Nuot kolme Ilman impeä, jotka raudan ruosteen synnyttivät, oli
Ukko luonut käsiänsä yhteen hieromalla. Mikä lie muiden heidän
sisarustensa synty ollut, siitä ei runot mitään virka, mutta
luultavasti olivat hekin saaneet Ukon käden voimalla olennon
sekä hengen. Aina edelleenkin, kun luomistyö jo oli valmistettu,
pysyivät nämät immet taivahisen taaton palvelijoina toimitellen
hänen käskyjänsä. Yksi heistä, eroitukseksi muista, kunnioitettiin
nimellä _kave_ s.o. eukko. Niin-ikään mainittiin häntä usein vanhin
vaimoista, ensi-emä itselöistä. Tämä oli varsinkin avullinen tauteja
parantaessa. Ylä-ilmoista, missä hän soitteli vaskisella veneellä,
pyydettiin häntä alas haavoja lääkitsemään. Utuneulalla ompeli hän
rikkouneet suonet kokoon, sitoi vammat silkkinauhoilla ja melaeli
suonia myöten saattaakseen veren jälleen tavalliseen juoksuunsa.
Samaten tuli hän kutsuttaessa purkamaan kaikenlaiset muut ihmisiin
puuttuneet kivut, ja toi helpoittavaa voidetta lapsen tuskassa
oleville naisille.
Kaikilla muillakin _Ilman immillä eli Luonnon tytöillä,
Luonnottarilla_, oli asuntonsa ylä-ilmoissa. Mitkä istuivat
ruskoreunaisten pilvein päällä tai kiikkuivat vesikaaren notkelmalla.
Tavallinen toimensa oli kehrääminen ja kutominen. Wiron tarujen
mukaan he, niinkuin jo luomishistoriassa näimme, kutoivat päivän
paisteen kultaista, kuutamon hopeista kangasta, vesikaaren kirjavaa
vyötä, aamu- ja iltaruskon punaisia uutimia ynnä veden pitsi peittoa.
Suomen runo myös kertoelee _Utu-tytöstä eli Terhenettärestä_, joka
taivaasta seuloi hienoa sumua maahan, sillä estäen tai auttaen
ihmisten toimia. Likeistä sukua hänen kanssaan oli _Auteretar_
(toisinaan myös mieheksi arveltu _Auterisen_ nimellä), joka laittoi
löylyn saunoissa terveelliseksi, niin että paransi kaikkinaiset
taudit. Paljo on runoissa myös puhetta _Päivättärestä, Kuuttaresta,
Otavattaresta sekä Tähdettärestä_, jotka kaikki, varsinkin edelliset
kaksi, olivat taitavat kulta- ja hopeakankaita kutomaan. He istuivat
työtä tehdessään sinisen salon sivulla, lemmen lehden liepehellä
tai myös punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla. Heidän
kirjakyntiset hyppysensä helskyttivät kangaspuita levähtämättä
ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. Näin syntyivät ihmeen
ihanat vaatteet, joiden vertaisia ei maalliset kutojat voikaan saada
toimeen. Kummako siis jos nuoret neidot halulla katselivat niitä ja
jolloinkulloin rohkenivat pyytää niitä itselleen. Eikä olleetkaan
taivaan kutojat yhtään itarat; anteliaasti jakelivat he anelijoille
lahjaksi kultiaan, hopeitaan.
Asuipa taivaskappaleissa miehisetkin haltijat. _Päivä-poika ja
Kuu-poika_ olivat komeita miehiä, kulkivat kullassa kuhisten,
hopeassa helkkäellen. Poika _Pohjantähti_ oli heitä nöyrempi, mutta
sitä armahampi ihmisille lempeän luonteensa tähden. Kaikkein kolmen
asunnot, _Päivälä, Kuutola sekä Tähtelä_, olivat erin-omaisen
koreita, täynnä hopeisia tupia, kultaisia kammioita. Terävillä
silmillään he näkivät kaikki mitä maan päällä tapahtui; he tiesivät
salaisimmatkin asiat, jotka ihmisiltä olivat peitossa. Siitä
syystä rukoeltiin heitä, samoin kuin myös yllämainittuja neitosia,
ilmoittamaan mistä kadonneet tavarat olisivat löydettävät, mistä
eksyneet ihmiset olisi tavattavat ja varkaat keksittävät. Myös
näyttivät he tietä oudoille matkustajille. --
Päivä-pojalla paitsi sitä oli suuri valta vuodentuloon; jos hän
suuttui, taisi hän heleällä heinä-ajalla antaa lakkaamattomat
satehet, kalliilla kaurankylvö-ajalla sitä vastaan ponnetonta poutaa.
Samoin oli ihmisten sekä karjain terveys ja menestys suuresti hänen
armonsa nojassa. Siksi pitikin häntä hartaasti rukoella, lauhkeasti
puhutella: "nouse aina aamusilla, tämänkin päivän perästä, tee
meille terveyttä, siirrä saalis saataviin, pyytö peukaloimme päähän,
onni onkemme nenähän!" Toisinaan myös pyydettiin häntä nukuttamaan
vihollista, että hänen tietämättänsä päästäisi täysin turvin saalista
ryöstämään.
