ANIELKA I
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut
Maila Talvio
Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
ENSIMÄINEN OSA
Roomassa tammikuun 1 p:nä.
Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef
Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle
kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi
hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän
huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon
se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön,
antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin
kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset
asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto
on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka
pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja
ansaitsee sen kiitollisuuden.
Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni
mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni
päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt
elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta,
jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka
läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään -- ja tähän
tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta -- olen päättänyt
ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä
työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan
ansiota edes sillä tavalla.
Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy
tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen,
vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää,
että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan
ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan.
Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja
raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä
tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis
kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään
itseäni lähimmäisteni takia -- sitä en rupea tekemään, sillä siihen
en pysty!
Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa;
koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti
keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään
tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän
mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän
kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä
hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan
ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin
kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin
erinomaista -- mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän
käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain
itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei
tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa
käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä
johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään
itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin
sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e.,
niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa
inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan
mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa
itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.
Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin,
kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta,
joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista
suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule
enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani
on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään
korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa
kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton
skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen,
joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.
Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka
rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen.
Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata
sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän
luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan,
josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska
ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että
hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo
Santoon.
Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa
nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa
harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne
muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä
ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen
loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki
tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita.
Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin
yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja
yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi
kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja]
y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet
sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi
hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan
lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin
päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta
Europan.
Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt
muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja
jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä,
ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella
täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on
ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti.
Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan
Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.
Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista
käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen,
ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt,
että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja
typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka
kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen
käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia
kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta.
Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin
filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus.
Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa,
ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään
oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.
Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta
"l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten
valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan
jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon
epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua
vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän
onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus
hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta,
kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin,
kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan,
uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan
rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen
edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset
Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.
Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin
filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi
elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt
minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon
ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa.
Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja
perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi,
ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija,
yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia
vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta
ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa.
Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen
Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia
tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin
syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut.
Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai
vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin
kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään
aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen,
ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin
kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit
kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja
hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista,
kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi
hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja
Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan
maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat
epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos
"Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi
toteuttamattomien aikomusten maille.
Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo
kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne
sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi
"Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo -- minua
kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen
suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.
Siitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:
-- Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä
hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan
yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.
Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun
verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta
toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä
ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten
minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.
Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä
matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että
kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei
mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin
hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama
vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka
päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei
tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.
Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka
kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön
kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä
vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan
harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan.
Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa,
joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen
kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset
ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää
Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten
häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun.
Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias,
ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen
tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta
itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus.
Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta
yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä.
Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava
hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen
hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja
ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin
pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen
sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen
tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden
ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on
tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen
suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau
bienfaisant".
Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä
hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.
Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä
syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään
koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin
sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin
tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en
moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa
ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.
Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän
tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka
käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen.
Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän
minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen
jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla
pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin
nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa
paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa
väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi
odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen
aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa
ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella
iskun vasten kasvoja.
Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa
mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa
kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen
erinomaisen monimutkainen luonne.
Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten
sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina
kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit,
kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa,
vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin
äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu
vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli
paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani
lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme
kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin,
kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni
ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies
oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta.
Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden
kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa
Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen
syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista,
sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé
Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla,
kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat
sitä rakastaneet -- rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä,
sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän
itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen
lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä
sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.
En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen
vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena
kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.
Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota
kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän
muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan
ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun.
Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties
minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin
mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys
siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua
ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.
Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla
tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan
omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän
kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin,
raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin
yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään
roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden
vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan,
pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä
laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden
päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja
helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana
puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin
italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka
naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä
katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän
oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian
synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta -- sanalla sanoen: olin isän,
abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin
kuinka minua kehuttiin -- ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.
Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti
kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän
herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan
jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen,
ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla
ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani
olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt,
etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan
taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun?
-- kyllä; tarvitsenko minä sitä? -- kyllä niinikään! Mutta he
rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin
tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden
elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei
välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä
-- mutta koko elämää en uhraisi sen takia.
Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen
varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti
minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita
siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin
karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston
mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin
välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta;
huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova,
sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät
karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti
minulle täydellisen anteeksiannon.
Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin
Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin
sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin
jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt
kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa
vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan
samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat
koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani,
nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä
tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole
valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan,
jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen;
olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin
tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti
tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi
tai näyttelemään suurta osaa.
Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä,
sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä
velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko
elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät
minua laajemmille aloille.
Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä
kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme --
eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä
on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan
omia ansioitani -- näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka
tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla
paljon enemmän kuin olen.
Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin
yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli
molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme
sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi
kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin,
parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä
nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle -- minä en ole lakannut
olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin
päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".
Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti
ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi
täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin
lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten
silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit
ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri,
suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä;
selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan
päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se
tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista
hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo
sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu
kyllä olisi voinut karaista minua -- joka tapauksessa on selvää, että
jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on
välttää kompastuksia ja lankeemuksia.
Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on
helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla
on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen,
pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön -- mutta
vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta.
Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja
Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi
ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni
tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin... Minun tulee paha olla
ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.
Roomassa tammikuun 10 p:nä.
Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan
sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin
lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee,
että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa
tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita -- en tiedä
lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä -- mutta meillä
Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt
määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies,
joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista;
me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala
antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää
jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa,
varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään
koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin
pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja
siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa
kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen
kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien
"improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa
sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki
sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään
kuin taiteellisesti poimutettua viittaa -- nyt sitä kannetaan kuin
metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja -- se on toinen asia:
päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.
Roomassa tammikuun 11 p:nä.
Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa,
ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun
vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten
jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa
autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee
osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle
luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan
numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole
eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina
ollut minusta sietämättömin.
Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen,
saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni --
jatkan siis yhä yleisin piirtein.
Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston
Ranskassa -- se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti,
kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin
maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo
työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan
ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa.
Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä
pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä
tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja
voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota
myöhemmin vietin Parisissa.
Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta
lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut
houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut
jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua
vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret
luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä
liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa
antaa ihmiselle -- mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa
maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten
neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti
mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia
selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan
hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden
kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen
nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta -- vaikka
hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin,
kunhan hän vain on nuori -- miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee
jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin
nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen.
Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu
ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin
miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan
vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa.
Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen
muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy
suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli
verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä
nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa,
ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni.
tahtoeni.
Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin
eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä -- jotka minusta
muuten olivat ikävät -- tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan
ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka
muodostaa niinsanotun "suuren maailman"... jollei juuri Parisissa,
niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit,
markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei
ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan
yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen.
Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin
kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä
ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he
isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat
yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän
siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat
traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava.
"Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin
menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä
florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset
opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että
olen turhamainen -- tai mikä on vielä pahempaa -- että minulla on
huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että
koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.
Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s.
"puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin
vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää -- sillä se ei
ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen
taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua
varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt
nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.
Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena
pääsee sen myllystä -- jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä,
ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta
myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla
ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti
kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.
Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu.
En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja
kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten
kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen
miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista
itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään
katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät.
Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja
Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman
valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä
ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että
muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut
suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.
Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä
tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla
niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet.
Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt
ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja
mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin
nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta
sellainen minä kerta kaikkiaan olen.
Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään.
Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin
melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein
paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä
ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden
elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska
helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa
vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.
Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti
haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii
ja arvostelee toista -- sallimatta sen vapaasti antautua minkään
vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen,
minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla
korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla
suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa
mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan
kokonaisuuteen kuuluva osa -- ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla
osalla eikä koko sielullaan.
Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä.
Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn.
Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi
näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa
hänen valtaistuimensa.
Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee
minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta
paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni
ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan
itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja
arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen
kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua
tätä iestä yltäni -- sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini
laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä
Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu
aivoissani.
Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin
yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt
mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei
filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen
ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin
kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä
ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen
haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että
ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa
samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska
kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani.
En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en
ammatiltani ole mitään -- mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat
ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen
ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla
niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen
ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.
Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin
Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen
vaikutusta. En ole tullut ateistiksi -- en suinkaan! Vanhoina
hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä,
sanaan "aine" -- ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan
maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme
ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin
kysymyksiin: "en tiedä" -- ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään
ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia
ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa
sekin: "en tiedä" -- ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".
Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani.
Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen
tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan
nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska
hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta.
Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin
käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan
arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten
mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."
"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan,
"kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta
filosofia vastaa: "en tiedä".
Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain
sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi
parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään
filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä
hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on
tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä
ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että
minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja
sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi
tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut
onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata
kysymykseen, joka minulle on tärkein -- mutta sinulla oli voimaa
tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan
että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan,
että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään.
Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on -- epäilystä
ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi
ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet
luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois
kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja
yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä
uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet
epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä
sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En
tiedä, en tiedä, en tiedä! -- Ja minä kärsin ja menehdyn tähän
pimeyteen...!
Roomassa tammikuun 12 p:nä.
Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän
sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että
ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin
kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti --
varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä
paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei
niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää
mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen
monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et
pääse -- älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni
voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen -- mutta se ei aina
riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia
mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille,
että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä
mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin
tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani
täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on
pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi
ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen.
Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia
tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen
sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän
epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen
ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu,
joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon.
Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana.
Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa -- vaan että monet,
hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat
mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"
En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan
uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että _tahdon uskoa_,
ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi
armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila,
jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin
lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun
tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä
ja tyytyväisenä eläimenä.
Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin
jalot ja aivan käytännölliset syyt -- ja näitä syitä on paljonkin!
Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on
muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle
tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin
sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun
seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja
omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että
minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin
käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o.
olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.
Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään
maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset
niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta
viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että
minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä
minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen
hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin -- ja silloin ei kysymys:
"ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman
suuri merkitys on tässä suhteessa -- ja tätä mieltäkiinnittävää
puolta on muuten sangen vähän tutkittu -- ympäristön suggeroivalla
vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain
sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana
yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä
sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa
päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma
tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme,
koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa
lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä
virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen,
murjomassa maailmaa tai itse murjottavana -- joka tapauksessa olen
verraten tyyni.
Rooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.
Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa
mitä olen sanonut itsestäni.
Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni
on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan
pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.
Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän
vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita,
arvostelen -- ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian
ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani
uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen
vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran
kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen
olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota
ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt
ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin
kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä
takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien
lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien
lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan
jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset
haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä
puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin
heitä mistä ikinä voin.