Mitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää
vaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen.
Paras sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa
vaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina
epäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa
pakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme
jollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös
Wiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.
Naimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa
esivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on
Siperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt
tytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun;
muulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon
tarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät
ryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen
vieraasta, usein vihollisesta suvusta.
Tämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli
meidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä
muutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella.
Pakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä
jo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä
toiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta
sukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että
olisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin
muuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat
tyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen
myös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä
voimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä
naimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot
näyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle
mielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat
itsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot
paljaaksi sotasaaliiksi.
Häät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä
sekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin
puolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa
säädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat
myös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää,
että niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin
meillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla
Madjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää
useampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan
näkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan
neitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen
äitinsä epäys tässä tilaisuudessa: "kamala on naista kaksi yhdellä
miehellä!" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene,
että jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.
Useammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä
piti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan,
sanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot
myös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten,
oli työläs ja huolettava. "Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit
huoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!"
näin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo
ja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim.
Pohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty
kauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla
väsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen
raskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat
Suomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille
usein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne
työt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa.
He auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen
puimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat
vaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana
ja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi
osaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja
rasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä
työ oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä
minkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli
jauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä
vierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle
tarpeellisen jauhon jauhatuksi.
Rakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme
onkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan
työntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten
kumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on
kuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti
työorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti
sulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa
välillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä
rakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat
kaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus,
sanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa
mieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja
jokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko
talon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli
sitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja
että he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä
palveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on
paikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista
että mies vaimoansa kuritti lyömisellä.
Wiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan.
Se taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä
nähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat
Kalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt
kävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat
palmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä
punainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty
sepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri
seuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla
päärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja
kultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt
vaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset
immet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita.
Kaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta;
niiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita
metallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista
tehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset.
Kaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka
rinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen
kantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä
_kisoissa_ (leikeissä) ja _karkeloissa_ (tanseissa).
Miestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä.
Se vaan eroitusta että silloin pidettiin _haventa_ (partaa) miehelle
välttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun
sijassa.