Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se
hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä
Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön
torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma
joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen
mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä
mittamiehiäkin.
Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan
perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen
tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli
karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä
täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen
keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen
konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja
näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön
nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja
kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.
Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja
Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut
kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään,
ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli
mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko
Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä
aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa
ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.
Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä
niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä
toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen
vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti
ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja
toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen
mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt
hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä
tavoin tätä miehekseen suostutella.
Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä
meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset
häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan.
Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa
hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle
ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen
muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.
Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt
tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää
ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan
kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena,
leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja
kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin
emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen
herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja
kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista
ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän
välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan
naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä,
hitaan ja kömpelön Yrjön.
Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei
hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin
merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä
iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä
vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi
Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen.
Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen,
mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen
oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko
Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko
Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti.
Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut
milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa
ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien
kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan,
mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.
Sattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa
kamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee
Asko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen
komeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään
papereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan
työhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän
tullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä.
Tässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten
lienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen.
Hän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös
Ilja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin
uutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä
sai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet
lattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä
yhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja
silloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan,
oisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei
tullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin.
Eteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään
teevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen
hätäisiä liikkeitään.
Nainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui
kiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa
ja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan
pahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko
Martikainen eivät mitään huomanneet.
Tämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja
Huurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle
kaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit
puukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen
pitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin.
Mutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta
mieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia
kuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli
huomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä
hyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja
osasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät
säteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen
ja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili
tulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein
katsellut.
Asko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi,
miten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui
Ilja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän
oli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja
eikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki
esimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä
hänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään
huomaamatta kahviaan särpi.
Yrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi,
jykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa.
Ei oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa
saattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan.
Kenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja
Huurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja
eihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka
hän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki,
iloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin
hiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet.
Nainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada
houkutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois
kariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman
menoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö
vain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti
kitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä
täällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton
ilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti.
Näin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä
norjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun
Ilja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet.
Yrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui,
aamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi:
— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi
lähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee,
niin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä.
Katsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa.
— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan
ruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu,
niin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa.
— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta
miespolvea palveltu?
— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta
sellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää.
Jo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa
parempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään
tuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta.
— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun
tämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät
norjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana
silloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos
vielä virkaheitoksi panevat.
Näin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on
huolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta
ei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra
hänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin
ruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa:
— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien
istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille
ihmisille.
Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa,
kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin,
hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi,
niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä
hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja
aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin
naiselleen virkahtaa:
— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän
me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja
Huurinainen, toisesta ei tule.
Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin
hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin
aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti,
halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan
Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi
torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja
Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille
tuvasta tuiskuna lähti.