Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä.
Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten
puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.
Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja
Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen
parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät,
mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.
Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä
vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja
esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt
metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.
Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin
rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran
viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella,
sitten virkahtaa:
— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.
— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.
— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita
raivaamaan, ojia kaivamaan.
— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.
Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian
päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.
— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat
vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.
Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä
jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella
sopivampaa tilaisuutta.
Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä
latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä
muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä
heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman
oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa
askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.
Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu
menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä
tapahtumat unhoituksen yöhön painaa.
Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä
päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä
kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt
Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle
tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa
Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei
voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.
Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:
— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.
Yrjö häntä ihmetellen katselee.
— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi
tulisi?
— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi
aikaa menisin... Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän
lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi... minä muuanne menisin vähäksi
aikaa.
Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta
tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä
kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska
kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:
— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta
kutsua.
-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.
Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas
nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:
— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En
lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista
on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää,
kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.
Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot
kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin
tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan,
poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta
oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi
tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.
— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan,
alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä
Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin
elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut,
niin en minä niitä muistele.
Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet
edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa
tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen
entiselleen tulisi.
Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat
usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten
parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät
haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että
kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas
tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen
ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta
näyttämään.
Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen
ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset
ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman
kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut
lähtevän.
Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli
tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt
huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.
Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat
ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo
pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo
kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos
Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille
vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki
Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos
olikin Johannes Yrjön lempipoika.
Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein
hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan
metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset
niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten
niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta
avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi
vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.
Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä
oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä
kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että
pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma
pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.
Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään,
niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei
Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta
maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet
vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta
runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut
siemenen itää.
Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen
näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä
ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko
suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella
uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena
kuvailee:
— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö
tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten
harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta
luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän
kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää
rakastava mies lämpenisi.
Ei Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki
kylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan
tilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet
vei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen
vanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän
ja kohisevan.
Kotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa
tapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina
poikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja
nyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen
valmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa
painoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat
äitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs
vain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin
jo ollut.
On siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat
ja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee.
Sekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin
kummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia
silmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin
kauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan
pysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä
kylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella:
— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo
naisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää
ruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista.
Sinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna.
— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. —
Hyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän.
Yrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä
viipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä
mitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut
tapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt
tuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen
ajatuksensa arvannut, kun ilvehtii:
— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä
muitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan!
He astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi,
osasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski
veitikka.
— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä
tapahtua?
Hehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä
muuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen
ja sen kevyesti olalleen pakkasi.
Poikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia
kuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä
kädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät
toimittamaan:
— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan
jaksatko!
Kilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö
epäilee:
— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin.
Hän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja
heitti ne yhtenä mykkyränä olalleen.
— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin!
Siitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat
toisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että
jos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain
ponnistus.
-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat
pojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään.
Kelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti
Yrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli
hän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan
silmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat.