Kovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin
innostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja
sitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä
hiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten
koko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan
selvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin
meni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset
sekaisin menivät.
"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa,
tuulta tavoittaa." Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee.
Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa
Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa
kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo
silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit
koivahaiseni hävittää."
Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut,
muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko
maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.
— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.
— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää,
kun vain ojia siivoaa.
— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros
pohjalla?
Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan
utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin
muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.
— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla
koivikossa, onko sielläkin savea?
— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut
siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee
monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden
piilossa teiren pesueiden elostaa.
Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä
teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä
lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä
innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:
— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran
ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata
parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai
mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?
— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata,
metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa
tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.
Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon
paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia
metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen
tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa
Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi
nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä
notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi
näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä
kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.
Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi
näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa
ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen
samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:
— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä
viljelemään minussa miestä oisi.
Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran
herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä
luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän
selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan
kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua
palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus.
Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun
anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.
Yrjö yhä epäilee:
— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu.
Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo
kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin,
pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin
toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa
öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.
Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä.
Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran
miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle
selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos
vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti.
Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä
esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa
näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin
että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi
aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle
leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä
leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa
elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä
miellyttäisi.
Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja.
Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia
viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty
ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.
Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää:
— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet
ajat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt.
Tuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi,
metsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat
nämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta
hänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen
sukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle
juurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan
heilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi
hän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena
vanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä
näköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä
ja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija.
Patriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla
rähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla.
Jo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan
intoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee.
— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit,
patriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos
pojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta
kerran hyvällä minua muistaisivat.
Ajatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee,
hänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja
alkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä.
Mutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua
vielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä
paljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi
tehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä
ja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä
paikoissa esitettäisiin.
Oli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä
salojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja
niin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi.
Nainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin
pihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos
hyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta
tehdä.
— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut.
Näin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähti
Ilja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli.
Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän
puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle
keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa.
Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt
Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi,
kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että
jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa
tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden
sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä
ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra
luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat
hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista
kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän
antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.
Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa
hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo.
Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.
Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.