On kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista.
Tämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta
kummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut.
Niin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa
entiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala
ikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee.
Vielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon,
siellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja
ruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa
kaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty.
Ja entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä
on tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa?
No tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta
suojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa
se siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä
uusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja
uudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena
on muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut
valmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen
ympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä
katolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä
kattopäreitä paikalleen naputellee.
Nyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon
kokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies
hän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi
tikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee.
Nyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti
sukkelaan jaloista pois raivata.
— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se
on?
— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori
mies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis
tämä on, ei sen puolesta mitään hätää.
— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa
se paikalleen.
— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs
tätä ilman.
— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan.
— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista
miehistä.
— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä
nahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi
minä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole
paikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni
pesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka
lippua laittamaan, on siinä järjestys!
Niin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin
rakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä.
Sieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään.
Emäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen.
Kukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi
tuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan,
nyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan
naisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen
ja paisuminen.
Hengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan
viivähtämään.
— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät!
Näin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat
toisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo
isä Louhivaaran Aliinaa mielistellä.
Emäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin
hän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin
Louhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa
hän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies.
Vanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on
yhä vanhemmaksi tullut.
Aika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt
ja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee,
rakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle
työtä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan
saivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen
Louhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja
tupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu.
Hohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista,
ei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu.
Lipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat
nuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä
määräyksiään jakelee.
— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo
kohoaisi!
Pojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa.
Nyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja
levälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se
korkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat
sitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla
tulkitsi:
— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä.
Tulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan!
— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. —
Juhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan.
Kävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen
ja sille matkalleen unohtunut.
Vanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta
nahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen
sopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän
kuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi
tiedustella:
— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut?
— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika
kun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä
nuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä
Johannesta kotiin odotellut.
Ei Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes,
siellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika
on ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle
kaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti
näytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi
männiköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari
vuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta
hyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin
peittää.
Väkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta
virtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää
rakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon
lämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä
unohtuivat.
Ja kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin
odottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi
olikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa
lähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen.
Ihaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen
haasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista
asioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta
tietoviisautta.
Niin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha
metsänvartija ja tuleva metsänvartija.
No eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli
viidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on
poskiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan
kuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain
on vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena
harmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi
vuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt.
Lienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät
vähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan
äänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen
katseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut
hyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan
perimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman
naisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin
tyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän
askareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on
Haavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on
ulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee.
Hän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee:
— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän
omalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa.
Sinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston
kylvänet.
— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista?
— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen,
alituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu
kovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä
niitä asioita paremmin ymmärrät.
Näin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa.
Pitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään,
viime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä,
mutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas
Johannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle
säästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun.
Liikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi
hänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää.
Mutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja
ajatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat
kahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä
päästä vähän helpommille päiville.
Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät
Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä
metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän
rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.
Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville
uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta
raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.
Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka,
hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja
ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka.
Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä
ryhtyi häntä auttamaan.
Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat
ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli
nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat
voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman
veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi
taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.
Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:
— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja
valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.
— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.
Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän
äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi,
kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo
muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.
Mutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä
kiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon
kaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää
puskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt,
polviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja
lemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on
metsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit,
niin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa.
Hän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta
hakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa,
että tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee:
— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä
veikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen,
muualta menen juhannuskoivua etsimään.
Sellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii,
mutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää
sakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee,
häntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan:
— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos
lienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden.
Niin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina
nousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin
unohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia
jälkiään tarkastelemaan.
Pojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee
ja naurahtelee:
— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa!
Johannes myös nauraa:
— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian
nyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut,
niin pian nyt joutuvat!
Oli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän
kotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan
pelkäsi.
Mutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa?
Äitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta
hengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä
ja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt.
Ja ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä?
Heidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön
typykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut
hedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut.
Nyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta
viilettävät.
— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä
toimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita
etsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen
nähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä
toimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein
pilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa.
No uskoivathan suuret veljet tämän ihmeen. Mutta kun äiti joutui heidän
luokseen, niin silloin tuli kysymys juhannuskoivuista. Lauri veitikka
äidilleen selvittää, että tuolla isä on metsässä, vaan jos ei löytäne
sieltä sopivia koivuja. Äiti heitä pyytelemään:
— Menkää nyt hänen avukseen. Jo tämän työn saapi tänä päivänä lopettaa,
juhannus on jo alkanut.
