I.

Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla.

Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan,

lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä

karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää

peninkuormaa.

Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama

vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä

kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut

löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen

varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras

sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä

nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.

Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan,

ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä

Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä

olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran

ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä

hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain

hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä

hyvää, jos ei vielä parempaakin.

Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja

melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa,

että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi

elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää.

Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti

metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala

isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat

korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret

vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten

ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen

hävisivät.

Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen.

Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja

hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle.

Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien

laajan valtapiirin keskellä.

Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä.

Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä

kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä

Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja

ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen

virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri

eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin

kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja

aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta

vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin

nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.

Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa

muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän

lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä

Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat,

metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän

pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli

korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat.

Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen

kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:

— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee

ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.

Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra

näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä

opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti,

joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi

haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan

uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti.

Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt,

oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa

palvoi.

Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän

oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat

olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras

vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla.

Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin

kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä

lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden

tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin

synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti

ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha

metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä

metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti

vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan

paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet,

mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.

Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina

puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä

kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä

pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran

usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti

äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle

opettanut.

Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten

kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä

nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä

poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle

vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.

Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista

paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä

nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja

metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra

oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki

entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä

ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä

suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien

eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon

näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan.

Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen

sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta

järjestyksestä.

Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli

uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa

Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun.

Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen.

Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan

salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen

herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli

jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän

jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia,

kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset

ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten

särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä,

vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.

Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli

metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja

kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään,

tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen

jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti

lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen

hyvänsä.

Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin

nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli

esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia

korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä

talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen

alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat

heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät

ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina

laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan

vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset

vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään.

Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin

yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja

pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi

hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut.

Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät

kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.

Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa

hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin

metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista

ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä

pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa

lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä

tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman

viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta

elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille

sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän

kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä

angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään.

Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö

tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta

piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen

keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.

Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin

ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten

metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.

Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian

harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen

hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja

niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.