Oikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi
ennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan
yhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla
valtikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla
alueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin
kunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla.
Mutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut
Karjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta.
Suomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli
aivan toisellainen.
Katsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista
meillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu
paikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi
_kihlakunnaksi_. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä
päällikkönä sen _vanhin_. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta
vanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset.
Luultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu,
jolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään,
asettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua
tointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. -- Useammat
likinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin
pidettiin näissä aina _keräjät_, joihin maakunnan miehet tulivat
kokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä
päätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain
tai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa
liitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla
olisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta
arvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin
painavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä
varten oli tehty. -- Olipa _Raigalan_ kylässä Harjun maakuntaa, noin
keskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin
kaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron
maakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa.
Wäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia
muille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä
erimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin
maakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen
kanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa,
tästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee
kuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut
maakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä
vastaan.
Suomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään
tietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden
pohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan
Karjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla.
Tästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen
kansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi
syy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat
vielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin
Suomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän
hajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.
Kirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus
oli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita
niin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta,
säilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan,
tuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet
näistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin
säilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin
kuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut
osaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä
saanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään.
Samoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa
yhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä
osallinen.
Wapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään.
Wanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa.
Mutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna
selitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis
jonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä
myös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta
ostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.
Wirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa
kansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen
maassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin
useammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä
sopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana
muinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei
sopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin,
toisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen
helpommin voinut hävittää heitä yksitellen.