Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat
esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen
syy. Kansa, joka pää-asiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa,
tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltijain apua.
Ukko, ylä-ilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle,
hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka
jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.
Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsäin l.
korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo
vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä, naavaturkki
yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa.
Kuippana_ oli taas toinen nimi, joka osoitti että hän oli pitkä
varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän
kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille,
jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen
rinnallansa rehoitti puolisonsa _Mielikki_ (välistä myös _Mimerkki
ja Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä.
Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa.
Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä
mainittiinkin armaaksi anti-muoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi
emännäksi. Samassa oli hänkin ylen tarkka ja taitava.
Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltijat paljo
apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä
oli _Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa,
punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli
_Hillervo eli Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen,
korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_,
mielineiti; kolmas pieni _Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän
palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita.
Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia _Metsän tytöiksi tai
Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden.
Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltijana. Siellä oli
_Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti, _Pihlajatar_,
piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista
puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltijakseen yhden
Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävä-lajeillakin olleen
eri haltijansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_
oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana.
Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika
Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista saukosta.
Paitsi yllä nimitettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetön. Mutta
vaikka nimetönnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa,
sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin mitään muuta
hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa
pikkaraista_, simasuuta, simapillin puhujaa.
Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,
jylhimmän korven keskellä. Siellä kunnioitti _Tapio- eli Tuomi-vaaran
eli Lumimäen_ etelärinteellä, keskellä varvikkoa _Metsolan eli
Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,
Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin:
yksi puinen, yksi luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli
Tapio väkenensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka
kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi
kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata
hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku
eli lipas täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeaa olutta. Siitäpä
olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kun hänellä oli siman
lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen
karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.
Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.
Wälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää eikä viitsinytkään nousta
aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui
hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvennneissä ryysyissä,
kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätön, koko katsanto
kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle ettei hän ollut heille suotu
vieras.
Toista aivan oli kun metsään astui tarkka joutsen jännittäjä,
rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän
emännän mieliksi. Wielä enemmän tervetullut oli hän, jos paitsi
sitä myös taisi laulaa mahtavat loihinlaulut ja hyvillä antimilla
taivuttaa puoleensa metsän haltijain mielet. Metsän piika pikkarainen
silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän
herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat
pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani
kultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin
kultarenkaat, kaulaan heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki
kullassa suhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisin
puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisin, hongat
hopeavöihin, koivut kultakukkasiin, kuiviin kantoihinkin ripustettiin
kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju.
Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen someimmassa
linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi
kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan
aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.
Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltijain apu siihenkään että
he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat
häntä sitä saavuttaissa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi
rastin vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille
paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär,
ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kun vilja oli laiska
juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Panipa hän
myös kämmenensä kummin puolin aidaksi, ettei elävät uralta poikkeisi.
Jospa ne kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista
tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois
tieltä, katsaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ettei mikään
olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat
vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakiin läpi. Tällä
tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin
taas, kun metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen
tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään sen
kiinni, ettei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.
Kesä-ajoin nähtiin saloissa paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten
kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään
Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla
piti huolta heistä. Mutta enimmitten oli tämä hoito kuitenkin metsän
varsinaisten haltijain, Tapion väen toimena. Mielikki, laveakämmen
karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,
Hongattaren ja Kajattaren ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä
Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja
saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki
latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin
paikkoihin, ettei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään
kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katsoivat koivuvitsat ja
ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa
kun lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille)
sieramiin sienet ettei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi
hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, etteivät mitään näkisi eikä
kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat
karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin,
kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai
rautaisilla turpasuitsilla.
Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden
ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja
myös peltojen haltijaksi _Kekrin eli Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama
kuin Tapio, vai lieneekö se niinkuin luultavammalle näyttää, itse
taivaan Ukon lisänimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.