huolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä
viihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan
toisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy
niin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä
omalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin
tahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi,
sillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni
ole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia.
Sniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja
täysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa
sen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut
hänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia,
jommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään
minkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän
poissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva
Sniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai
vihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis
samalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä
kai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.
Tietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme
puhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme
hienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä
kehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui
haltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.
-- Hauska, huudahti hän vihdoin, -- kuulla tätä kaikkea sellaisen
miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on
ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.
-- Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, -- vaikka johtopäätöksenikin
olisivat pessimistiset.
-- Kuinka niin?
-- Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen
voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen:
"Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta,
minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua
mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos
sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua
varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden
hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun
taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot,
väkevät lihakset ja paksu nahka?
Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan
edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.
-- Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin
huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään
muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt
täällä ikäsi.
-- En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään
ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen
vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen
raakuus ja pimeys.
Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän
lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät
renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä
sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska --
sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka
saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme
niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia
juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi
Sniatynski vielä perääni portaisiin:
-- Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun
lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen:
meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät
lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.
Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin
tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani
yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana
pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia.
Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin
aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me
olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian
sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme
Sèvren porsliinia ja raakaa savea -- ei mitään sillä välillä. Toiset
ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa -- toiset sitä, mitä
Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton
möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai
myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä
mukaan.
Helmikuun 2 p:nä.
Eilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella
kaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat
harsojen, tyllien ja -- tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden
nimeäkään! -- keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan
meren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen
naimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista
tanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän
vain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle.
Lapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä
hänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun
minä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi!
Kiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän
Sniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun
täytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai
onko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää,
en ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen,
olen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja
hän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi
elämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi.
Sniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet.
Ennenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: "On asioita,
jotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en
arvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan
opinkappaleekseni yhteiskunnan -- ihmisenä rakastetun naisen."
Silloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska
uskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei
rohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka
suloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen
todella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei
enään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on
jotakin muutakin -- ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua
niin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut
minua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin
ne "miekkailuharjoitukset", joissa jakelin ja vältin iskuja.
Nainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää
rakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä
vain on kestävyyttä. "Eksynyt lintu" palaa, kuten Slowacki sanoo,
aina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa
ainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa
harharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä
puoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan.
Muutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä,
mutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai
epäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.
Kummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman
hetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä
käskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan.
Tahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään
uutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi
lampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin
hämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa.
Minulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa
Caprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään!
Ja minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä
hellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se
olisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään
kauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi,
antaen kätensä viipyä kädessäni:
-- Hyvää päivää -- ei hyvää yötä! Hyvää päivää.
Mutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten
hänen katseensa:
-- Minä rakastan, rakastan!
Niin minäkin!
Täti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä
hänen silmissään.
Lähdemme pian Ploszowiin.
Ploszowissa helmikuun 5 p:nä.
Olemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa
ja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli
kentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot
sinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi.
Talvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja
rohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä
kaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa
kysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin.
Kaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla
naisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat
toiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että
tunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan;
tyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui
suutelemaan tädin kättä -- ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän
oli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka
päärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä
ja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee
hänestä.
Turvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti
vanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä
kuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa
takkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja
levittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän
takkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä,
ja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa
silmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan
Anielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot
tarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi
minulle:
-- Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi
puoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.
Täti vastasi heti dogmaattisella tyyneydellä:
-- Sitähän minä aina olen sanonut.
Onneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä
hänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.
Anielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena.
Hän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen
iloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää
tulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin
tapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman
onneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka
on suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa
alituinen päänkipu.
Anielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään
maatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin
luulisikaan.
Pidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että
hänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään
miellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti
kuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön
käytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne -- varsinkin
kengät -- liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja
käyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.
Me miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä
valtasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika
nopea.
Ploszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.
Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa.
Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan
kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa
ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski -- joka ohimennen
sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti -- joka on tulinen vanha
aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin
kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat
toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa
liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi
tähän tapaan:
-- Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.
Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.
-- Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat
kahden kyynärän lumen alla -- en voi tietää niistä mitään. En ole
Jumala.
-- Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.
-- En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.
-- Loukkaanko ehkä minä sitte?
-- Loukkaatte varmasti, kreivitär!
-- Te olette sietämätön, herra Chwastowski.
-- Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!
Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu
ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee
täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä
on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen
tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun
minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra
Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat
he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra
Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja
kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä
ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta
kauhean radikaalisia.
Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä
kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa
salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet
hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä
hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan
alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.
Helmikuun 12 p:nä.
Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että
minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa
ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä
mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin
mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy
aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä
on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus
tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun
se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään
riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän
metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat
vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan
metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan... "Minä vanhenen --
vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla
oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan
viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä
toiseen".
Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin
tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän,
tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti
kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa!
Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu
tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli
virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen
ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua
hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin,
mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on
kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus
ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä
1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä -- ja kirjoitti hotellien
matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä
paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä
olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston
kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä
iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa
suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin
silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää
Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän
meni minulta pahasti pilalle.
Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä
minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua,
niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret
ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja
kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine
päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää
puhuessaan.
-- Minä myönnän, sanoi hän, -- että olen ollut asian puolella.
Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen
enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut
niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella
ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria
yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa
ja toimii jonkinlaisena välittäjänä... que sais-je! Mutta hänelle on
epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että
jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan
ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.
-- Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.
-- Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen
lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin
että...
En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin
saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei
naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta,
että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen
puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut
ajatella alistumista.
Jos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta
ratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani
ja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja
pääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.
Olisinpa utelias tietämään missä "asioissa" hän nyt liikkuu. Unohdin
kysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että
hän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla.
Hänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa -- epäilen
kuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi
ohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran
älyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä
huomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin
aatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei
Kromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan
kehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen
aatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea
onni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden... Mutta en
ole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt
vararikkoa.
Liikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että
aletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään,
sillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat
alkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja
vailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu
tälle alalle -- taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa
-- toistaakseni sanani -- rahahermostusta. Afääriyritykset eivät
yleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten
afääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.
Muuten toivotan herra "von Kromickylle" kaikkea onnea.
Helmikuun 14 p:nä.
Pax! pax! pax! -- rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo
menojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä
tuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa
eroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme
albumeja -- olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä
ehdoin tahdoin ei häiritä -- kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa
muuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta
pelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen
ajatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin
olevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen
tyttönen -- tai miksikäs ei: kuninkaantytär -- kuolisi mieluummin
kuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä
kysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni,
sillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan
hämmennyksestään:
-- Mikä sinun on, Leon? Sillä jokin sinun on, eikö totta?
Riensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja
rauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:
-- Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että
sellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla...
ja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta
johonkin, olenko sanonut jotakin, mutta...
Siinä hänen äänensä värähti, mutta hän katsoi minua kuitenkin silmiin.
-- Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa?... enhän?
Hetkisen kieppui jo kielelläni: "Jos minulta jotakin puuttuu, niin
sinä, Anielkani, kalleimpani!" -- mutta jonkinlainen pelästys tarttui
hiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan
sitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen
kätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:
-- Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi,
sillä minua ei vaivaa mikään... Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana
Ploszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään
puutu!
Suutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken
tämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun -- ja niin
kurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli
mielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin
kaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti
seurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä
menettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet
minua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden
vallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan
hipiän -- ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai
myöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin,
josta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään?
Ehkä -- jos joku ulkoapäin auttaisi minua.
Joka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät
yksissä neuvoin minua häntä kohti.
Tänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön,
niin miksi viivyttelet?