Muinais-Suomalaisten alkuperäinen käsitys kuolemasta oli semmoinen
että vainajat _kukin kalmassaan_ (haudassansa) makasi unen
horroksissa. Siitä unesta saattoi kuitenkin herättää häntä sillä,
että hänen hautansa päälle astui. Silloin hän vastasi puheisin ja
antoi neuvoja.
Myöhempinä aikoina muuttui Suomalaisten ajatus tästä asiasta,
luultavasti naapurikansain vaikutuksesta. Pakanuuden viimeisinä
aikoina oli heidän uskonsa semmoinen, että kuolleilla kaikilla
oli yhteinen asuntopaikka, nimeltä _Tuonela eli Manala_. Tämä
paikka kuvattiin olevan maan alla, pitkän matkan päässä, yhdeksän
ja puolen meren takana. Tuonelan alustan rajana oli Tuonen joki,
jonka mustat vedet vyöryivät vihaisena, kauheana koskena, palavina
pyörteinä. Tuonelan joki sanottiin myös Manalan alusvedeksi, ja
näkyy ympäröineen Tuonen vallan kaikin puolin, joka sentähden usein
nimitettiin Manalan saareksi. Tuonen jokea ei mainittu koskaan
ilman pelotta, niin hirmuinen oli sen luonne. Lujin, pyhin kaikista
valoista oli se, joka sen pyörteen kautta oli vannottu.
Yli joen saatteli lyhykäinen _Tuonen tyttö_, matala _Manalan neiti_,
kasvoiltansa musta, sydämeltään ilkeä niinkuin kaikki muukin Tuonelan
väki. Itse Manan asunto oli niinkuin maanpäällisetkin talot. Siellä
oli metsät ja kankaat, pellot sekä niityt; mutta kaikella Tuonen
omaisuudella oli kamala, hirvittävä luonne. Sen saloissa samoelevat
karhut ja sudet oli julmemmat maanpäällisiä. Tuonen joessa uivat
hauvit summattoman suuret ja sangen vaaralliset pyytää. Se vasta aika
uros oli, jota jonkun näitä otuksia sai saaliikseen. Manan pellon
oraista oli käärme, myös Tuonen toukaksi sanottu, saanut häijyt
hampaansa; ikenet oli sille pantu itse Kalman immen ikenistä. Olut,
jota Tuonen tuvissa tarjottiin vieraalle, oli täynnä häijyjä eläviä;
sammakot kuti sisassä, madot laidoilla mateli.
Kalman kartanon isäntänä oli _Tuonen ukko_ kolmisormi, toisin
_Manaksi eli Manalaiseksi_ nimitetty. Emäntänsä _Tuonetar eli
Manatar_, vanha koukkuleuka akka, yhä kehräeli rautarihmoja,
vaskilankoja. Niistä Tuonen ukko kutoi rautaverkot, vaskinuotat,
joita sitten _Tuonen poika_, koukkusormi, rautanäppi, lakkaamatta
veteli poikki ja pitkin Tuonelan jokea. Sillä keinoin he estivät
vainajia karkaamasta heidän vallastaan. Sentähden olikin, niinkuin
sananparsi kuului, paljo Tuonelaan mennehiä, mutta vähä palannehia.
Luonteeltaan oli Tuonen poika julma, verenhimoinen. Huvikseen ja
aivan tarpeettomasti silpoi hän esim. kuoliaksi ammutun ja Tuonen
jokeen pudonneen Lemminkäisen palasiksi. Lemminkäisen äiti haravoi
kuitenkin poikansa jäsenet jälleen kokoon ja saattoi hänet takaisin
henkiin. Siitä näkyy että Tuonelasta palaamista ei kuitenkaan pidetty
mahdottomana.
Ei Tuoni käynyt itse tappamassa; hän vaan vartioitsi ja hallitsi
kuolleita. Surmansa saivat ihmiset veden, tulen, raudan sekä
tautien kautta. Jälkimäiset olivat kuitenkin Tuonen likeistä
sukua. _Loviatar_, vanha vaimo, pahin Tuonen tyttäristä, ilkein
Manattarista, jolla oli musta muoto, sokeat silmät sekä inhoittava
iho, se se oli tautien emä. Pohjolan perillä, vesattomalla aholla
oli hän synnyttänyt yhdeksän häijyimpää sikiötä. Nimiksi oli hän
lapsilleen pannut: _pistos, ähky, luuvalo, riisi, rupi, syöjä,
paise ja rutto_. Yhdeksänneksi pojaksi syntyi hänestä vielä
_velho eli noita_, joka kateellisessa mielessään aina miettii
vahinkoa muille ihmisille. Näillä Loviattaren lapsilla luultavasti
oli joku ihmisentapainen näkö. Toiset taudit taas arveltiin
eläväin näköisiksi, esim. _koi_, joka sonnia syö; _läävämato eli
navettatoukka_, joka lampaitten villaa karisti; _vilutauti_, jota
ainakin Wirolaiset pitivät harmaana hevosena, millä sairas ratsastaa
hölkyttelee j.n.e.
