Nyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia
tihiästi käydä "Bjarmein" luona "Wienaan" eli _Winon_ suulle. Toisinaan
mentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo
haluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä,
ja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin
vaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä
juuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.
Talvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään,
Karlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat
ja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta;
toinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi.
Aikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin
Pohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä
muita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin
kauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien
lisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä
purjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa _Thorer Hund_, 80:n miehen
kanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa
erikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis
jaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.
Wienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan,
missä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi.
Rahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä.
Thorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja;
samaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin
kauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka
tullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt
kutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä;
"haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;" -- "Halua olis
kyllä," kuului siihen vastaus, "jos vaan ei ole kovin vaikea siihen
päästä käsiksi." -- "Saalista on runsaasti," vakuutti taas Thorer, "jos
hyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi." --
Yhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät,
kun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä
maassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja
perillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa
tai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo
rikkautta saatavana.
Illan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat
jätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan
sitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi
sisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän
mennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä
kiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas
aava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella
ympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli
kuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä
kertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset
vartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen
kuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä
aiottuun työhönsä käsin.
Thorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen
nojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti
telkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: "tässä
tarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää.
On tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä _Jomale_, vaan siihen älköön
kukaan koskeko." Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa
minkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan.
Sitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat
kuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä
kumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies,
joka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen
kanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan
polvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli
nuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään
nähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli
kalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki
nuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku
oli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle
otti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.
Syytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin
herättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja
nähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat
heräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven
toitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo
näkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut
tarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin
urhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista
pussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa
kumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla
yhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään
vahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin
laivoillensa.
Näin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä
Bjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa
ja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis
saivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa
kunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat.
Bjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.
Wienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä,
puolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo
joutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista
tappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta
säilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.