Tukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä,
ei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes
kaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta
Louhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja
viimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan.
Muutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei
ole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri
vaatemytty on hänellä kantamuksena.
Ei oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea
Louhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään
muuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin
sirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs
käyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut,
horjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin
hävennyt oisi tätä taivallustaan.
Vaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua,
vetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten
astella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen
jalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä
taipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä.
Kummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee.
Ketä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän
taivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin
alaspäin.
Ketäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut
arvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän
täältä hakisi.
Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran
torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli
Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.
Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen
lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut
onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään
hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet
tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.
Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella.
Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat
parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa
suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö
viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat
ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat
ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut
näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä
ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja
sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa
osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.
Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet
haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset
sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.
Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa
miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi
palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei
Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.
Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän
aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen
silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja
lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan
välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää
mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi
tullut näyttämään.
Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään
ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta
ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti
tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa
kyyneltä itkeä.
Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin
valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa,
oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet
poloisen ennen kuolemaansa kironnut.
Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt.
Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen
yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä
päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas
neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire
eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.
Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään
hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet
jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut
lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä
jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto
lienee häntä eteenpäin ajanut.
Tukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja
Huurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja
oli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli,
sillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä
lienee kiire ollut!
Kun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua
kuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita:
— Vai Iljaa hän on hakemassa... taas yksi Iljan armaita!
— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt!
Liekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja
silloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin
kahta vertaa raskaammalta tuntuu.
Mitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen
lahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat
hienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua
hyvyyttä hänellä siellä on.
Aikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle
antaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut
naispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi,
kun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo
mielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan
ja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut
ajatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan
lahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja
niin kaikki mukaansa otti.
Ja miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin
kaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä
hänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka
herännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin
vaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön
jokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille
paljastavan.
Niin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän
Ilja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä
hänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja
kuului asuntoa pitävän.
Entisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän
rasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa,
valvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään
Ilja, huomaavainen ja sulavakielinen.
Talon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee.
Siellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret
matkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti
näkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin
ja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä.
Mutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla
kielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli
ollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella
olivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän
hyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi
arvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi.
Mutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman
nenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella
oli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa
mieli sieltä korvesta pois ennättää.
Näin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa
ja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne
piti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä
ollut.
Mutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan.
Vastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja
touhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut
sitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä
vain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa.
Ja tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea
kuvitellut, hyväntekijänään pitänyt.
Talon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen
Ilja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa
aikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee.
Sellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa
huoneesta pois mennessään.
Tämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle
luuli häpeästä vajoavansa.
Mutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi
väkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina
jyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia
konjakkia kuuman veden sekaan hulautti.
Aliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa,
että Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin
aika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään
sammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat.
Miten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä
tuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki
niin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät
valkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas
petoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa
syödä hotkaiseisi, ahmatti.
Näin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja
naurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty
pitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt,
siteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on
herännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja
silloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin
lähelleen laskenut.
Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea
hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.
Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut.
Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran
salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen
ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan
oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä
hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä
ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä
niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.
Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat
he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta.
Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun
hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti
naurahtaa:
— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä
neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.
— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän
muutakin puhunut?
Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys
hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti
silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten
hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:
— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?
— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä
talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi
sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.
— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on
hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä
huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos
lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.
— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.
Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:
— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita
haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen
ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää
tuntea.
Ilja Huurinainen hätääntyi.
— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä
sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos
Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla
vihjannut?
— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on
äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä
nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on
Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut.
Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.
Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli
Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön
nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan
nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran
salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön
naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan,
kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä
tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko
sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä
näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa,
salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan
masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville
lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.
Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee
pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa
nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja
sitten taas yrittää puhua Aliinalle:
— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa
liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää
on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä
muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.
— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan.
Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin
osattomaksi jäänyt.
Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita
miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä
tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan,
suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja
selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena
Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.
— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja
muutakin minulla tässä oisi, vieraita...
Mutta Aliina on jo noussut.
— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin,
on pitkä matka minulla kulkeani.
Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.
— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa
mytyssäsi.
— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.
Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt
tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata.
Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja
voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.
Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran
Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä
pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen
paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.
Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen
nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:
— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä
hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa
keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei
Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden
keittokupillisen.
Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin
säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä
unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:
— Ei minulla nälkä... en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.
Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen
tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo
saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee
väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä
seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä
hukuttaa."
Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui.
Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.
Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman
pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot
ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän
lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo
lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.
Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko
teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki
Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei
jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle
sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli,
nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin
luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen
lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut
perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään
perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui,
että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti
nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.
Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt
ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa
häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut.
Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon
kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää,
mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja
vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.
Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka
suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden
vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee
nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka
lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä
keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla
hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei
uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä
oli häpeän tunto sydämessään.
Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat
se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen
löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne
hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista
raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle
solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.