Useimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät
nykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut.
Alkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä _arvoituksilla
olo_. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta
istui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään
tullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä
ja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää,
se tuomittiin pilkalla "Hymylään menemään". Hänelle laulettiin pitkä
runo kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.
Paras huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto.
Niitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin
toinen, _säestäjä_, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin
tämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin
laulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta
polveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset.
Niissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset
laulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset
laulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat,
varoittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin
eri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä
saamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan.
Sukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien
apua anottiin.
Wiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain
urhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna
nimeltä _Kalevala_. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka
maailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten
se kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten
asukasten, Lappalaisten kanssa. _Joukahainen_, laiha Lapin poika,
joka on kuullut Suomen viisaan runoniekan _Wäinämöisen_ taidosta,
tulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa
laulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä
lopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon,
upottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen
sisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta _Ainikki_, lupauksesta
kuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta
pääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun
kerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan.
Hän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio
kauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen,
takoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja.
Wäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja
lähetti sieltä _Ilmarisen_, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä
tekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon
semmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa
suoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa
saanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.
Pian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto
_Lemminkäinen_ (myös _Kaukomieleksi ja Ahdiksi_ sanottu) Pohjolaan
kosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin
tanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän
Saaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun
tämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin
pantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen,
paitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta.
Siinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä
kyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli
terveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan
kosimistaan jatkamaan.
Wäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan.
laittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan
Ilmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen
purren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa
myöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat
asiansa. Pohjolan emäntä, _Louhi_, olis tahtonut vävykseen mahtavaa
Wäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan,
Ilmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon
takomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille.
Kaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden
että hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli
Lemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän
kaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden
Saaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä
että itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän
viimein sieltä hengissä kotiin.
Ilmarinen miekkoinen oli Pohjolan mainion immen saanut puolisoksensa.
Mutta kauan ei ollutkaan hänelle suotu pitää suloista toveriansa.
Hänellä oli orja, nimeltä _Kullervo_, ostettu _Untamolta_, joka
taas oli saanut sen sotavangiksi, koska poltti veljensä _Kalervon_
talon. Kullervo parka, jota kaikki ihmiset aina valjusti kohtelivat,
oli siitä saanut tuiman, kostonhimoisen luonteen. Ilmarin emäntä
oli kerran leiponut hänelle kiven eväskakkuun, jonka pani mukaan,
kun orjan laittoi paimeneksi. Siihen kiveen oli Kullervon veitsi,
ainoa perintönsä, särkynyt. Tuosta suuttuneena hän nyt ajoi lehmät
suohon, toi niiden sijasta susi- ja karhulaumat taloon, jotka emännän
repivät. Kullervo pakeni metsään ja löysi siellä vanhempansa, jotka
kuolleiksi luuli. Kauan ei hän kuitenkaan siellä pysynyt, vaikka
häntä ensisti hyvin vastaan otettiin. Hurja luonteensa teki että
hän kaikki työt pilasi. Tekipä hän viimein vielä väkivaltaa omalle
sisarellensa, joka metsään oli eksynyt ja jonka hän siellä tuntematta
tapasi. Tyttö epätoivoissaan viskausi koskeen. Kullervo puolestaan
koki masentaa omantunnon vaivansa kostoretkellä Untamoa vastaan,
jonka hän tappoi kansoineen. Mutta ei pahan teon muisti siitä
haihtunut; sentähden Kullervo viimein tappoi itsensä samaan paikkaan,
missä sisarensa oli kohdannut.
Ilmarinen nyt meni uudestaan Pohjolaan, toista tytärtä kosimaan.
Waan sitä eipä hänelle annettu, haukuttiin vaan häntä edellisen
vaimon murhaajaksi. Suuttuneena ryösti Ilmarinen tytön väkisen.
Waan kun tämä muista miehistä enemmän piti kuin hänestä, ei
auttanut muu kuin muuttaa se kajavaksi karille. Hyvä sopu Pohjolan
ja Kalevalan kansojen välillä nyt oli rikottu, ja Kalevalaiset
rupesivat miettimään ryöstöretkeä, viedäksensä Pohjolasta Sampoa,
onnen suojaa. Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kaikki kolme
läksivät väkineen sotaan. Pohjolaan tultuansa Wäinämöinen suloisella
kanteleen soitollansa nukutti viholliset uneen; heidän nukkuessaan
otettiin Sampo ulos vuoresta ja vietiin Kalevalaisten laivaan. Nyt
lähdettiin kiireesti purjehtimaan. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää
aikaa, niin Louhi jo joutui jäljestä väkinensä isossa sotapurressa.
Tappelu syttyi, jossa Sampo meni palasiksi ja upposi mereen. Aallot
ajoivat kuitenkin koko joukon sen kalliita muruja Suomenmaalle. Louhi
puolestaan ei saanut muuta osaa itselleen, kuin Sammon kirjavan
kannen. Siitä ajoin alkoi Suomessa viljan menestys ynnä muu onni,
vaan Lappiin tuli elo leivätön. Turhaan koki Louhi kostoksi kaikin
tavoin tehdä vahinkoa Kalevalan kansalle. Turhaan nosti hän karhun
heitä vastaan, laittoi pahat taudit heidän päälleen, jopa viimein
ryösti auringon sekä kuun taivaalta ja sulki ne kivimäkeensä. Mutta
Kalevalan miehet kaatoivat karhun, Wäinämöinen paransi loihdullansa
taudit ja Ilmarisen takoessa kahletta Louhelle säikähtyi tämä niin
että päästi taivaan loistavat kappaleet jälleen ulos. Wäinämöinen
lauloi ja soitti iloissaan niin suloisia runoja että kaikki ihmiset
ynnä myös elävät ja jumalatkin heittivät toimensa ja tulivat
kuultelemaan.
Ijäti ei kuitenkaan hänen riemunsa kestänyt. Neitti Marjatalle syntyi
poika. Wäinämöinen sen tuomitsi tulella poltettavaksi, tai suohon
hukutettavaksi. Waan päinvastoin se ristittiin Karjalan kuninkaaksi.
Äissään läksi Wäinämöinen purjehtimaan ilmoja ja jätti vaan kanteleen
Suomen kansan iloksi.
Näin laulavat vanhat runomme.