Kaikkien tautien synnystä ei ole se varmaa tieto mikä yllämainitusta
yhdeksästä; mutta kaikkityyni olivat kuitenkin toisen Tuonen tyttären
_Kivutttaren, Kiputytön eli Wammattaren_ hallittavana. Tämä piti
heidät kiinni _Kipuvuoressa eli Kipumäessä_, ja masenteli heidän
liikaa vallattomuuttaan sillä että heitä kipukivellä jauhaeli.
Kipukivi ja siis luultavasti koko Kipuvuori seisoi kolmen joen
jakaimessa (ehkä Tuonen virrassa?). Kun taudit ja kivut ihmisiä
vaivasivat, rukoeltiin Kivutarta avuksi. Hänen piti korjata kivut
vaski vakkaseensa, viedä ne Kipuvuoren kukkulalle, masentaa niitä
pienessä padassa keittämällä ja viimein pienestä reijästä tunkea
vuoreen vankeuteen. Woimallisilla luvuilla saattoi siis taivuttaa
Tuonenkin nurjia haltijoita armollisiksi. Samoinpa tuli Tuonen
poikakin kutsuttaessa vuotavaa verta tukkimaan ja suonia sitomaan.
Oikeastaan kuului tämä toimi kuitenkin erinäiselle haltijalle,
nimeltä _Suonetar_, joka ei näy olleen Manan sukua. Hän kehräeli
suonia vaskisella värttinällä ja solmiskeli katkenneita päitä jälleen
yhteen.
Kuolleet ihmiset näkyvät Manalassa olleen palvelijoina ja
käskyläisinä. Jokainen jatkoi siellä elämäänsä saman-ikäisenä ja
saman puolisena kuin maan päällä. Niin myös jokaisella oli entiset
aseensa. Nuoret miehet nähtiin Manalassa miekkoineen, keski-ikäiset
keihäineen, vanhat sauvoinensa. Maan päällä pahuutta harjoittaneet
saivat Tuonelta sen rangaistuksen että heille pantiin vuoteet
kuumista paasista ja kyiset peitteet päälle.
Kuolleiden henkiä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti; sillä
heidän luultiin muuten voivan paljo vahinkoa tehdä. Toiselta
puolen oli heistä myös paljo apua, kun heitä osasi miellyttää;
sillä he olivat sangen voimalliset. Tästä syystä uhrattiin heille
kaikellaisissa tiloissa, jopa vietettiin erinäistä juhlaakin heille
kunniaksi. Wainajien henkiä mainittiin useammilla nimillä, milloin
_Manalaisiksi, milloin Männingäisiksi, Keijusiksi tai Peikoiksi_.
Yhtä näiden kanssa, varsinkin jos Wirolaisten taruista saa päättää,
olivat _Maahiset_, pientä, maan sisässä asuvaa haltijaväkeä. Heidän
kotinsa oli puiden, kivien ja välistä kynnystenkin alla. He olivat
erin-omaisen kerkeät suuttumaan; jos heitä jollakin tavalla häiritsi
tai pahoitti, he kohta lähettivät kaikellaisia tauteja, varsinkin
maahisiksi nimitettyä syhelmää. Sentähden piti heille kaikellaisissa
tiloissa uhrata että he suosiollisina pysyisivät. Wirolaiset
arvelivat heitä kodinhaltijoiksi, joiden nojassa peltojen sekä karjan
menestys ynnä muu talon onni oli. Heidän luultiin näyttävän itseään
käärmeitten muodossa, josta syystä pieniä tämmöisiä elämiä taloissa
syötettiin.
Wirolaiset ja Liiviläiset polttivat kuolleitansa. Saman näkyivät
Warsinais-Suomalaisetkin tehneen, niistä haudoista päättäen, jotka
on avattu. Kummallisesti kyllä puhuvat sekä meidän että Wiron runot
kuitenkin kuolleista aina sillä tavalla kuin jos heidät olisi
polttamatta haudattu. Wirossa ja Liivinmaalla oli tapana viettää
peijaiset suurella juhlallisuudella, syömisellä, juomisella sekä
myös valitushuudoilla. Aunuksen Karjalaisilla on nytkin vielä tapana
laulaa kuolleitten ruumiille pitkät itkuvirret, ennen kuu ne hautaan
viedään.