V.

Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan

oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää

hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa,

kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.

Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä

työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä

asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja

samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet

nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään

puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön

nainen sai heille emännöidä.

Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän

muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret

Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat,

kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli

heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja

Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän

kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.

Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla

pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret

kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät.

Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran

paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja

ihmettelemään.

Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri

matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan

istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse

viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat

markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja

Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät

huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!"

niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on

siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori

on rinnallaan!"

Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli

nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja

Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa

huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen

mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi

ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä

norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.

Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän

pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja

karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön

silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli

arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta

ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä

muuten hankkinut.

Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee,

saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä

metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa

huomannut?

Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei

tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö

Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen

oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle

elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin

ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että

hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta

uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta

neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli

hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä

kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä.

Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia

pitänyt ruveta vaanimaan.

Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä,

Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään

huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan

rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.

Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä

hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa

odotti.

Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.

Tuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen.

Kirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli

Kirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa,

sieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja

tämän naista katsomaan saapui.

Niin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän

taipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia

oli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon

vanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan

vanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä

Yrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha

Marjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa

rupesivat toteutumaan.

Mutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön

naista mielisteli. Näin hänelle haasteli:

— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi

kuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä

jättävät taloon.

— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät.

Näin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan

ajatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti

vastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa.

Mutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja

kolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista

mielistelee. Taas toisen kerran haastelee:

— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja

hyvin tuo vaivannäkösi palkinnee?

Tähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä,

arvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä

karttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään

hänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle

näytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan

visusti kaapin avaimen kätkössä pitää.

Oli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli

piilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen

sieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä

keikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti

kaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli

kolinaa porstuasta.

Jo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut

näkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle

saattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi.

— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää.

Liian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle.

Ihmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja

Huurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen

naiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän

niille palvelusta tehdä.

— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee,

Hölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä

koreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä

hän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen

juolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä

hänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen,

hennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa

tyrkytettiin.

Lupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki

pitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia

muisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä

kaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi

katseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään

karkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien

vaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana.

Näin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä

kätköön kytemään salainen levottomuus.