IV.

Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen

oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon

vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet

metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja

muut huolet, mielitöihinsä painautuu.

Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän

päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden

otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen

korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä

vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella

maahan pudottaa.

Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia

kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat

salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän

mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja

niiden piileskellä ja einettään hakea.

Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu

saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle

rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi

pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien

sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän

kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se

on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen

verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee,

näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin

erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä

silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon

kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies

tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija

ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle

uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja

hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät

rahat markkinoilla maksetaan.

Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden

veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan

oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen

oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut

enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan.

Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä

uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä

erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa

kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa

oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden

huolet.

Oli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran

ruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen

työmaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään,

muun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä

joskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja

silloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä

muutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja

Huurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko

yhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs

tuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin

toverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään

jättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta.

Taisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella

asiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt.

Ilja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen

navettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä

hevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista

kokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman

puutteessa mukiin meni.

Itse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn

jättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää

kenellekään vieraalle uskonut.

— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele.

Näin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä

pakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja

sukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori,

niin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä

hoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi

luimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa

kaikista pahoista tavoista pois vieroittaa.

Mitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja

Huurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen

valmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi,

toimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli,

kaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa,

jaksoi nuo nainen yksinään hoidella.

Jos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin

siellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut

mitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat

ja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja

kun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko

navettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen

tulen käsittelyssä.

Niin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa

verkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla

askartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset

aakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä

tikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra

ulkosalla viipyvät.

Mitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja

Ilja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri

pienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä

ulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin.

On se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti

varsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee.

Monen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle

houkuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen

houkutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta

siinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä

säpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä,

siihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää.

Niin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä

torpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori

langennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi

pakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli.

Mutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan

naista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman

oloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista

yksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä

oloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja

huomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka

oli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos

hänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen

palvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se

tämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän

tässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään

tapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa

näkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen,

mitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua.

Niin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa

hiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään

ei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä

tupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello

seinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi.

Mutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri

työmaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä,

liekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt

hän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli

Ilja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli,

mutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on

matkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja

kääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia

ja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää

oli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin

koko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi

Ilja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen

parissa liikuskeli.

* * * * *

Ja nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet

kaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä

kestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa

matkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena

teevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet

teevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa

käytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit,

oikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen

käsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin

tulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen

vain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit.

Nämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja

muokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin.

Niin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa

uusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään.

Oli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle

ostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei

ollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren

matkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi

sen naiselle.

— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi.

Niin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli

unohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja

vapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta

kääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa

silkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi

kuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti

häntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset

hampaansa parran alta vilahtelivat.

— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti

pidetään.

Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että

sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa

ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan

hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin

kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli

kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi

vasta jalalta näyttämään.

Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin

tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui

ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä

tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä

ajattelisi.

Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin

sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle

näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä

kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla

sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli

vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla

valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.

Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies

asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt.

Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen

elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä

näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa

hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan

nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen,

uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin,

silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.

Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan

perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö

konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo,

kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen

silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata

sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei

Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin

kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea

liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki

ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.

Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen

jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa

esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee

välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi,

ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja

kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä

kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois

mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja

Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän

edessään ihaileva kansan paljous.

Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja

Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen

yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.