Wuotensa näkyvät esivanhempamme aloittaneen aikaisemmin kuin me
tätä nykyä. Kuu elo kaikki oli korjattu, karjat katoksen alle saatu
ja teurastukset talveksi tehty, silloin heillä vuosi oli loppunut,
toinen alkamassa. Silloin vietettiin _Wuoden-alkajaiset_, luultavasti
Marraskuussa. Tämä juhla oli omistettu Ukolle ylijumalalle ynnä myös
vainajain hengille, jotka, niinkuin olemme nähneet, taisivat olla
kodin varjelijoita. Sentähden sanottiin tämä juhla myös _Henkien
päiviksi_. Wuoden alkajais-ajalla oli näet hengillä lupa käydä maan
päältä entisiä elomajojansa katsomassa. Tärkeä oli silloin pitää
heitä hyvällä mielellä ja taivuttaa suosioon, sillä siitä riippui
tulevan vuoden onni. Heitä varten lämmitettiin sauna, vastat ja
löyly varustettiin valmiiksi niinkuin kylpijöille ainakin. Saunan
lattialle vielä asetettiin pöytä, kukkuroillaan kaikesta herkun
ruo'asta sekä juomasta. Talon-isäntä itse kävi näkymättömiä vieraita
vastaanottamassa pihalla, ja saattoi heidät saunaan. Wuorokauden
kuluttua meni hän uudestaan saunaan, josta saatteli heitä ulos,
kulkien hatuttomin päin edellä ja yhä välistä kaataen olutta
jäljilleen. Nyt tuli muukin talonväki sinne katsomaan; jos heidän
mielestään ruoka oli väljennyt ja vesiastioissa nähtiin vastoista
lähteneitä rikkoja, pidettiin se hyvänä merkkinä. Wainajat olivat
muka käyttäneet vieraspidon hyväkseen ja toivo oli että palkinnoksi
soisivat onnea taloon. Jos sitä vastaan veteen oli pudonnut päreen
palasia tai hiiliä, silloin se ennusti katovuotta.
Kuolleet myös erin-omaisesti rakastivat hiljaisuutta, jonkatähden
heidän juhlaansa vietettäissä piti välttää kaikkea jyskäämistä.
Aatto-iltana peitettiin jo lattia pehkuilla, ettei kuuluisi jalkojen
kopinaa, eikä mikään putoava römähtäisi. Niin-ikään käärittiin rievut
oviin, kynnyksiin sekä saranoihin. Ihmiset myös olivat kaikesta
kolistavasta puuhasta erillä. Hiljaisuuden rikkomista rankaisi Ukko
seuraavana kesänä turmiollisilla ukkos-ilmoilla. Wirolaiset viettivät
tätä juhlaa yhdeksän päivää perätysten. Luultavasti on kuolleitten
juhlasta _Marraskuu_ (marras = riutunut, kuollut), Wirolaisilla
_Koolja-kuu_ saanut nimensä.
Wiimeinmainitulla kansalla ovat useimmat tässä mainitut temput
vielä tavalliset, vaan siirtyneet jouluun. Meilläkin nähdään
vielä jouluna pehkut lattialla; vaan muut menot, missä vielä ovat
säilyneet, vaarin-otetaan _Pyhäin-miesten päivänä_. Tätä nimitetään
myös tavallisesti _Kekriksi eli Köyriksi_, joka, niinkuin ennen
mainittiin, luultavasti on Ukon liikanimi peltoin sekä karjan
hoitajana. Köyrin juhlamenoista voimme vielä lisätä muutamia
edelliseen; sillä luultavasti olivat molemmat alkuansa yhtä juhlaa.
Kekrin kunniaksi piti vahvasti juotaman. Olutta juhlaksi tehtäessä
ei saanut kukaan maistaa saunassa imeltyviä maltaita. Ken kieltoa
rikkoi, sen kaula rangaistukseksi turposi. Illalla söi talonväki
naapurein kanssa talkkunaa maito-lämmityksen kanssa. Syönti oli
toimitettava navetassa ja talkkuna niin puhtaaksi syötävä ettei
mitään jäljelle jäänyt. Lopuksi jokaisen vieraan suutakin katsottiin,
eikö hän posken sopessa vienyt jotakin kanssaan; sillä se olis vienyt
talon onnen. Jos ei jaksettu ruokaa aivan loppuun syödä, säästettiin
tähteet huomeiseksi ja syötiin silloin. Köyri-oluella kastettiin
siipi, jolla voideltiiin lehmäin selkiä, ettei talven kuluessa taudit
pystyisi heihin.