Kuukin voimallisesti vaikutti ihmisten toimiin. Kaikki tärkeät
työt, erittäinkin kutominen, verkkojen laittaminen, lampaitten
keritseminen, olivat alulle pantavat enenevällä kuulla; sitten
menestyivät hyvin. Wirolaisillakin oli sama ajatus. Heidän runonsa ja
tarunsa mainitsevat kuun vaikutuksen tärkeäksi kaikissa yrityksissä.
Mutta varsinkin riippui terveys ynnä lempi- ja naima-onni kuusta.
Enenevällä kuulla kastelivat neitoset kasvojaan pyhissä lähteissä,
tervehtien kuuta loihtusanoilla. Tällä lailla pysyivät kauan aikaa
nuorina, ihanoina. Enenevällä myös piti kosia ja häät viettää; sitten
tuli kaikkinainen menestys taloon.
Sattuipa välistä että päivän tai kuun lempeät kasvot peitettiin
ihmisiltä ja pimenivät. Silloin, näin esivanhempamme luulivat,
taivaskappaleet olivat joutuneet pahojen, ihmisille vihollisten
henkien kynsiin. Nämät henget olivat ne muka vuoreen sulkeneet, tai
toisien tarujen mukaan yrittivät syödä ne suuhunsa. Kutka nuot häijyt
päivän ja kuun ryöstäjät olivat, siitä tarut ovat eri-mielin. Mikä
mainitsee _Louhen_, Pohjolan pahan emännän, mikä _Kuumeet_, mitkä
_Rahkon_.
Ilmassa _Tuulenkin_ haltija vielä asui. Häntä kutsuttiin avuksi
vesille lähdettäissä. Hänen piti paisuttaa purjeet ja tuuditellen
ajaa venettä eteenpäin, ettei olis tarvis väsyttää sormia
soutamisella. Tässä toimessa oli hän siis kaikille ihmisille
avullisna, hyödyllisnä. Mutta hänen luonteensa oli kovin
vaihtelevainen. Noidan tai muun pahansuovan mieliksi hän usein
myös yltyi hurjaksi, esti veneen kulkua, kaikin voimin vastaan
ponnistellen, jopa monasti sitä kaatamaankin yritti. Hänen näin
riehuessa istui tyttärensä _Tuuletar_ aaltojen harjalla, kutoa
helskytellen veden emännän vaahtoista vaippaa. Toinenkin paha tapa
oli Tuulella, että hän samaten noitien käskystä kuljetti tauteja
ihmisten asunnoille. Muuttumattomasti lempeä sitä vastoin oli
_Etelätär_, luonnon eukko, myös nimeltä _Suvetar_ tuttu, lämpimän
etelätuulen haltija. Se toi metistä sadetta kanssa pilvissä ja
piroitti sitä alas voiteeksi haavoille sekä muille kivuille. Samoin
myös peitti hän karjat laitumella hienoilla helmuksillaan, niin ettei
sateet eikä muut tuulet pääsneet vahinkoa tekemään.
Wirolaiset arvelivat tuulen olevan lempeän, helläsydämisen
_Tuulen-emän_ hallussa, joka toi hempeät henkäyksensä avuksi kohta
kun jossakin havaitsi tuskaa tai kipua. Siihen luottaen talonpojat
nytkin vielä hirttävät käärmeen tai hakkaavat kirveen puuhun sitä
suuntaa kohti, mistä tuulta olis tarvis. Tuulen-emä paikalla rientää
elävän tai puun kipua huojentamaan, ja taijan tekijä saapi suodun
tuulensa. Toiselta puolen tuntevat hekin noitien nostamia tuulia,
jotka tuottavat tauteja tai muuta pahaa.
Tuulen sikiöitä näkyy myös vielä olleen _Pakkanen_, joka sanottiin
_Puhurin tai Hyytämöisen_ pojaksi. Aivan varma ei hänen sukuperänsä
kuitenkaan ole. Paremmin tunnemme hänen syntymä-sijansa. Se oli
Pohjolan kodan perässä, Pimentolan pirtin päässä. Siellä kyy oli
hänellä imettäjänä, pohjatuuli tuudittajana. Ettei tällaisten
katsojain hoidossa lapsi voinut tulla hyväntapaiseksi, on helppo
arvata. Tulikin siis hänestä vallaton veitikka, joka kylmi kaikki,
mitä eteen sattui. Wirolaisen tarun mukaan oli Pakkasella kolme
poikaa. Ensiksi lähetti hän aina nuorimman, heikoimman pojan ulos,
sitten muut, kunkin järjestään. Wiimeinpä, kuin piti tulla oikein
aika kylmä, niin että linnut ilmasta putosi, silloin ukko Pakkanen
itse läksi työhön.