Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen
yöpyneet.
Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse.
Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli,
linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.
Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut
kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin
painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee
ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä,
sinua kotonasi tänä yönä kaivataan."
Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten
silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä
näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse
häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen
kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.
Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi
häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä
risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti,
siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta
kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin
aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä
kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää."
Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven
kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön
sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt,
vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi
luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi
vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä
sinne hiihtämään.
Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli
hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee,
mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:
— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee,
niin on paras ajoissa lähteäni.
Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.
Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:
— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä
mielessään.
Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä
puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen
mennehen jäliltä.
Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä
salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen
vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki
selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta
tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja
samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti
eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta
katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista
on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi,
vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella
pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos
hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan
painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa
kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä
kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea,
talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta
sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän
vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli
luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä
kutsua hän tottelee.
Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden
peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt,
hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa
edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.
Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään
outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä.
Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa
askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka
oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt
hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja
niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä
päivän nousuun asti hiihdelläkseen.
Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo
ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut
muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän
nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle
päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa.
Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin
hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän
navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen
hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs
muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä
häivähtänyt.
Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä
hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen
seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten
asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.
Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä
läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla
oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan
uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi
myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin
niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on
uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää,
niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos
oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa
siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja
Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa
silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona,
jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.
Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon
valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä
nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi
kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä
seinävierellä muutakin hommaa.
Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten
pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään
kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen
paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten
pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat
maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen
tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja
lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.
Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät
ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos
lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella.
Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä
tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.
Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun
oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt,
mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta,
kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea
kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan.
Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli
yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät
niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että
kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt
takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan
hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.
Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen
laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat
heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.
Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada
enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa
huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että
nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty
rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta,
Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode
tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan
tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa,
että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on
vilustunut.
— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen
vilustunut.
Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:
— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä
ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.
Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö
viinaryypyn ottaisi.
— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.
Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä
kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät,
miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun
hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan
kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja
Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä
asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö,
että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan
kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut.
Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai
muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.
Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen
vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun
oli vilustunut.
Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä
uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti,
lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo
häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen
puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi
pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin
häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään
näkemässä.
On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu
paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien
hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.
Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä
hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen
naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut
se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä
kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että
seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä
Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat
yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.