Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on
ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista
sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan
kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä
sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt
hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.
Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä
koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä
ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta
sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää
työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän
sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta
ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien
alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista
pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden
täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan
tapaamattomina.
Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii
siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva
jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.
Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta
hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn
liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat
veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka,
ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä
livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut
jään alla piileskelijää.
Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan
tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman
syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut
talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma
sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli
ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä
olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli
enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän
täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä
mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan
karkuun musta kiiltokarva.
Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa,
niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle
lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää,
puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha
kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä
hommaa ja kähmimistä kaikenlaista.
Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä
lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran
Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se
tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi
Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan.
Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.
Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana
kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään
ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman
pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään
saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja
Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri
puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan
lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät
pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä
piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että
se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse
ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!
Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi,
ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa
tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä,
vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan
ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään
hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee,
liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui
lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli
kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii
ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus
luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi,
vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.
Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä
jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti
hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi
otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti
tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta
ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä
tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli
rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta
mieli.
Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva
on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin
tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta
lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno
itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii,
siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin
siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.
Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen
olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.
Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun
talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven
suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle
työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät
sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee,
kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä.
Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet
saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua
oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti
eteenpäin urrii.
Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä
yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen
silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo
oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle
kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää
kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas
tähystelee.
Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan
kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan
rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti
olla.
Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai
mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin
hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta
paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen,
näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa
kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas
yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät,
hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät
mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia
honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon
ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä
miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään,
lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn
käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.
Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti
palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai
muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä
oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi
siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät.
Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa:
— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!
Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko
talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin
kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä
ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?
— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.
Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten
hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin
täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.
Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä
turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua
ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä
jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää
korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa,
korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt
karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat
ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat.
Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin
pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä
pakoon.
Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista
ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon
mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä
lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun
maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen
ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt,
sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.
On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa
sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin
käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet
asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä
tavoin tuvassa tilaa toisille.
Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen
tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä
kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.
Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:
— Se on Asko Martikainen.
Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että
tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen,
noin mustaksi hiiltyneenä?
Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön
vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan
sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt.
Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt
tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne
miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet.
Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt
makasi kypsäksi paistuneena.
Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen,
ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään
miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että
tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut
jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli
näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.
— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?
Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka
Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin
oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin,
tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.
Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja
pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta
hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa
lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja
silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi
sanoikseen sävähti:
— Missä on Asko Martikainen?
Hänelle näytetään Asko Martikainen.
Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot
näki.
Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani
merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.
Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen
lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:
— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt
olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät
minulta hyvän apulaisen.
Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei
tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla
pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle
määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä
ihmisten ilmoille saattamaan.
— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin
miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.
Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin
maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä
kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa
ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään
papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään
lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn
konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa
saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:
— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset!
Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun
riistasi peijaisia?
— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.
— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen
antimilleen peijaisia pidetä.
Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan
toisen asian ja ääneen naurahtaa:
— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä
yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen
peijaiset.
Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös
hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän
siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja
Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista
annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut.
Molemmille peijaiset kustansi!
Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän
jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen
sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:
— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä,
riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka
jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.
Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät
muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja
Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja
niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.
Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:
— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt
pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä
miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen.
Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain
vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.
Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin
maanitteli.
Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten
tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi
rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa.
Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen
vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:
— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa
heittää ja tulla sinulle apulaiseksi.
Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta
tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän
kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja
Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.