Sukkelaan pojat juhannuskoivuja löysivät. Ei Yrjö itse vielä kunnolla
alkuun ennättänyt, kun pojilla oli jo suuret kantamukset kauniita
nuoria koivuja kaadettuna.
Mutta metsäherra oli sukkelampi. Kun he metsänrannaksessa hankkiutuvat
koivukantamuksineen kotiin lähtemään, niin eikös metsäherra jo tulla
viipota polkua alas heidän luokseen. Kainalossa heilahtelee hänellä
suuri kasvisäiliö, siihen hän tämän tästä sieppaa tiepuolesta jonkun
mielestään harvinaisemman kukan ja taas lähtee juoksujalkaa alas
painamaan. Aliina emäntä siunailee, kun näin piti käydä, ei edes ketään
kotona ollut vierasta vastaanottamassa.
— Olipahan tuolla, vai ei ollut! Eikös vanha Iikka Penttinen, maan
mainio rakennusmies, muka kelpaisi tällaista vierasta vastaanottamaan.
Kaikki siellä jo katseltiin, uudet rakennukset ja liput ja muut
komeudet.
— Kun ei ennätetty edes näitä juhannuskoivuja tuoda.
— Juhannuskoivuja? Eikös siellä vielä ollutkaan juhannuskoivuja? Olipas
kumma, kun en tuota puutetta huomannut!
Niin oli metsäherrakin, ei hän kaikkia pikku asioita ehtinyt
huomaamaan. Mutta nyt hän alkaa elohopean tavoin touhuta ja
pyörähdellä. Äidin pienet kirkassilmät saavat jokainen tulijaisensa,
sievän makeispussosen. Yksi pussonen jää jälelle ja tätä metsäherra
ihmeissään riiputtaa:
— Mitenkäs tämä nyt näin kävi, missäs neljäs on?
Osasi tuo veitikka, Aliina emännälle hän silmää iskee ja naureskelee:
— Vai on se vielä tulematta ja minä jo varasin näitä neljä pussosta,
kun ei milloinkaan tiedä mitä täällä Louhivaaran salolla ihmeitä
tapahtuu.
Aliina emäntä punastuu korviaan myöten:
— Jos jääneekin se ihme jo tapahtumatta.
— Eihän nyt vielä niin. On täällä näkyy taas uusia vilja-aloja
avautunut, vielä täällä lisäperhettä elää. Tämä Lauri on mahtava mies
uusia ojituksia raivaamaan, ja nyt kun on Johannes poikakin jo kotona.
Komea poika, vai mitä sanot, Yrjö? Eikös kasvattaneet siellä koulussa
ujosta Johanneksesta oikeata miestä, kaikin puolin täysimittaista?
— Ka mikäs siinä, myönnyttelee Yrjö mielissään, kun lempipoikaansa
kehutaan. — Hyvän kasvattivat koulussa miehen ja hyvä on tämä kotona
kasvanutkin. Hyvät on meillä pojat, näkisitpä, metsäherra, kun nämä
yhtenä kantoa vääntävät.
— Arvaanhan minä miten ne vääntävät, väkevät karhut. Jo jäit sinä
Yrjö nyt joutilaaksi, patriarkka sinusta tehdään, Louhivaaran salojen
tietoviisas patriarkka. Ja minä tulen tänne myös, Louhivaaran metsien
erakoksi minä rupean. On tuolla Louhijärven takana minulla jo
erakkomajan paikka katsottuna.
— Mitä nyt metsäherra sellaista, hymyilee Aliina emäntä. — Naimisiin
metsäherran pitää nyt mennä, kun meistäkin jo huolenpito vähenee.
Metsäherra on piintynyt vanhapoika, hän vain kädellään huitaisee, kun
rehevä Aliina emäntä hänelle naimisiin menoa ehdottelee.
— Ei minusta enää sellaisiin! Tässä on elämäntyötä minun osalleni
tarpeeksi, kun olen nämä Louhivaaran asiat järjestykseen saanut,
tällaisen tärkeän rajapaikan pysyvillä eläjillä varustanut.
Hän tiepuolesta jotakin noukkaisee, sen säiliöönsä tunkee. Näytti
sitten unohtamansa asian muistavan, sormiaan näpsäyttää ja intoilee:
— Yhden asian minä vielä järjestän ennen erakoksi rupeamistani, ruunun
maantien tänne Louhivaaraan hommaan.
