sen hänen säteilevistä kasvoistaan.
Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska
tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen
jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva
Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia
maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta
hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin,
jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme.
Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt
itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän
vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki
tiensä.
-- Sanoppas, kysyin häneltä, -- mitä sinä teet maineellasi?
-- Kuinka niin -- millä lailla maineellani?
-- No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena
taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai
riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole
aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se
omistetaan.
-- Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa
sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai
olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa
sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää,
puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee
itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee
täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot.
Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se
herättää vastakaikua -- siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta
mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa
virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka
monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen
syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa:
"Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että
kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" -- mitä hyötyä
minulla on siitä? -- Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?
-- Kuulehan, puhkesin puhumaan, -- enhän minäkään ole turhamainen,
mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on
hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta
sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa
joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin
se -- vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi
kuin milloinkaan -- mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle
mielihyvää -- ehkäpä tuskallista -- mutta sittenkin mielihyvää.
-- Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa.
Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä
sanotaan aasiksi.
-- Mutta entä mainetta seuraava kunnioitus?
Vilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta
päästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, -- istuutui
tällä kertaa ikkunalle ja alkoi:
-- Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä.
Meillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen
työtä näyttämöä varten -- hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä --
vielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan --
arvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? -- Sitä tulevat
minulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri,
kauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään
tapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan,
että he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni
takana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse
näyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin
samalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään
kohottaen rientää sanomaan: "Vai Sniatynski! no se ei merkitse
mitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!"
Sellaiset ovat olot meillä -- sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!
-- Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat
valmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.
Sniatynski mietti hetkisen ja vastasi arvokkaasti:
-- Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa
astinlaudaksi rakastetulle naiselle.
-- Tällä määrittelyllä ansaitset itsellesi yhä lisää kunniaa.
Sniatynski karkasi tulistuneena eteeni.
-- Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie
käärö rakastetullesi ja sano: "Sen, jonka takia ihmiset iskevät
päänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena,
sen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla
voisit laskea käpäläsi sen päälle!" Jos sinä näin teet, niin takaan
sinulle rakkauden koko elinajaksesi -- ymmärrätkö. Sinä tahdoit
tietää minkä arvoinen maine on -- nyt sen tiedät!
Siinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka
tulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.
Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään
mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä
pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja
kysyi aivan kissamaisin elein:
-- Sallitteko te Anielkan tulla?
Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha
syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla
kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman
hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin
huulilleni hänen kätensä ja sanoin:
-- Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä
valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.
Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän
perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta
saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin
Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa
sillä, että heti naisten mentyä kysyin:
-- Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?
-- Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla
tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja
sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin
näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus
yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken
kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun
filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle --
enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä.
Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen -- ilman rakkautta ei
minkään.
-- Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein
naiseen.
-- Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!
-- Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet
rakentanut onnesi?
-- En hatarammalle enkä lujemmalle kuin millä elämä yleensä on.
Mutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka
kuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:
-- Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet
sattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.
Siitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä
mieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan.
Naiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja
jalommat kuin me miehet.
-- Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja
puistellen vaaleaa pörröään. -- Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo
sinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä,
jollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.
Hän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun
varassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan
kiihtymistään kiihtyen.
-- Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään
tavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi
niitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies
itse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai
loukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään,
ahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis!
Älköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento,
vaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä
sylissäsi, hän tarvitsee lämmintä -- ja silloin voit olla levollinen,
silloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte
yhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet
hänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän
menee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy
mennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän
tarvitsee ilmaa hengittääkseen.
Sniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti,
että minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo.
Siellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:
-- Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen
kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen
aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen
edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää
itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella!
Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!
Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi
hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.
-- Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa!
Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi
kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! -- ymmärrätkö! Sinulla,
suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita
yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja
siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa -- hän
antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi,
kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta
elämästäsi.
Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja
mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:
-- En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.
Ja me syleilimme toisiamme toverillisesti.
Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän
syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:
-- Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se
on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?
-- Naista, hyvä rouva, vastasin.
-- Ja mihin tuloksiin pääsitte?
-- Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai
näyttäytyvät hyvin pian.
Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä
kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta
koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin
permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.
Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit
palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi
vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui
kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat
puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että
juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo
minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut
tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt
itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten
aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti,
jollen riittävällä kätevyydelläkään -- minä olin tällä hetkellä
mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa!
Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.
Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska
reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi -- ja kun hän nojasi
olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne
puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.
Tulimme etehiseen.
Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin
suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan
äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta
kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin
hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen
otsaansa.
Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä,
sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa
hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä
huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta.
Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä
kulkuni ruokasaliin.
Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia
hetkiä -- tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen
pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen.
Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn
kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti
istuivat etempänä, pienessä salissa.
Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin
ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että
Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan.
Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään
ja sydämessään.
Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin
kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin.
Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina.
Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia
kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla.
Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani
häntä.
Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin
kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin
vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.
Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten
keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:
-- Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän
väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole
oikeassa -- huomispäivänä sen näytänkin.
Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan
täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun
pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys,
virkkoi:
-- Tapaatteko sitte huomenna?
-- Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole
mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?
Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä
luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:
-- Minä olen ilolla valmis kaikkeen!
Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta -- ja minun olisi
ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli
lausuttu, hillitsin itseni.
Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä,
korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.
Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä
olen varma.
Maaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.
Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin.
Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet,
mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että
ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.
Maaliskuun 7 p:nä.
Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten
tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää
senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana
päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja
puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni.
Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni",
kirjoitti isä,--"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä
sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän
kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä
pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä,
etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa
minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen
asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän
omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen.
Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan
hänkin oli yhtä pelästynyt.
Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä
en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut
luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja,
vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä
hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka.
Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen
hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän
luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen -- syyttä tai syystä --
naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt
ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri
siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan
ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani
hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole
kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta,
tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua
niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on
oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen,
mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita
olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni
kehittämiseen -- sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet
suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni -- ja jos niin olisi
käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn
takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu
lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan
myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä
kuolleistaherättämisen voima.
Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen.
Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut,
niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja
sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan
verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa.
Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä
riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla
saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta
että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden,
vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen
tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin
hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan,
yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole
tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.
Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä,
mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin
väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset
yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan
siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo
vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän
tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten
viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta
luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen
itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen
samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä
pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni
huomenna on oleva -- sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes
jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa
huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen
kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini -- ja purjehtisin
Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa --
sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.
En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani.
Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan
rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat _vanitas vanitatum_, mutta
olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän
tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun
sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani
elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana
ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja
tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode -- ja
kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka
älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka
ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä
määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus
kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan
päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa
sitä askel askeleelta -- ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa,
kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa
hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat
yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan
kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka
näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa,
itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät
sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä
naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos
esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä
ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet
lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä
hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!... kuitenkin
tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista,
tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean
kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai
painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat
rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa
uutta sukupolvea?
Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen
sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan.
Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni.
Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki
elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän
erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan",
ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se
yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo
elämää.
Maaliskuun 10 p:nä.