Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan
paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli
kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta
oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen
tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään
häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan,
niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se
Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra
nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa
elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta,
vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne
hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran
hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!"
Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi
sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän
kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä
neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän
omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa
lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran,
pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän
luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt
oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja
perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle
paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo
tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.
Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran
huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi
oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä
hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan
rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.
Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys
laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta
kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet
latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat.
Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet,
kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä
hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita
joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja
teutaroi kuin pieniä paholaisia.
Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka
suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään
kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan,
niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo
miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin
kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.
Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan
kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli
kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan
runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus
Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän
kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat
miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri
punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee
tungeskeli joita pois tieltä väistymään.
Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on
aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta,
jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta
miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt
kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen,
tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren
punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö
itsensä, hänen huuliltaan pääsi:
— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!
Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:
— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista.
Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän
tarkemmin katsoo.
Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet
pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy,
mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan
kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi
toiselta näyttää."
Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä
hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen
parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha
mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki.
Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.
Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen
työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli
hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan
havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen
työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään
salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran
nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan
pääsemättömiin lumoihin joutumassa.
Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon
jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti
Louhijärven rantaan.
Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin
laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria
tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita
honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin
ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle
maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään
suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan
pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi
kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä
varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.
Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee.
Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan
tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja
kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet
ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin
latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka
sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi
ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä
suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin
apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan
saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan,
että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.
Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin
hänelle haastelemaan rupesi:
— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.
— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista
suohon vajonnut.
Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:
— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.
Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti,
mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän
sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän
tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut,
mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja
polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.
Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran
Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei
ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee
Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa
Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa
kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen
mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja
Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri
miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet
pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.
Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi
kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi
hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä
kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään
ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen.
Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse
luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo
metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään.
Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti
metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan
metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen
onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja
nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.
Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus
tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi
tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö,
miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä
likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä
antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi
Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.
Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat
silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka
Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi
naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva
rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää
onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.
Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja
Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut.
Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon
välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas
iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on
ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.