Toinen pää-juhla esivanhemmillamme oli _Wakkue eli Ukon vakat_
touvoin kylvön aikana. Silloin piti taivaan hallitsijalta rukoilla
sopivaa säätä alkavaksi kesäksi. Talon paras lammas tapettiin
uhriksi. Sen keitettyä lihaa ynnä myös antimia kaikista muistakin
talon tavaroista pantiin tuohesta tehtyyn vakkaan. Tämä vakka sitten
kannettiin uhria varten pyhitetylle vuorelle. Sinne jäivät ruo'at
ynnä myös lisäksi tuotu olut yötä olemaan. Mitä aamusella oli
uhrista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin joivat oluenkin,
kaadettuansa tilkan Ukolle, ettei kesä tulisi kovin poutainen ja
sateeton. Piispa Agricola kertoo että tässä juhlassa tytöt sekä akat
juopuivat. Samalla tavalla Wironkin naisten tiedetään kevätjuhlana
juoneen vahvasti; niillä näet, jotka sinä päivänä juomisesta
punastuivat, piti koko vuosi pysymän punaiset posket.
Luultavasti yhtä Wakkueen kanssa taikka pikemmin sen jatkoa oli
_Helaajuhlat_, joita ennen aikaan, varsinkin Hämeessä ja Turun
seuduilla, yleiseen vietettiin. Täydellisimmin ja myöhimmin se on
säilynyt Ritvalan kylässä Sääksmäen pitäjää. Siellä sitä sanottiin
_Helkajuhlaksi_. Sekin oli naisten ja erittäin neitosten juhla.
Illalla Helatuorstaina kokoontuivat kylän naiset keskelle kylää,
asettuivat riveihin, neljä kuhunkin, ja läksivät runoja laulellen
astumaan Helkavuorelle. Siellä olivat pojat sillä välin sytyttäneet
suuren kokon, jonka ympärillä nyt vielä laulettiin sekä tansittiin.
Myös oltiin hippasilla, leskisillä ynnä muilla senkaltaisilla
kisoilla. Juhlaa jatkettiin vielä kaikkina seuraavinakin
sunnuntaina hamaan Juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Kunakin
juhlapäivänä laulettiin eri osa näitä pitoja varten tehtyjä runoja,
järjestäen niin että viimeiset palat sattuivat viimeiseen juhlaan.
Kokko-valkeasta on vielä se tieto että se piti sytytettämän kaksi
kuivaa punta yhteen hieromalla. Tämmöinen _Kitkavalkea_ pidettiin
näet pyhänä -- Pihkovan Wirolaisilla on myös vielä samallaiset pyhät
samoilla ajoilla, ja arvelevat he voin siitä tulevan keltaiseksi
kuin tuli sekä maidon niin puhtaaksi kuin taivaan tähdet. Samaten
tanssivat neidot ynnä hedelmättömät vaimot tulen ympärillä toivoen
edelliset sillä saavansa naimaonnea, jälkimäiset lapsia.
Kolmas suuri pyhä, jos nimittäin _Helaa_ oli yhtä Waskueen kanssa,
vietettiin syksyn alussa kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Sen
nimi oli _Saukiäiset eli Willavuonan juhla_. Wiettoaika ei ollut
yksi kaikin paikoin. Toiset pitivät jo Ollin päivän pyhänä. Silloin
ei saanut kukaan niittää heiniä, muuten sudet ja karhut tekivät
karjalle vahinkoa. Uhriksi oli jo keväällä valittu karitsa, sitä oli
koko kesän keritty, joten se tuli paksuvillaiseksi. Siitä sen nimi
_Willavuona_. Myös oli se syötetty oikein lihavaksi. Juhlapäivänä
se tapettiin. Muutakin ruokaa ynnä olutta varustettiin lisäksi.
Niitä sisään tuotaessa pirskotettiin lepän tai kuusen oksilla vettä
kynnykselle, ja niin myös lattialle pöytään saakka. Sitten kaasi
emäntä vähäisen joka lajia pöydän takana olevaan tuvan nurkkaan ynnä
siihen kuoppaan pihalla, missä aattokoivu Juhannuksena oli seisonut.
Sen perästä vasta saatiin käydä ruokaan käsiksi.
Meidän aikoihimme asti on paitsi näitä pääjuhlia vielä paikoittain
säilynyt useampia viettopäiviä, joina kaikellaisia taikatemppuja
tehdään. Mutta koska ne ovat erinäisille katolisille pyhille
omistetut, niin lienevät luultavasti vasta myöhemmin alkunsa saaneet.
Epäilemättä pakanuuden aikuinen sitä vastoin oli _Tuorstai-illan_
pyhittäminen "kalliina iltana". Se tehtiin Taaran eli Thärin
kunniaksi. Sinä iltana ei saatu kaikkia töitä toimitella, erittäinkin
oli pellaviin ja villoihin koskeminen peräti kielletty. Ken sitä
vastaan rikkoi, siltä navettatoukka karisti pois lamnasten villan.
Tämä tapa oli sekä Suomessa että Wirossa yhteinen. Jälkimäisestä
maasta on myös se tieto että sairaat Tuorstaisin vietiin saunaan
parannettaviksi. Tavallinen kylpyaika terveillä sitä vastaan oli
Lauvantaina. Taara eli Ukko muka soi paremmin terveyttä omana
juhlapäivänään.