Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon
rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran
metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia,
monta sataatuhatta runkoa yhteensä.
Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että
myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin,
niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli
vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia
ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää
uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät,
alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista
surkeutta nähdessään.
Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia
maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä
yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta
tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä
vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.
Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli
hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa
Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian
kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä
samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin,
se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin
peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut
salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.
Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui
Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan
ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden
laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan
tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut
vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä
ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi
niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä
tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä
kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.
Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli
miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu,
kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli
laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit.
Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa
miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin
mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä
metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.
Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä
riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan
asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan.
Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi,
että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien
hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.
Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen
viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä
sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville",
hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä
vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta,
hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia.
Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat
pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli
pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät
tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.
Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta
kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä
jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan
ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää,
vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.
Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran
rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin
hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein
näyttäisi.
Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni
hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi
lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin
miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet
pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan
rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin.
Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama
hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita
jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä
miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri
ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä
väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin.
Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät,
selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi
tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun
päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui
myötärinteessä raskas kuorma itsestään.
Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes
ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet
latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä
muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty
korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut
täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.
Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku
tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen
ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän
metsän kasvattanut.
— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle
kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo
sitten enää samaksi tuleekaan.
— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä
kasvaa, jos kasvaa ensinkään.
— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen
paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.
Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui
uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden
kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle
lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten
kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.
Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä
mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot
putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui,
läskipetäjää ja oksaista turilasta.
Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti
hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt
metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten
puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi
metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.
Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä
jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin
säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua
vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen
aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla
järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla
niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata
moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun
käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran
metsien uittamista.