Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee
syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt
Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen
äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän
monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia
muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta.
Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:
— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut
pelastit ja itsesi uhrasit?
— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni
ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään
elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria.
Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua
säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari
tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä
elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun
sinulle turmaa toivottelin.
Vavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa
käsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa,
niin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa:
— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä
mielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä
pitänet.
Alas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty.
Alas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja
masennettu.