Weden ylimpinä hallitsijoina olivat _Ahti eli Ahto_ ynnä hänen
puolisonsa _Wellamo_. Ahti oli vanha, kunniallinen ukko,
ruohoparta leuvassa, päällään vaahtinen vaippa. Wesien valtiaana
nimitettiin häntä veden isännäksi, aaltojen kuninkaaksi,
satahaudan hallitsijaksi. Wellamo niin-ikään oli rehevä, kaunis,
puhdas-muotoinen eukko, puettu sinilakkiin, rytiseen eli
kaislaiseen paitaan (josta syyksi usein ruokorinnaksi sanottiin) ja
hienohelmaiseen hameesen. Päällimmäisnö piti hän _Tuulettaren ja
Aallottaren_ tekemää vaahtivaippaa. Mielenlaadultaan veden emäntä
kuvattiin hyvin vakaiseksi, mutta kuitenkin ehtoisaksi, ihmisille
armolliseksi.
Ahti ja Wellamo asuivat _Ahtolassa_. Tämä heidän asuntonsa oli meren
pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. Siellä
oli syvyydessä aaltojen alla, mustien mutien päällä pikku pirtti,
ahdas kammari kirjavan, paksun paaden kyljessä. Kaikkina aikoina
eivät he kuitenkaan tässä yhdessä paikassa asuneet, vaan kävivät
usein katsastamassa heidän valtansa alle myös kuuluvia maavesiä.
Tällä parikunnalla oli suuri joukko lapsia sekä palvelijoita,
melkein kaikki neitosia. Tavallisesti sanottiin he kaikki yhteisellä
nimellä _Wellamon neidot tai Wellamon väki_, niin ikään _Weden
väki_. Useammat asuivat meressä itse Ahtolan talossa. Mutta oli
kuitenkin muutamilla eri asuntopaikkansa heille uskottuja toimia
myöten. _Aallotar_, se liikutteli laineita, kulkien suurilla
seljillä. Sisarekset _Sotkottaret_ pulikoivat rantaruo'ikossa,
kaiten karjaansa, sorsapoikuuksia. Joutohetkinänsäpä he niinkuin
muutkin Wellamon neitoset mielellään silittelivät pitkiä hiuksiansa
kultaisilla sukimilla, harjoilla hopeapäillä. -- Koskessa asui
_Kosken tyttö, Kuohu-neiti_, halliten sen viljaisia pyörtehiä.
Hänen puoleensa kääntyi koskenlaskija rukouksillaan, anoen että hän
istuisi kihokivelle ja asettaisi aallot sylillä, kohentaisi kuohut
kourilla, niin ettei se pirskuisi veneen partaan yli. Myöskin piti
hänen kehrätä sininen lanka ja pauna se viitaksi siihen mistä paras
veneväylä kävi. Koskea laskettaessa pyydettiin avuksi toistakin
semmoisissa paikoissa asuvaa neitoa, nimittäin _Melatarta_, joka
taitavalla kädellään johti veneen kulun vaarallisten paikkojen
sivuitse. Kaikkein kovimmissa koskissa ei kuitenkaan näiden haltijain
apu ollut riittäväinen; piti kutsua avuksi itse Ahti, vuon valio, ynnä
akka kuohun korvallinen. Edellinen silloin teki kosken kivet sammalen
pehmoisiksi ja veneen kepeäksi kuin hauvin vuolu; jälkimäinen riensi
Kosken tytön avuksi aaltoja asettamaan. -- Muuten oli vielä joka
noron lähtehessä erinäinen haltija, puhdasmuotoinen, hienohelmainen,
lammin neito. Hän se juotteli, kasteli salossa käyvää karjaa,
niin että se tuli kauniiksi ja lihavaksi. Hän myös soi terveyden
sairaille, jotka lähteestä otetussa vedessä kylpi; etenkin paranteli
se silmän vikoja.
Ahtolan miespuolisista palvelijoista mainitaan ainoasti _Pikku mies_,
musta, raudankarvainen muodoltansa, joka oli ylen eriskummallinen
veitikka. Aalloista yletessään ei hän ollut pitempi vaimon vaaksaa,
korkeampi härän kynttä; mahtui makaamaan maljan alle, seisomaan
seulan alle. Mutta ennen kun kerkesitkään häntä oikein katsastaa,
olipa mies jo ihan toiseksi muuttunut. Jalan polkiessa maata, pää
ylettyi pilviin asti; partaa oli polviin, tukka takana kantapäihin
saakka. Syltä oli silmien väli, syltä housut lahkehesta, puoltatoista
polven päästä, kaksi syltä alireunasta. Pukunsa ja aseensa olivat
eritiloissa erilaiset, mutta ylen ihmeelliset. Toisinaan oli hänellä
päässä paadesta tehty kypäri, jaloissa kiviset kengät, kädessä
kultaveitsi. Wälistä taas oli kaikki asunsa vaskesta valettu.
