siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska
en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin
kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo
hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen,
veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja
"Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko,
kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä
näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo
kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen.
Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille
marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa
nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää -- ja hautajaisia. Suuret
ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli
Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa.
Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista
loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot -- varsinkin Italiassa
-- valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa
eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon
käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat
hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon
varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset
saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan
itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin
toista ja ettei heitä haudata.
Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka
järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan
muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin
kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä
kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän
keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin
kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt
kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta
yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin,
vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta,
koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan
sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua.
Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja
isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä
ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei
liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää
ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin
tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan
pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte
Ploszowiin.
Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua
hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän
läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa
Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis
vilpitön vai teeskenteleekö -- sitä en tiedä enkä edes tahdo
tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa
minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden
myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta
jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden
todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua
kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.
Maaliskuun 26 p:nä.
Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman
sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se
olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu
vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori,
kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman
sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden
latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta
Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi
pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on
ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja
ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää.
Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin
raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni.
Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan
mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa:
lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä
lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä.
Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin
hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua.
Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten
ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu
maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin,
sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä
ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on
taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia
keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu
luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin
laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden
aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.
Maaliskuun 29 p:nä.
En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa,
eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä
juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun
niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan
sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää
Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä
näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus
täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan
ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään
niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut
sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa
runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti
hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me
luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee,
ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen
hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin
haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko
kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana
nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään
elä maista elämää.
Maaliskuun 30 p:nä.
Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella
voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.
Maaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.
Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin
maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni
jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä
johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut
minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta
ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin
pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta
kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut
aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä
halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen
tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin
kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi
minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat
kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa,
mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän
uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän,
kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt
mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin
kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä
kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen
ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen,
kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."
Mitä seuraa, miten tulen heräämään -- sitä en tiedä. Minun on
tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en
tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja.
Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta
Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu.
Sidottu? -- millä lailla? millä perustuksella? -- mitä meidän
välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti -- vaikka tosin en
ajattelemattomasti -- koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen
kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä
sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin
yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden
särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa?
Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän
silloin käsitti asian toisin -- ja minä, joka en milloinkaan petä
itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta...
Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku?
Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden
rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä!
Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan
siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa
eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin
asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme
terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.
Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä
tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta.
"Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että
huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja
lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin
rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen.
Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän
vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen
tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja
morfiinin seurauksia.
Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.
Huhtikuun 2 p:nä.
Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa.
Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti
pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko
voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan
ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa.
Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään
toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät
salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan
lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton.
Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta -- ja katselimme myöskin
toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme
on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole
lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen,
kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme,
tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa
tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen
hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista
ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö,
sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja
seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita
sitä nimeltä -- mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä
asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää
toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en
varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se
ei ole tapahtunut.
Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen
kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan
Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni
selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin,
että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan.
Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen
tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli.
Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut
suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä
milloin naamio riisutaan ja millä tavalla -- mutta sen, mikä asiassa
on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua
kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän
vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän
johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen
tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana
levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on?
Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä
turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan
hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa
tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä
otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto
pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua,
kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme
on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja
aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin
mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi
unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.
Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei
ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin
taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä
nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että
voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä
arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea
firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.
Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein
ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa
todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi
amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin
kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla
-- ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo!
Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin
pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin
yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää.
Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat
kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee
ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi
häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois
ihmisten ilmoilta.
Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo
sanoin, poikkeuksellisen herkkä -- kun siis ajattelen, että minun ja
tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin
voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni
pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea
mitään ihanampaa?
Huhtikuun 3 p:nä.
Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä
nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta,
kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se
loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta
siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi.
Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä
tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan
kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille.
Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa
minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri
onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä
auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla!
En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä
miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä.
Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi,
niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä
katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on
sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on
jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että
Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että
joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.
Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu
väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset
kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen
jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota
helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä
totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä
parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan
tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta
kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen,
kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee
meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä
taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa
-- voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti
uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.
TOINEN OSA
Huhtikuun 12 p:nä.
En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko
sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä.
Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda
hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä
täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti
tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu
heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he
tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella
millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että
olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän
eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin
auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään.
Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä,
sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon
kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta
vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis --
minä ainakaan en pyydä enempää...
Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi
olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura
keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy
auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian
hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui
purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus
peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli
iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät
veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi,
veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut
valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka
kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni
liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät
olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi
hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan
ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen..."
Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan
pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri
muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi
yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla.
Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä
lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää
tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa,
kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä
satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa.
Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan
pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua
mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan
yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville
esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa
kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja
minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme
matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet
tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää
aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta,
jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.
Huhtikuun 15 p:nä.