Tavallisesti oli kukin perheen-isäntä pappina talossaan. Hän se
oli, niinkuin olemme nähneet, joka kotona tehtävät uhrit toimitti.
Mutta suuriin yhteisiin uhreihin tarvittiin erittäisesti jumalain
palvelukseen harjanneen miehen apua ja johtoa. Sen sanovat venäläiset
aikakirjat selvillä sanoilla. Henrik Lättiläisenkin saksalaisessa
aikakirjassa näemme kerran papin uhrauksessa neuvojana. Nämät
esivanhempamme papit nimitettiin _Tietäjiksi, Noidiksi ja Arpojiksi_
(myös _intomiehiksi, myrrysmiehiksi, loitsijoiksi_). He olivat
samassa myös lääkäreinä ja ennustajina.
Ei mihinkään sotaretkeen tai muuhun suurempaan yritykseen saatu
ryhtyä ennen kun oli jumalilta tiedusteltu kuinka se olisi onnistuva.
Siihenpä oli tietäjän neuvoa tarvis. Hän osasi arvat asettaa ja niitä
selittää. Wirolaisilla oli yksi arvan katsomisen meno semmoinen että
otettiin vaari mille puolelle uhri-eläin teurastettaessa kaatui. Jos
oikealle, se ennusti onnea; jos vasemmalle, turmiota. Suomessa ei
tiedetä tämmöistä temppua tehdyksi. Meillä katsottiin arpaa sillä
lailla että solki pantiin seulain päälle ja tätä hytkytettiin. Siitä
mihin ja kuinka arpa hyppi päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen.
Tätä samaa temppua Wirolaisetkin osasivat käyttää. Lappalaisilla oli
seulan asemesta _noita-rumpu_, jonka pinta oli piirustettu täyteen
kaikellaisia kuvia. Siinä oli päivä, siinä kuu, siinä peurat, karhut
ynnä kaikki muukin, mikä Lappalaisen elämässä eteen sattua voipi.
Sitä myöten, mihin kuviin arpa hyppiessään seisahtui, noita teki
ennustuksensa. Luultavasti oli Suomalaisillakin muinoin samallainen
rumpu tavallinen, vaikka myöhemmin, kristin-uskon tultua, seula
pantiin tuon liian pokanallisen kapineen sijaan. Arvan heitosta
saivatkin tietäjät nimen arpojat, jolla venäläiset aikakirjat aina
mainitsevat sekä Suomen että Wiron noitia.
Arvan katsominen ei kuitenkaan ollut ainoa keino, millä noita haki
tietoa salaisista asioista. Mahtavia loihturunoja lukien ja samassa
tanssien sekä hyppien kiihdytti hän itsensä yhä suurempaan intoon.
Silmänsä tuijottivat tuimasti, koko katsanto vääntyi kamalaksi,
vaahto valui suusta, ja viimein noita kaatui hermotonna maahan. Nyt
hän oli _haltijoissa_ eli haltijain luona. Ruumiin maatessa niinkuin
kuolleena, henkensä muka samosi kalana tai lintuna merten, manteretten
yli ja tiedusteli tiedusteltavia. Useinpa kävi hän myös tällä tavoin
Tuonelassa asti, jota juuri "haltijoissa olo" taitaa tarkoittaa.
Tuonelan retket olivat vaarallisimmat, mutta myös hyödyllisimmät;
sillä parhaat tiedot aina sieltä saatiin. Wirolaiset sentähden
kunnioittivat nimellä _Manatarkat_ ainoasti rohkeimmat, taitavimmat
noitansa, joilla arveltiin olevan tarpeeksi kykyä tämmöisiin retkiin.
Haltijoista palattuaan tietäjä ennusti tulevia asioita, kertoi mihin
kadonneet karjat tai muut tavarat olivat joutuneet, nimitti varkaat
ja virkkoi tautien synnyn ja syyt. Synnyn ja alun tietäminen näet oli
esivanhempiemme mielestä aivan välttämätön, jos tahtoi jotakin pahaa
poistaa tai pakoittaa jotakin luonnon voimaa itselleen kuuliaiseksi.
