Wielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset
varsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella
ahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä
toimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon
kääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat
heidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä
suomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä
vieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti
Itämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata
että myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos
runoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä
retkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset
olleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella
ja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen
oli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea.
Silloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä
ja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla
muassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot
poltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti
tapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan
katsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. "Ei liene minua luotu naisia
menettämähän", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi
vastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi
kotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset
käytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan
irtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.
Tämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin,
jos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta,
kaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain
maan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät.
Missä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa
jylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit.
Näiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden
takaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne
osasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa
oli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen
on esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä
maassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla
kankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat
multavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten,
samoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja
korkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä
on aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia
ylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille
tuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden
polttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa.
Wäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä
sisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.
Kalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt
kaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua.
Molemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle
seisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se
sai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi
hänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka.
Wirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät
huikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren
sotaisat asukkaat aina huusivat "_Tour' abita_!" näin kutsuen
sotajumalaansa auttajaksi. -- Wälirauha sovittiin Wirossa sillä
tavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden
keihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen
takaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman
juhlallisilla uhreilla.
Suomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto,
etteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut
meidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä
"luustoista" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana
oli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja
viskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin
vahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka,
kalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki;
keihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin
ylen tarkoiksi; nuija; linko _kivineen_; mainitaanpa Wirolaisilla
myös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on
järjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti
olla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat.
Nuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja
linkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti
sotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten,
joiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla
tuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös
liput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus
syntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien
kansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä
alkuperäinen sana.