Juhlia katsellessa olemme jo tulleet nähneeksi useampia uhrin lajeja.
Ukolle annettiin maistiaiset kaikellaisista talon varoista. Elävistä
olemme nähneet varsinkin lampaita uhrattavan hänelle. Wirolaisilla
oli vuohi erittäin pyhitetty Taaralle. Mutta teurastivat he myös
härkiä, kukkoja sekä koiria. Wenäläisten aikakirjain mukaan oli
niin-ikään Käkisalmen ja Inkerin läänien Karjalaisillakin vielä
16:lla vuosisadalla tapana uhrata härkiä ynnä muita eläviä la
lintuja. Kukkoja Suomalaiset erittäin uhrasivat Tapiolle. Samalle
haltijalle myös hopiaakin joskus annettiin. Wiimemainittu uhrilaji
joko rahoina tai soljista vuoltuina sipaleina oli myös tavallisin
veden haltijoille. Mutta kelpasipa näille myös vaski, jopa
nuppuneulatkin. Ken tämmöiset uhrit uskalsi ryöstää, sitä jumalat
rankaisivat halvauksella, sokeudella tai edes silmätaudilla.
Ankarina hätä-aikoina ei näitäkään uhreja pidetty riittäväisinä.
Silloin piti antaa vielä kalliimmat. Wirolaisista on se tieto, että
he pitkällisten ruttojen, katovuosien tai sotien lopettamiseksi
uhrasivat omia lapsiansa. Niin myös kertoo Wenäläinen aikakirja
Karjalaisista että he lapsiansa tappoivat. Ei kuitenkaan ole
nimenomaan sanottu että ne uhrattiin; kenties ne vaan viskattiin
korpeen, niinkuin monella muullakin pakanallisella kansalla on ollut
tapana hukuttaa liiat lapset. Sotavankeja uhrattiin varmain tietoin
mukaan kumpaisellakin Suomenlahden puolella. Hämäläiset, niin muutama
paavin kirje valittaa, repivät vangituista kristityistä sisukset
ulos ja uhraavat ne jumalilleen. Toisia vankeja taas ajavat pyhäin
puittensa ympäritse, siksi kun uupuvat kuolijaksi maahan.
Temppelirakennuksia ei ole milläkään suomensukuisella kansalla
ollut. Pyhinä paikkoina olivat korkeat vuoret, kirkkaat lähteet,
kovat kosket, lehdot eli metsistöt ja yksityiset puut. Monta on
semmoista paikkaa Suomessa, joiden nimeen pantu _Pyhä tai Ukon_ vielä
muistuttaa muinaista pakanallista kunnioitusta. Lähteitä tiedetään
useampia, mihin myöhempinäkin aikoma uhreja vietiin. Semmoinen
on esimerkiksi _Eräpyhä_ Orihvedellä. Se löytyy kallioisella
niemellä, jonka kukkulalla nähdään kivistä ladottu nelisoppi.
Toinen on Laurinlähde Janakkalassa. Joka kyläkunnalla näkyy olleen
yhteinen pyhä lehto, missä suurina juhlina uhrit toimitettiin ja
iloa lyötiin. Tämmöisiä tuultavasti olivat esim. _Killanketo ja
Kaunisnummi_ likellä Tursunperän kylää Mynämäellä. Sinne tuli vielä
viime vuosisadan loppupuolella Mynämäen ja Nousiaisten pitäjäin
nuoriso kokoon kilpaleikkejä pitämään. Luultavasti olivat nämät
lehdot kaikki, niinkuin muutamista varmaan tiedämme, ympäröidyt
tarhalla ettei pedot pääsisi uhreja korjaamaan. Lehdoissa seisoivat
myös jumalain tuvat. Tavallisesti olivat ne puun kantoja, joiden
huippu oli ihmisen pään muotoiseksi veistetty. Toisinaan taas olivat
kiviä, eriskummallisia muodoltansa. Näin oli laita Wirossa, missä
kivikuvat sanottiin nimellä _kivimal_. Kristin-uskon päästessä
voitolle ne upotettiin vesiin tai kaivettiin maahan. Kalliilla
valalla sitoutuivat niiden kätkijät piilopaikkaa salassa pitämään,
ettei kuvat joutuisi muukalaisten saastuttamiin käsiin. Kumpaakin
lajia on Suomessakin ollut. Sodankylässä näki Castrén niitä vielä;
puiset sanottiin _Hurikkaisiksi_. Sukulaisemme Ostjakit, joilla myös
on puunkannot jumaloina, pukevat ne koreiksi kalleilla turkiksilla
ynnä kultaisilla ja hopeisilla kalkkareilla. Sama tapa taisi myös
meidän esivanhemmilla olla, jos siitä saa päättää, mitä Bjarmeista on
kerrottu. Paitsi näitä yhteisiä uhripaikkoja oli myös joka talolla
oma yksityinen pyhä puunsa, jonka juuressa, Wirolaisilla ainakin,
seisoi kivinen alttari, Siihen vietiin maistiaiset kaikesta mitä
talossa keitettiin. Pyhinä puina, jotka Wirossa nimitettiin
_Warjo- eli Hiidenpuiksi_, Suomessa _Karsikoiksi eli Pitämyspuiksi_,
olivat edellisessä maassa tavallisesti tammet tai lehmukset; meillä
korkeat koivut, kuuset tai pihlajat. Runoista näkyy kuitenkin että
myös Suomalaiset, ennen kun pohjosemmalle siirtyivät, pitivät tammea
pyhänä puuna.
Kodin haltijoille tavallisesti kaadettiin uhrit tuvan nurkkiin tai
vielä paremmin lattian alle; sillä mitä likemmäksi rukoeltavaa
haltijaa uhrattaessa tultiin, sitä helpommin hän kuuli rukoukset.