Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle
tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa
vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty
Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä
museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista,
vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia
esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia
ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat
hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun
kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä,
kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:
-- Epäiletkö sinä?
-- En epäile, mutta punnitsen -- ja tahdon tietää minkätähden tahdon.
-- Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun,
tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista
elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon
ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet
omakseni, -- enkä tahtonut tietää mitään muuta.
-- Ja sitte?
-- Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin
nai hänet, tai -- sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen
tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja
ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin
äitisi kuoli.
Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni
isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa,
siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen
tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan
ole mikään huono merkki -- se todistaa vain yksinkertaisesti, että
sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle
tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja
katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä
kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.
Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:
-- Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.
Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin
isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui
katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.
Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla
näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen
naistuntijan ja naisten suosikin -- muinaisen "Léon l'Invincible'n".
Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa
vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin
likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:
-- Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin
tyyliin... Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat
ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta
on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon...
Hyvin kaunis ja jalopiirteinen... "Enfin, tout ce qu'il y a de plus
beau au monde -- c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä
maailmassa on.
Siinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:
-- Kasvoihin nähden -- varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa,
saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja
minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta
tuntuu... Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon
Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua
suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa
-- tulkoon vaimoksesi Anielka!
Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua
vastaansa ja lisäsi:
-- Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!
Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee
täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan
ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä
tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia.
Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa -- ja niin pian kuin suinkin.
Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset
haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään
Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi
joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä.
Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani
vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle
suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä
Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät
millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä
vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!
Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis,
jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on
alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut
miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut
elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat
heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on
välinpitämätön koko maailmaan nähden -- sanalla sanoen: hän on niitä,
joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno.
Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on
kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin
Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu.
Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa
mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on
häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen
häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat
joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja
tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille
väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden
viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että
kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen
mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen
arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en
luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni
järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi
hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti
tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen,
mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta,
kirjallisuutta -- kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain
he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän
kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin
sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja
Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai
Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat
henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun
turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa
ja turhanaikaista.
Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa
isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään -- ja
luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen
tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään
muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine,
tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva
Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan.
Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee
häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä
hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä
on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis
kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa
isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää
minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja
kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle."
Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta
herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis
-- ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa
maailmassa.
Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin
jokapäiväisiin vierailuihin? -- kuka sitä tietääkään! Missään
tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä
puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä
skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei
hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin
hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana
kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden
kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi
häneltä kadehtia -- mutta hinnasta, johon ei hän suostu.
Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen
keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten
tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia
huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle
parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä
jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista.
Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt
ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään
on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva
Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava
kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman
kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista
lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen
tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään;
mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja
äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e.
Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni
olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan
valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka
naisen päähän.
Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se
tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me
kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan,
elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu
jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta,
leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää
kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän
ponnistusta -- elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka
pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri -- mutta me istuskelemme
näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta,
kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle
elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä
päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme
ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa
diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi
valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja
perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta
pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet,
joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen
elämä puhaltaa meidät menemään -- ja me menemme -- sillä meillä ei
ole voimia tehdä vastarintaa.
Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia
mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä
huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan
typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me
etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa
ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän
pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme
sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman
taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman,
erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa
suljetun -- hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.
Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai
rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua.
Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki
korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko
tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka
estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin,
että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas
on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan
niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.
En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen
ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan
minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin
valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta,
joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan
pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään
puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin
niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä
kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.
Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä
parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta,
kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon
hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.
Maaliskuun 10 p:nä.
Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät
ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin
psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt.
Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä,
että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät
siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti
kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen
joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja.
Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei
tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani
kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En
saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani
siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän
rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko
pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi
olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka
siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva
Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään
ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten
vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni
tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet
epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille
rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan
muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään
terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa
jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut
ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen
tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille.
Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas
pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat
paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy
eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse
siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin
Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu
liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää
asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja
pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei
ole minussa itsessäni -- päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle
vastenmielinen.
Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä
pahempi on minun -- ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.
Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin
rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin
olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi,
käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi
sitte vakavammin:
-- Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon
sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.
Minkätähden?
En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa
kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä
minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka
tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan
häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena
järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön
tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea
kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma --
onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa
muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten
täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa,
lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön
määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan
hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että
Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin
ja Hartmannin.
Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja
yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja
lepoaan.
Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan
filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja
kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda
mihinkään, että se on paha -- mutta minä en voi olla ajattelematta.
Maaliskuun 13 p:nä.
Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia
tunteja... ....................................
Maaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.
Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on
astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja
epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen,
jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan
ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua
mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi
olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan
tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä
minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa,
jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta
kuitenkin tuntuu, että niin on.
Maaliskuun 23 p:nä.
Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei
mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia
sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani
hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin
-- koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska
jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani
hänen arkkunsa ääressä -- pahoittelin jollakin lailla, että olin
surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto
ikäänkuin soimaa.
Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja
sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni
muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena
ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä
tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi
kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on
onneton.
Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa
jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien
tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä,
ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että
lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti
minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus
saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on
ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä.
Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä
vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin,
ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen
kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa
ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen
huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän
itseään äkkiä ja huusi:
-- Leon! tule pian tänne!...
Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä
alkoi kuolinkamppailu.
Maaliskuun 24 p:nä.
Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki
luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä
juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan,
liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen
johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen
epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi.
Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin
hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä
hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen
tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää
mahdollisesti ei olisi -- sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko
siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus
siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin
joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun
elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti.
Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä.
Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin
kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi
painui mieleeni.
Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen
tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti
katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema
sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi
isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti
käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi
tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä
epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken
perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun,
käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle;
kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan
ikäänkuin saadakseen ilmaa -- ja viimeisen kerran syvältä vedettyään
henkeään hän sammui.