X.

Niin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen

peijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat

iskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan

Ilja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan

paikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan,

lapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja

kaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa.

Tulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään.

Kun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut

lääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä

Ilja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman

markkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran

Porajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut,

koko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen

teki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit

ja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi,

pirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat

kertovat Aunuksen rajasaloilla.

Sen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä

tukkityömaan asunto-oloja moitiskelee.

— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä

täitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään

vikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta

siellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte.

Sillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet,

viheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen

palajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle

vietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan.

Näin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö,

jos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan.

Muuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies

Louhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne

päin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen

heillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan,

armoilla eläjä.

Mistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee,

mietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat

ruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi

tekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen

jälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko

Yrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että

Yrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen.

Yrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä

samoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin

metsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen

häkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä

elämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään,

kaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen

naisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät,

usein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana

sopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki

ja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin

näkemään ja kuulemaan.

Oli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea

vaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen

mieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin

Asko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja

hänen puolestaan myönnyttää: "Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi

ruveta." Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja

Huurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle

tielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta.

Se keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee

tupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen

karvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että

piti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo

vainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan

kätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei

vanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän

päivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut

siinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään

astuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta,

oli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui,

kun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön

säikähdykselle.

Työmaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen

ja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin

huomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan

harjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä

ja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka

tuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat,

niin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja

pettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen

telapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki

alas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee,

että tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen

mies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa.

Kaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta.

Ohimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän

muisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut.

Niin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli

ollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen.

Sen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli

heidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä.

Kulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden

vielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin

kuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä

hirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin

vilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä,

lyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja

Huurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut,

mittakirjojaan tarkastellut.

Yrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli

jäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista

päästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin

unessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle

haastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään

aamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään

kaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he

taas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee

Ilja Huurinaisen sanovan:

— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan

uusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa.

Ei Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko

muu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja

kuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli

veres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja

vetämään.

Toisena aamuna Yrjö ajattelee, että nyt se tukkikasa on varmaan jo

alas romahtanut häntä kiusaamasta. Mutta yhä se oli paikallaan, vaikka

telapuut olivat niin pahasti liikkuneet. Yhtenä he taas siitä ohi

kulkevat ja niin Yrjö miettii mielessään, että ei se kumma nyt osaa

kummitella, kun itse Ilja hänen rinnallaan kävelee. He ovat jo ohi

kulkeneet ja silloin vasta Yrjö uskalsi vilkaista taakseen. Ja oisiko

hämärä pettänyt tai mikä muu outo lumous hänen silmissään kuvastanut,

taas hän oli näkevillään miehen tukkikasan vieressä, ilmetyn Ilja

Huurinaisen. Hänen rinnallaan Ilja käveli ja siellä hän näki myös Iljan

istuvan, mittakirjaansa selailevan. Takkiturkkinsa oli auki avannut,

kuin oisi liika lämmin häntä vaivannut. Kuulee hän taas Iljan sanovan:

— Tänään meidän on tuo kasa tarkastettava, vai mitä arvelet Yrjö?

— Ka tottapa pitänee tarkastaa.

Säikähtää Yrjö sanojaan, sekä Iljan sanoja säikähtää että vielä enemmän

omiaan. Hän tiesi varmasti, että tänä päivänä suuri onnettomuus

tapahtuisi, mutta ei ollut hänellä voimaa sitä estää. Niin kulki hän

kuin tuomittu kohtaloaan kohti kulkee, mikä lie väkevämpi valta häntä

vetänyt, häntä ja Ilja Huurinaista.

Kaunis oli tämä kevättalven päivä, ensimäisiä kauniita kevätpäiviä.

Aurinko jo sulatteli lunta korkeiden tukkikasojen harjoilta, metsästä

niin tuores lemu tuoksahteli.

Kun he puolipäivän tienoissa tulivat tuon lumotun tukkikasan luo, niin

siihen Ilja Huurinainen maahan vierähtäneelle tukille heti istahti.

Siihen hän istahti, lyhyen takkiturkkinsa avasi ja siinä jäseniään

oikoili lämmittävän päivän lekotuksessa.

— Jo tästä kevät rupeaa tulemaan, niin hän haastelee. — Tulee kevät,

virrat aukenevat ja silloin me viemme nämä sinun kasvattamasi tukit

muille markkinoille. Komeita tukkeja, vietävän komeita honkapuita,

tokko lienen vielä konsanaan mokomia kuljettanut.

Väsyneeksi Yrjö itsensä tuntee, niin kumman väsyneeksi, kun tukkikasan

päässä askartelee, leimamerkkejä tarkastelee. Mutta Ilja Huurinainen

edelleen haasteli:

— Läksisit sinäkin Yrjö avarampaan maailmaan, vähän katselemaan ja

ihmettelemään. Ja naisesi sinun pitäisi mukaan ottaa. Usko minua Yrjö,

sinun pitäisi naisellesi vähän maailmaa näyttää, siitä se kostuisi ja

virkistyisi.

Kuin kaukaa, hyvin kaukaa nämä sanat Yrjön luo tulevat. Hän mielessään

miettii, että nainen on Iljan näin käskenyt puhumaan, häntä suureen

maailmaan houkuttelemaan. Sinne hänen naisensa alati ikävöi ja nyt

häntä koettivat sinne maanitella, mutta hänpäs ei lähtenytkään. Tokko

Ilja itsekään enää lähtisi suureen maailmaan naisia naurattamaan,

toisten miehien naisia.

Näin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin

kaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus

tapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi.

Oma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita

väkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään

tehdä.

Kasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä

purkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan

vierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti

oikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee.

Yrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä

askartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi,

jos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi,

aivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat

menneet.

Silloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin

reestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta

kuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu.

Ja siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön

silmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut,

hänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä

teki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia

tukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat,

voimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin

Louhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi

hän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja

Huurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi

maahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä

putoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa

hajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit

raapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni

niinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin

pehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä

hänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei

mitään enää kuulunut.

Syvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei

ollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille

kaivetuksi.