Se oli suuri ajatus, louhivaaralaisten ikuinen unelma, ja nyt
metsäherra uhkasi tämänkin unelman toteuttaa. Vaikea on sitä uskoa,
mutta metsäherra sormiaan taasen näpsäyttää:
— Uskokaa minua, maantie tulee! Pitää vain asia panna oikealla tavalla
alkuun ja minä olen jo keksinyt oman juoneni. Sotalaitos on asialle
suopea, nähkääs, tämmöiselle tärkeälle rajaperukalle pitää olla edes
yksi kunnon tie olemassa ja se tie rakennetaan Louhivaaraan. Olen
jo asiasta puhunut muutamille suurille herroille ja saattepa nähdä,
niiden herrojen mahti on meidän puolella. Maantie tulee. Tulisi vaikka
rautatie, mutta siitä me emme välitä!
— Ei ei missään nimessä rautatietä Louhivaaraan, itse rautatiensä
ja muut rautaheponsa pitänevät!-hätäilee Yrjö, joka on ihmetellen
kuunnellut metsäherran ovelia suunnitelmia ja nyt yhtäkkiä säikähtää,
että jos tuo mahtaja vielä rautatienkin tänne rakentaa hänen rauhaansa
häiritsemään.
Mutta metsäherra toistamiseen vakuuttaa, että saivat pitää rautatiensä,
ei hänkään mokomasta välittänyt. Louhivaaran patriarkka ja Louhivaaran
erakko halusivat elää rauhassa ja rauha häviäisi, jos rautatie
rakennettaisiin. Mutta maantie oli tuiki tarpeellinen.
Syvää kiitollisuutta Louhivaaran eläjät tuntevat, kun metsäherra näin
heidän hyväänsä huolehtii. Jos lie välistä vähän liioitellut, runoa
rakentanut, niin hyvä tarkoitus aina pohjalla piili. Ei oisi voinut
tulla mieluisampaa juhannusvierasta kuin metsäherra oli.
Kun juhannuskylpy oli kylvetty, niin hankkiutuvat rakennusmiehet pellon
pientareelle juhannuskokkoa laittamaan. Aliina emäntä ja palvelustyttö
ovat illallisen laittamispuuhissa.
Metsäherra myös juhannuskokon rakentamista touhuaa, Yrjö yksinään
pihamaalla astelee. Mitä hän siinä miettinee vai jos ei liene mitään
erikoista mietiskellyt. Välistä hän pysähtyy ja antaa katseensa kaukana
harhailla. Oli hänellä näköalaa joka suunnalle: kaukana lounaassa
Koitereen kauniit vedet kangastelevat, toisaalta rajavaaroja siintelee
tuolta sivulta Louhijärvi metsän kohdusta tyynenä päilyy, niin päilyy
sieltä kuin metsien jumalan silmä, hyvänä ja lempeänä hänelle hymyilee.
Kaunis oli tämä hänen Louhivaaransa kesäisenä iltana.
Mutta kukapa tuolta kyliltä tuovaa tietä myöten astelee? Kuka lienee
kumaraan painunut kulkija, pitkä viitta on hänen yllään ja pitkä sauva
kädessään. Kookas mies näyttää kulkija olevan, mutta niin on vartensa
kumaraan painunut, mikä raskas elämäntaakka lienee hartiansa noin
koukistanut.
Jo kulkija pihamaalle ennättää, jo silloin Yrjö hänet tunsi. Hyvin
tunsi, vaikka ei silmiään uskoa mielinyt: Ilja Huurinainen on kulkija,
mutta jo on Ilja mennyttä miestä, entinen komea Ilja Huurinainen. Varjo
vain on entisestään, epävarma ja horjahteleva on raskas käyntinsä,
pitkää sauvaa pitelevä käsi tutisee ja likaisen valkoinen on partansa,
pitkä ja takkuinen partansa.
— Hyvää jumalan rauhaa taloon toivotan! tervehtää Ilja ja syvään
kumartaen silmänsä ristii.
— Hyvää jumalan rauhaa itsellesi!
Kulkijan luo Yrjö astelee, häntä kädestä tervehtämään.
— Väsynyt lienet kulkemisesta, vanha ystävä. Levähtänet täällä,
juhannusillan luonamme viivähtänet.
— Ei ole paljon aikaa kulkijalla viivähtää. On minulla edessä pitkä
matka ja luetut jo eloni päivät lienevät.
Niin Ilja kertoo, että on hän monasteriin matkalla, kaukaiseen Valamon
monasteriin, joka on suuren Laatokan meren keskellä.
