mielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä
lausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon
luoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä,
että tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta
näyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot
täytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat
yleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään
tehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia.
Minä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen
tunteiltani.
Keskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle
tuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin
saatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin
häntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi
tuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti,
yksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:
-- Täti kulta, Leon tekee kiusaa!
Helmikuun 18 p:nä.
Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin
valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin
koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken
voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään
toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä
hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa
säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon
kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu
ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis
myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute,
kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan
toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.
Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin.
Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen
välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana,
jälkimäistä käsityöläisenä -- en todella löydä parempaa sanaa.
Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi.
Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja
toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää
väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä.
Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla
ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja
tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä
yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä.
Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa
oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on
rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys
käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt
epäsiveelliseksi ja sokeaksi.
Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana
miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti
todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa
kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän
kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia -- ja näyttää alituisesti
toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen
pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin,
ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa
vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta
skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen
fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia
satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut
ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta,
kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen
fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan,
mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän
aivan sama kuin vanhat fanatikot.
Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä
ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä,
kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen
likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen
otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen,
niin, hyvä herra..." Ja tuohon _vaikkaan_ sisältyi sekä katumusta
että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen,
että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin
vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana,
vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti
kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta.
Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen
avuttomuutta -- ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan,
kun minä keskeytin hänet.
-- Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon
taistelusta?
Stawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.
-- Tietysti, vastasi hän.
-- Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette
epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia
ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun
tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon
taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy
sortua -- se on luonnon ehdoton laki -- menkööt siis hiiteen. Miksi
te ette sano niin?... Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.
Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai
eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta
sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes
keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin
tyhjä sana.
Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä
joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut
tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi
ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja
jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät
kaikki.
Olin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani,
joka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun
Stawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:
-- Te kysyitte minulta miksi minä... Mutta minä keskeytin hänet,
sillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.
-- Hyvä herra Stawowski, sanoin, -- suoraan puhuen on koko kysymys
minulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki
ovat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa.
Sallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.
Luultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän
viimeisen vastaukseni tähden.
Kello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua
vastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän
ääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan
hiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi
hänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on
syöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan
valuvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani
antaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon
palmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen
sitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.
Rupesin nuhtelemaan häntä siitä, ettei hän nuku, mutta hän vastasi:
-- Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä,
että saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se
sovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö
kuka asettui minun puolelleni? -- Täti.
-- Kelpo täti! Juothan nyt kanssani teetä?
-- Kyllä.
Ja hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä,
kaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä.
Tuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan
minun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten
iltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat
matalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet
olivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme
toisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.
Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin.
Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee
pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät
suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.
Vihdoin hän virkkoi:
-- Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä,
etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne
johdu muidenkaan mieleen.
-- Miksenkö kirjoita? vastasin. -- Monesta, monesta syystä, joista
myöhemmin voin kertoa sinulle -- mutta muun muassa siitä syystä,
ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset
tee mitään, Leon?
Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan
olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan -- ja minä miltei näin
ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä
oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja
sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?"
Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä
ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta
pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni -- enkä
tahtonut johtaa asiaa päätökseen.
-- Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.
Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän
nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:
-- Hyvää yötä!
Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo
käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:
-- Anielka!
Astuimme taasen pöydän luo.
-- Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi
soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?
-- En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että
sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun
tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.
-- Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä
olen kummallinen ihminen?
Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille,
otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:
-- Ei... se on niin vaikeaa... Sitä en saata sanoa...
-- Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä
lausun sinulle vain yhden sanan.
-- Minkä? kysyi hän levottomana.
-- Tanssiohjelma? Niin tai ei?
-- Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.
-- Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden,
että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja
sitte...
Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut
ansarista.
-- Ja sitte... muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa,
sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.
-- Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, -- en sinua
ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!... minä niin luotan sinuun!
Ja taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.
Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan
toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi
yli äyräittensä.
Helmikuun 23 p:nä.
Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä
päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken
toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään
syytä -- se on tullut aivan itsestään! -- hermojen vaikutuksesta!
Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko
tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä
oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin
sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan -- mene luostariin!"
Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun
tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita,
hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja -- sanalla sanoen:
neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole
kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet?
saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään
täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini,
henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni,
saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä
en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen
rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät
terästy -- mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani?
Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta
polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?
Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin
miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen
tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt
käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi
huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia",
voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen
sielunsa kieliä aamusta iltaan -- ja mikä on vieläkin pahempi! --
tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en
saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani
huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se
viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua
puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä.
Miksi pettäisin itseäni? -- rakastan häntä!
Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen
Roomaan? -- mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet
onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen
sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin
uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella
tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi
joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään,
että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että
minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu
häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa
minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun
eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt -- repaleisia säkkejä.
Jospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia
hän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle,
niin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani
tuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä
pimeästä, jossa värjötän, -- vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö
elämään vai eikö jäädä -- no niin vähät niistä -- on tärkeämpiäkin
asioita!
Helmikuun 26 p:nä.
Eilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra
Julius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä
hänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä
ja haluaa maksaa velan.
Mutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä
maassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan -- ja --
minä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua
sen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw.
on varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta -- ja hän
saattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta -- mutta sellaiset ovat
meidän määräaikamme!
Omien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset
raha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin
kansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti
pysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen.
Tämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme
yksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten
käsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä.
Maanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse
on mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi
pitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus
siirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, -- se syöpyy sitte koko kansan
siveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi.
Näiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun
on koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on
edessäni parin päivän perästä -- mutta eihän sille mahda mitään.
Tädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja
Celina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä
juolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja
kun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen
vastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi
istua hänen luonaan puoli tuntia.
Hän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että
olemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa
palaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti
Anielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että
kysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin
arka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen
vastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun
jälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä
siitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset
silmät olisi schlesialaista alkuperää.
Hän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies.
Tosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään,
eikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta
sittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen
rikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista.
Kromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa,
jos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen
vastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen
voitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden
tätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan
erinomaista tapahdu: "Jos jotakin _erinomaista_ sattuu, niin sitte on
toinen asia."
Suulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen
mielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa -- ei muuta kuin
kumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä
oli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että
hänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia -- ja entäs nyt?
-- Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa
menestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia
liikeyrityksissä -- miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani
esikuvaksi -- kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin -- ja
sentähden kysyn!
Sillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta
kokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme
avuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen
saattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan
täytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä
Turkestanissa.
Jumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen.
Saattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen
moraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin
huonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?
Helmikuun 28 p:nä.
Täti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat
edisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti,
joka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni
rauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen
saattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta
uskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän
mittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet
omakseni. En enään pidä konsertteja -- halajan omistaa hänet itsensä.
Maaliskuun 4 p:nä.
Tämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota
kaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille
järjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä
järjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi
kirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.
Ja nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit
aamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään
teatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin
illaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin
puolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää
rouva Sniatynskista hyvin paljon -- arvelen niinikään, että hänen
täytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva
Sniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti
kätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin
olivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja
rouva Sniatynski sanoi tädille:
-- Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että
nuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.
Minä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski,
sanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän
päivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset "nuori pari"
ja "nuori herrasväki" -- ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.
Rouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva.
Mutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme
toisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin
kaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan
tunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa
yhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.
Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti
puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän
todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita
uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän -- ja
koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä
huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten
uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin
että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään
kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän
jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä
vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?
Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari
houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka
näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin
menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran
avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt
elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden
harmaana hämäränä.