Waskihattu riippui alas hartioille, vaskisaappaat oli jaloissa,
vaskikirjaiset vaskikintaat käsissä. Waskivyö oli vöillä, vyön takana
vaskikirves, yhtä suuri kuin mies itsekin. Tämmöinen rautakourainen,
väkevä uros saattoi olla monessa tilaisuudessa tarpeen; siis
kutsuttiinkin häntä usein avuksi. Hän se oli kaatanut Wäinämöisen
summattoman suuren tammen, joka esti päivän ja kuun kumottamasta.
Hän se myös oli tappanut äärettömän lihavan sonnin Pohjolan pitoja
varten, sonnin, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä.
Kalastajillekin hän joskus tuli avuksi, jolloin hotaisi koko hongan
rannalta, kiinnitti paaden sen nenähän ja ajoi tarpoellen suuret
kalalaumat nuottaan. Yhdessä paikassa Kalevalassa on tämä aaltojen
uros nimitetty _Tursaaksi_. Saman niminen olento toisen kerran
kohotti päänsä aalloista ja nosti Pohjolan emännän pyynnöstä ankaran
myrskyn Wäinämöistä vastaan. Tämä hänen silloin tempasi korvista
kiinni ja pakoitti vannomaan ettei enää koskaan nousisi veden
pinnalle pahaa tekemään. Luultavasti oli tässä mainittu _Iki-Turso_
sama kuin meidän tuttavamme meren pikku mies.
Weden väkeä ylimalkaankin pidettiin hyvin voimallisina. Heitä
kutsuttiin turvaksi moninaisissa tiloissa. Taisteluun mahtavia noitia
vastaan lähdettäissä pyydettiin auttajiksi paitsi muita haltijoita
myös kalpamiehet kaivoista, joutsimiehet joista, veden emäntä
väkinensä, veden vanhin valtoinensa. Niin-ikään arveltiin umpilammin
lapsinensa ja itse veden emännän olevan apuna noidan lähettämiä
tauteja parannettaissa.
Tavallisimmin tarvittiin ja pyydettiin kuitenkin veden jumalalain
apua koska vesillä oltiin. Merimatkalle lähtijä rukoili Ahtia että
antaisi apua airoille, jopa että antaisi omat aironsa, jos pyytäjän
airot olivat liian pikkaraiset, ja että itse istuisi soutamaan.
Myrskyn noustua kutsuttiin Ahti asettamaan lapsiansa, Wellamo
kieltämään väkeänsä, etteivät kovin vallattomina riehuisi. Kalastaja
niin-ikään kääntyi Ahdin puoleen, anellen että hän virvillä hosuen
ajaisi kalakarjansa nuottaan. Wellamolle tarjosi hän tätä nuottaansa
uudeksi pukimeksi, kehuen sitä aivinaiseksi liinapaidaksi, jonka
Päivätär oli kehrännyt, Kuutar kutonut. Se oli muka paljo ihanampi
Wellamon tavallista kaislapaitaa.
Waivaa maksoikin silloin vielä paljo paremmin kuin tätä nykyä
miellyttää veden väki itselleen suosiolliseksi.
Ahtolan aitat, sen kalaiset kaarteet ja lohiset lonkerot syvällä
vesien pohjassa, mihin ei päivän säteet ikinä paistaneet, olivat
silloin vielä täynnä äärettömiä aarteita. Siellä ei ollut ainoasti
kaikellaista kalaa mitä vaan ajatella taitaa; siellä oli paitsi
sitä myös kaikki tavarat, jotka aikain kuluessa olivat uppouneet
veteen haaksirikoissa tai muissa vahingoissa. Olipa Ahti Wäinämöisen
ensimmäisen, kala-luisen kanteleenkin korjannut omakseen, oli samaten
saanut enimmän osan _Sammon_, tuon ihmeellisen taikakalun muruja.
Silläpä ei siitä ikänä vesi puuttune varoja, veden Ahti aartehia.
Hukkuneet ihmisetkin lisäsivät hänen väkensä lukua.
Näitä saama-aarteitansa ei Ahti antanut yhtä kernaasti kuin perittyä
kalarikkauttaan. Harvoin vaan heltyi hänen mielensä kuulemaan sen
rukouksia, ken jotakin veteen pudonnutta takaisin pyysi. Säälipä
kuitenkin kerran köyhää paimenpoikaa, joka ainoata, upouutta
veistänsä itki. Koettaakseen pojan mieltä toi Ahti ensiksi yhden omia
veitsiään, kullasta tehdyn. Rehellinen poika ei tunnustanut sitä
omakseen. Samaten myös ei ottanut vastaan hopeista veistä, jota Ahti
hänelle näytti. Wiimein toi Ahti oilean veitsen paimenen käteen ja
lahjoitti molemmat muutkin vielä palkinnoksi lisään.