— Toivioretkelle lähdin, huoahtaa hän. — Sinä kerran siitä minulle
haastelit, kerroit unessa toivioretkellä kulkeneesi, niin siitä lähtien
on tämä asia monasti mieleeni tullut. Vastamäkeä on siitä lähtien ollut
elämässäni paljon, mutta sinä näyt hyvin täällä menestyvän.
— Jumala on työtäni siunannut.
— Lienet sen hyvin ansainnut, lienet paljon jumalan siunausta
ansainnut. Väkevä olet sinä herrassa, mutta minä olen heikko ollut.
Huonosti leiviskäni hoidin ja siitä nyt pitkä tie kulkeani annettiin.
Jos vain perille asti pääsisin.
Kaikki kulkijan ympärille vähitellen kokoontuvat. Tulevat metsäherra ja
vanha Iikka Penttinen, tulevat nuoremmat miehet ja tulee myös Aliina
emäntä. Ilja Huurinainen heiltä kaikilta syntejään anteeksi anelee,
Kristuksen nimeen siunausta matkalleen pyytelee.
Ei suostunut juhannusillaksi taloon jäämään. Hetkisen vain honkien alla
penkillä levähtää, pussinsa selästään päästelee ja pyytää, että jos
evästä siihen hänelle vähän annettaisiin. Leipää hiukan ja kuivattua
kalaa, ei hän muuta pyytänyt.
Aliina emäntä otti hänen pussinsa, aitassa siihen eväitä panee. Jos
lie pari kyyneltäkin eväiden mukana kulkijan pussiin tipahtanut. Mutta
siunaus näitä kyyneleitä seurasi, siunaus ja anteeksianto.
Jo on kulkija mennyt matkoihinsa. Jo on juhannusillan juhla-ateria
syöty, juhannuskokkoa polttamaan jo miehet hankkiutuvat. Lapsetkin ovat
jo sinne lähteneet Johannes veikkonsa mukana. Mutta minne lie Yrjö
hävinnyt, metsäherra häntä touhussaan hakee ja huhuilee ja vihdoin
etsimäänsä löytämättä juhannuskokolle lähtee.
Tiesi Aliina emäntä, mihin Yrjö oli mennyt. Hyvin tiesi, vaikka ei
metsäherralle sitä sanonut. Vanhaan tupaseen hän tiesi Yrjön painuneen,
usein Yrjö iltasin siellä yksinään hetkisen viivähti.
Hartauttako Yrjö siellä lie harjoittanut? Jos lienee hartautta
harjoittanut, jos lienee muuten vain siellä hetkisen viivähtänyt,
tuossa autioksi jätetyssä tupasessa. Yhä oli siellä nurkassa vanha
pyhimyskuva ja lamppu tuikku paloi kuvan edessä. Hellästi Aliina emäntä
näitä pyhiä esineitä hoiti, vaikka olikin hänellä toinen uskonto kuin
Yrjöllä.
Vanhaan tupaseen nyt Aliina emäntäkin hiipii, kun metsäherra on pihalta
mennyt. Siellä hän tapasi Yrjön, pyhänkuvan edessä Yrjö seisoo omissa
ajatuksissaan. Hiljaa Aliina ovelta kysyy:
— Häirinnenkö, jos tulen?
— Ethän sinä, tule vain tänne luokseni!
— Ajatteletko sinä Ilja Huurinaista? kysyy Aliina hetkisen vaiettuaan.
Vavahti hiukan hänen äänensä ja kirkas kyynel poskelleen vierähti, kun
hän tätä Yrjöltä kysyy.
— Jos lienen Ilja Huurinaista ajatellut, jos lienen muutakin vähän
ajatellut. Ilja Huurinainen on nyt menossa toivioretkelle. Me olemme
onnellisia, kun olemme oman toivioretkemme jo kulkeneet.
— Niin, me olemme onnellisia. Minä vain toivoisin...
— Mitä sinä ajattelit sanoa, mitä sinä toivoisit?
— Sitä minä toivoisin: soisin olevani yhtä hyvä ihminen kuin sinun
rakas äitivainajasi.
— Sinä olet hyvä ihminen, Aliina. Äitivainajani oli hyvä ja sinä
myös olet hyväksi tullut. Mutta nyt meidän jo pitänee täältä lähteä,
juhannuskokolle meitä odottavat.
He astuivat hämärästä tuvasta valoisaan kesäyöhön. Syvä rauha ja onni
kuvasti heidän kasvoiltaan.