XIII.

Kauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui

unestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla.

Ihmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo

lämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut

päästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui

lepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua.

Mutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan

yksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja

häntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän

todella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti

hän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä

istunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä.

Yrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi

istuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo

silloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin

tällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet

parahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi.

Hän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet

kuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei

ääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin

häpeän.

Mutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa:

— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää.

Ei Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja

sopertaa:

— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut?

— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa

kivellä istunut.

Pienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja

tässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo

mokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas

joutuu sanomaan.

— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo

levähtäminen teki.

Aliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli

nousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa,

vielä vähemmän maahan polkea.

— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään

naiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten

arvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät.

— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät

riisua.

Aliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta

silloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja.

— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle

vaipuu.

— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö.

Yhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista.

Aliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät

lähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet,

Yrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen

edessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi

hellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta

pitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän

puhelee:

— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään

kuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On

se tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta

tavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan.

Voi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli

Yrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa

kunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten

juoksijan ja nuohojan.

Mutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut

toisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei

hän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut,

kun alkaa haastella:

— Heti minä sinun uupuneen arvasin, kun tästä makaamasta löysin.

Tapasin tänä aamuna tuolla kylässä Iikka Penttisen, niin hän kertoi

sinut siellä nähneensä. Niin Iikka arveli, että tottapa lienet ollut

minun vointiani tietämässä ja jos hyvinkin vielä matkalla sinut

tavoittaisin.

Aliina tunsi miten veri hänen poskilleen kohosi, polttavana ne värjäsi.

Tietysti Yrjö oli kaikesta selvillä, kaikista hänen matkoistaan ja

muustakin. Ei Yrjö Ilja Huurinaisesta mitään maininnut, mutta varmaan

Yrjö arvasi, että Iljaa hän oli ollut tapaamassa, ja nyt Yrjö oli

metsästä hänet löytänyt. Eikö liene Yrjö häntä etsinytkin, kun sai

Iikka Penttiseltä hänen matkastaan tietää.

Mutta yhä Yrjö hänen jalkojensa kanssa hommailee ja puuhaa. Hän on

saanut kengät riisutuksi ja jalkariepuja nyt aukoo ja irroittelee.

Siinä vasta kävi selville miten pahasti jalat olivat lyöttyneet,

monesta paikasta ne vereslihalla olivat ja hiukan kuivumaan päässyt

jalkariepu oli haavoihin kiinni tarttunut.

— Jopa ovat, jopa ovat pahaksi menneet, hokee Yrjö. — Ei näitä näin voi

irti repiä, kuiviltaan kiskoa. Pitäisi ensin vähän liottaa, vedellä

kostutella. Jos tässä vuottelisit, niin minä tuolla notkossa kävisin,

sieltä vettä lipillä toisin. On siellä kirkasvetinen puro, niin siitä

vettä toisin.

— Ei nyt tähän vettä hakemaan, kävelen minä sinne asti.

— Ka jos voinet kävellä, kun minä vähän auttelen.

Niin he purolle kulkevat, Yrjö naistaan kainaloista kannattaa, melkein

kantamalla hänet viepi ja koko ajan hokee, että jos ei vain liian

pahasti koskisi.

Hyvää teki Aliinan jaloille purosen viileä vesi, voi miten teki hyvää.

Ja mistä lie Yrjö arvannut, että naisensa oli janoissaankin. Jo hän on

koivusta tuohta kiskomassa, lippiä rakentamassa. Kauniin tekaisi lipin,

sen Aliinan käteen toimittaa ja nyt hän jo selkäreppuaan penkoo, mitä

sieltä penkonee.

Ahnaasti Aliina virkistävää vettä särpii, Yrjö ei häneen katsahdakaan,

vaan yhä reppuaan kaivelee. Niin Aliina uskalsi ensimäisen kerran

silmänsä kohottaa, salavihkaa mieheensä katsahtaa. Voi miten hänen

sydämeensä koski Yrjön muuttunut ulkonäkö: Yrjön posket ovat

laihtuneet, melkein ne ovat kuopallaan ja niin kalpeaksi on Yrjö

mennyt. Ja mitäs Yrjön partaan on ilmestynyt, niinkuin jauhoa oisi

siroitettu tai muuta harmaata. Harmaantumaan on Yrjö ruvennut ja

hänen oikea olkapäänsä näkyy yhä olevan hyvin kipeä. Koko se olkapää

on kohonnut korkeammalle kuin toinen ja hiukan eteenpäin työntynyt.

Niin näyttää kuin vinoon oisivat Yrjön leveät hartiat menneet ja

parantuneet. Kun Yrjö on kovin laihtunut, niin näkyy vika vielä

terävämmin.

Kuumia kyyneliä Aliinan silmiin herahtaa. Hän ajattelee, että nyt hänen

pitää kaikki Yrjölle tunnustaa. Polvillaan Yrjön eteen ryömiä ja kaikki

tunnustaa, miten huono ja kelvoton hän on Yrjön naiseksi.

Mistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut.

Jos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut.

Merkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta

touhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä,

kauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee:

— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä

vähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle

osoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä

mies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä

kotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi,

niin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella.

Näin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä

syövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään

ollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen

tunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee.

Käärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle

mukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä

haavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli,

salvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille

penkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne

Aliinan eteen nähtäviksi levittää.

Osasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta,

mikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan

mitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon

oppia saanut ja muuta tietoa.

— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. —

Niin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana

salolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin

siltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo

sattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä

tuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti

varustaa.

Jo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä

jalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön

kätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi

ollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi

Yrjö hänen mielensä muuhun johdattaa.

Vasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin

taasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen

edellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää

on toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon

vääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi

muuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja

nöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta

ei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan.

Niin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo

pienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa

mielissään haastella:

— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin

oras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo

huomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme

navettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan

kasvattanee.

Piha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän

lypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia

utariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan

ynissyt.

Mutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet

poikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta

kirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä

syliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa,

että isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja

oisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla

ilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa.

Miten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin

rakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki

täällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki

esineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka

luuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata.