XI.

Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa.

Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi

kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui

huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä

oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä,

jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa,

nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin

kosketella.

Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen

joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut

muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi

ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan.

Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö

vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli

vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka

minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot,

kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää.

Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle

tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.

Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän

oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi

ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen

täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen

täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.

Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei

tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa,

mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu.

Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan,

oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin

makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän

tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi

niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne

kauniiseen kevätilmaan.

Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia

paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika

on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten

kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.

Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat

valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he

lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä

Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On

siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet

lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa

juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.

Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu.

Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja

vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi,

että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis

kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki

elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä,

että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat

kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin

yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt

kaikki yhtenä matkalle lähteneet.

Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa

kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä.

Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle

lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta

monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta

nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät

kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä

piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on

pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo

eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä

valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten

tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se

maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.

Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat.

Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja

silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi,

kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä

liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä

suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:

— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun

minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille

päästään.

Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden

toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi,

pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen

isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet,

jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään

metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet.

Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä

auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut.

Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti

oikein askeleensa sovittamaan.

Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo

tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren

takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä

heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja

silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui.

Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla

keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan,

mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan.

Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen

kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.

Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren

aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän

silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa

kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus,

tämä kaukainen matkan määrä.

Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta

kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista

kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista

he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät,

heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä

sisälle hartauteen kutsuvat.

Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin,

piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat

pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten

hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat

ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen

isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen

yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat,

kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi

kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi,

min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet

ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle

mennyt.

Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin

hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän

tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa

kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan,

jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat

hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella

vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen

tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle

päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen

pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa

keventyisi.

Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka

kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot

kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle

oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että

eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.

Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun

nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien

miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin

Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee

Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet

polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon

pääsemästä.

Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä,

hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa,

valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat

ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä

oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän

erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:

— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?

Hymyilee hänelle lääkäri:

— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet

sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.

Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa.

Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista

viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään

ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä.

Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta

kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin

murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä

kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle.

Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli

vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata

hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin

parantuisivat.

Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja

viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella

kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät,

ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja

uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen

ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa

Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja

kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin

viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen

tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja

Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka

vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.

Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä

Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei

jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino

oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja

elämä.

Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle

kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi

hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä

varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä

painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä

Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet

eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä

pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää,

salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.

Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet

suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön

mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö

häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.

Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin

kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti

diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat

raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen

maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei

hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan

vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen

kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa

Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että

ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen

veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.

No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri

syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta

hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli

sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.

— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.

Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon

tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi

nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät,

miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.

Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan

mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee,

pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla

niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa

hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta

mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä

ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää,

kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle

kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut

niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin

suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita

raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä

hetkinään.

Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä

päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja

päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran

salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien

miehen mieltä kiusaamaan.

Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten

vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä

vääryydet tulvahtivat.

Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä

sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa

sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö

hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja

rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu,

että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana

oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli

rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten

puiden vetämisessä.

Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa

mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon

uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen

alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:

— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja

ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä

mitään huomanneet.

— Jospa lienen minä huomannut.

Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo

Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä

katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli

ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin.

Sanojaan tapaillen Ilja yrittää:

— Ethän tarkoittane...?

— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen

tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen

huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.

Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi

äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä

huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä

valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee,

yrittää vielä naurahtaa:

— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.

— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut

ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä

minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en

tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni

kahlehti, sinulle turmaa toivottelin.

— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.

— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut.

Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin.

Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?

Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja

Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean

miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa,

masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja,

ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:

— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat

kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä

puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.

Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken

näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle

kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten

hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse

väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut

elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden

lähenevän ja kehno kielen kahlehti.

Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut.

Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut

tunnustuksen tehdyksi.