kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni
kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani
herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen
herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen
suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on
varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta,
ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on
jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin
sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu
niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut,
mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa,
sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin
enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle
pyhittäisin elämäni.
Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini,
toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan
tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö
"l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä
toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai
oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en
toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin
tulee tapahtumaan.
Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi.
Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut
Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja
rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä
tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella
olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on
ministereitä ilman salkkua.
Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy
hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen:
en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on
legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, mutta
_nero ilman salkkua_ kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla.
Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman
kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä -- jossa ne
tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen,
mitä ne voisivat tuottaa.
Rooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.
Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle.
Lähden, täti kulta, lähden -- mutta taivas tietää, että teen
sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole
terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni
hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on
sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on
jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin
ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä:
"Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän
kestäisi sitä -- saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide
lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy
tulevaisuudessa.
Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin
aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko
tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta
aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän
kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen
tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa
mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa
-- avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni
tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden
ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada
kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin
puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla
olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista
maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko
hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän
vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä
ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle
ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta
ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle
ruukulle -- se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista
kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta
kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset,
joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole
ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen
muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata
puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen
nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän
tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään!
Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että
kaksi kertaa kaksi tekee viisi -- ja erehdys on korjattavissa.
Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi
tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian
vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei
kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa,
kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse -- sanalla sanoen: et
voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä
minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset
vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden
naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy
pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo
vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus
tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien
nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.
Kerran puhuin tästä -- tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista
-- hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar,
koska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:
-- Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että
kyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on
kantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa
puolattarien eduksi.
-- Millä tavalla sitte?
-- Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen
vaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.
Olin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä
jonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma,
että jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin
valitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat
korkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.
Olen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen
kastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät
ensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan
teitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä
draama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa
asuu kuningatar -- ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi
kuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja
armonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä
ei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen,
jonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme
teitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte
lapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän
seuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille
-- sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten
timantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni -- sallikaa minun ihailla
kaukaa.
Työntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet,
kaiket päivää palaa suitsutuksena naisen -- ja lisäksi oman vaimon --
alttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!
Tosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: "Mitä
parempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä?
Jos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi."
Mutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat,
luopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri
rakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno
vaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten
ikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: "en halua joutua
paistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan".
Varsovassa tammikuun 21 p:nä.
Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en
tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun
nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy
todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä
ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo
ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään.
Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra
Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään
vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy
siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja
ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla.
Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta
päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella
tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli
minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet
nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.
Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei
ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä
on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja
ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti
ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:
-- Hän on nuori, komea, rikas, nerokas -- olisipa tyttö hullu, jollei
paikalla rakastuisi.
Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten
kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.
Varsovassa tammikuun 25 p:nä.
Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua
tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana
minä joskus nautin niistä -- tietenkin taiteilijana ilman salkkua.
Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien
koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He
näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja
näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he
enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike,
valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat
nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja
käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa,
jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori.
Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.
Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että
Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa,
mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski
riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää
suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista
vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi".
Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen
ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden
poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja.
Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä
olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja
kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita.
Varsinkin herättivät naiset huomioni.
Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta
väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat -- aina niistä henkii vastaan
vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta
siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren
porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja
minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me
emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.
Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä,
minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin
tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte
Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski
miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja
sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä
elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti
joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi
minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:
-- Etkö tunne minua, Leon?
Kysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en
tietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan
ojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan:
"Niin, tietysti, aivan oikein!" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo
näyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin
puusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:
-- Mutta tepä todella ette näy tuntevan! Anielka P.
Vai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet
kymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan,
että se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat,
ja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori
hevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea
koristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat
kasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden
kukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten
kaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen.
Tervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin,
kun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä
lähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me
läksimme toiseen päähän salia.
Äkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle
Anielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen!
Täti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa
rouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät
nuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut
vaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt
alkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista.
Astellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä
puhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja
tungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat
puolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin
sen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun
käsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian
runsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä
tekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen.
Silmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien
ripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella
erinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle,
jossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja
kulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin
yksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan
vaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen
epäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko
organismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä
nukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.
En kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi
eivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen
tenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä.
Täti, joka -- jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää
häntä turmiollisena ihmisenä -- on vaistomaisesti ruvennut hänen
opetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin,
tyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen
syötti.
Ikäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun
käsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän
vaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään
edulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä
musiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä
ei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin
kainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta,
mutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi:
viaton paholainen.
Muuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on
hiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee
hurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä
ovat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä,
päästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti
keikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli
hiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät
ystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen,
olleen erossa.
Täti on suurenmoinen hajamielisyydessään -- mutta varjelkoon
joutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa
päässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä
hänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti,
huomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään
kohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.
-- Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen.
-- Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa
tanssiaisissa!...
Anielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin
nyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet
asumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta
päättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan.
Arvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen
tarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut
aavistuksen niistä.
Tehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen
puoleensa ja sanoin:
-- Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska
herrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän
sinulta yhtä valssia.
Vastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi
päättäväisesti:
-- Ota mitä tahdot.
En halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella
toisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa
naisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: "Oletko sinä
ymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?"
Kun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja
hän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt,
että ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen
ihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän
sanoi:
-- Olen!
Nyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein.
Kuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska
hän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen
mielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:
-- Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan
ystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?
Vastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin
häntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat
"miekkailuharjoitukseni".
Mykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä
kirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta
minä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään
tapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee,
se on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin
hän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja
antautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen
rinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi
aiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on
suorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti
koetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä
kerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte
sanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! -- niin tyttö usein kiihkeästi
käyttää lupaa hyväkseen.
Anielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat
hänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta.
Mutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.
Niinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän
on kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät
minua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan
kolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota
naittamalla naitetaan minulle!
Varsovassa tammikuun 30 p:nä.
Anielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin
koko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä
kuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä
on vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin
kauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen
tapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran
eteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa
vastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden
viehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta.
En tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan
naisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani
niin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon
minusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään
kysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän:
"Nähdä Rooman!" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja
oli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja
on siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa
iloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole
enään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua
vastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan
vanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin
hätäisesti.
Minä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä
naimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä
itseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on
näin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä
sitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi
enkä epämiellyttävämmäksi kuin olen -- siinä kaikki.
Tänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka
alta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni
pyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran
uniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan.
Onpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!
Tammikuun 31 p:nä.