Tauteja parannettaessa tietäjä meni sairaan kanssa sydän-yöllä
saunaan, varustettuna noitapussilla, missä hänellä oli kaikellaisia
lääkkeitä ja eriskummallisia taikakaluja. Lattiaan hän pisti nuolen,
peloittaaksensa sillä muita noitia, jotka ehkä tahtoisivat tulla
parannusta estämään. Samaten pyyhki hän seinät, laen sekä lavan
vastalla, johon oli ottanut oksat nimettömästä lehdosta. Sitten,
saatuansa taudin alkuperästä selvän, luki noita _kiisto-sanat_,
manaten pahan takaisin syntymäpaikoilleen ja uhaten kovilla
rangaistuksilla, jos ei lähtisi. Jospa ei sekään vielä auttanut, piti
viimeiseksi keinoksi ottaa _hätäsanat_, pyhin, voimallisin kaikista
loihturunoista. "Liikkui linnat", lauloi noita, "järvet järisi,
vuoretkin vapisi, tullessa Jumalain tunnin, Herran hetken joutuessa.
Etkös siitä, liika, lähde, etkös, paha, pakene? Jos et liiku, et
pakene, otan kokolta kourat, verenjuojalta vekarat; niillä, sun
konna, kouristan, niillä, sun ilkeä, asetan, pään pärisemättömäksi,
hengen huokumattomaksi". Kaikki nämät loihtunsa luki tietäjä avopäin,
tavallisesti polvillansa.
Noita, kuu osasi kaikki sekä lumous- että myös rukous-runot,
taisi siis myös paremmin kuin tavalliset ihmiset taivuttaa
jumalat ja haltijat ihmisille avullisiksi. Sentähden pyydettiin
häntä usein rukoilemaan niitä tai näitä asioita muiden puolesta.
Erittäinkin osasivat tietäjät laittaa tuulta merelle lähtijöille.
He myöskentelivät heille tuulisolmut. Ensimmäisen solmun aukaistua
tuli tavallinen purjetuuli; toinen solmu jo toi ankaran puhurin. Ja
kolmannen solmun aukaiseminen teki että koko ilma hirmumyrskyksi
riehahti, jotta merellä, maalla kaikki kaatui nurin niskoin.
Wenäläisten aikakirjain mukaan olisi Karjalaisten sekä Watjalaisten
arpojat aina kutsuttu pienille lapsille nimiä panemaan, jonka he
"omalla tavallansa" toimittivat. Niinikään saatettiin kuolleet
kalmistoihin arpojan avulla ja johdolla. Ehkäpä nämät tavat kuitenkin
olivat myöhempiä, kristittyin menoja myöten mukailtuja.
Noitavirkaa toimittivat sekä miehet että naiset. Tavallisesti meni
loihturunoin sekä temppuin taito perintöön isästä poikaan, äitistä
tyttäreen. Mutta otti tietäjä myös jolloinkulloin jonkun muun
oppilaaksensa. Noidaksi opettelija piti kaikkein ensiksi uudesta
ristittämän. Se toimitettiin vesikivellä, kovan kosken keskellä.
Pyörteen kohina ja pauhu muka yksin voivat kiihdyttää oppilaan mielen
tarpeelliseen intoon.
Taitavia noitia tietysti pidettiin esivanhemmillamme suuressa
kunniassa. Wiisaus ja loihdun taito, näet, oli heistä urhouttakin
kalliimpi. Muutamat mainiot tietäjät palveltiin kuoltuansa jumalina.
Wäinämöinen ja Ilmarinen esim. tulivat ilman jumaliksi, heidän
luultiin iskevän salamoita. Wäinämöistä kutsuttiin myös niinkuin
Ukkoa tauteja parantamaan. Lemminkäinen tehtiin nimellä Ahti, vesien
haltijaksi. Louhikin, Pohjolan emäntä, sekoitettiin Tuonen tyttären
kanssa ja luultiin pahain tautien emäksi.