Hyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille
säilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin
olivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä,
Ruotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät,
kirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet
havaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät
hajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee
ynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät
Wirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan
Muinais-Suomalaisten elämästä.
Suomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja
Wiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen
kukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee
siitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä
edistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita.
Suomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen
Satakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin
edellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.
Ylimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan
asujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo
yhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa
harvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se
etu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin
tähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. _Ohra_
on ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä
nimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten _nisukin_ vanhastaan
tuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa
tuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen
lahtea jo silloin viljellyksi.
Karjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä
päättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen.
Mutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene
ollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot
maksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan
antimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin
paikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.
Kalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme
paraina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä
myös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan
sekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia
nahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla
olivat varsinkin _oravat_ semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä
saikin sana _raha_, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen
merkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen
hiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme
kuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella
Suomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina.
_Nogatiksi_ (liivin sanasta _noog_ = nahka) sanottiin vielä kauan
valloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut
sitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi
s.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana _naud_ = raha,
joka viron kielellä merkitsee aarretta.
Kaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin
oli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat
pitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla
nimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. _Mesikämmen, Otso_
(leveä-otsainen), _Metsän omena, Metsän kuningas_, tällä lailla
häntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti
ja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa,
kauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti
pyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan
ettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli
kovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita
hajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet
metsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.
Talvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän
kauniisti pyytää anteeksi siitä. "Älä suutu", näin lauloi hän,
"en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on
liukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut
vatsas hajoittivat!" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli
hyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät,
pestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin
pitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa,
paraat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia
saaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa.
Ovet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja
korkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä
ratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti
pyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan
herjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin
tarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun
synty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se
ripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa
vietti vielä myöhäiseen yöhön _Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä_
(yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella
sekä runoin laulamisella.
Niin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se
mies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi.
Erittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun
poika sen taidon oli oppinut, oli "tullut joutselle", tuli hän oikein
mieslukuun otetuksi.
Käsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen
esivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin
käyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä,
rättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja
kraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa
itse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat
tutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina
aikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan
makaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat
matkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat
Suomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli,
jota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi
vaikka mihin. -- Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo
silloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.