Ken ei teistä tuntisi
Vanhaa Ruoti-Liisaa?
Hällä Lasten huviksi
Tarinoita piisaa.
Hän se kerran kertoi näin.
Tahi joinkuin sinnepäin:
Niittämässä niityllään
Kun ol' ukko-vaari,
Siinä hänen edessään
Loisti vesikaari;
Viikatteella siepaten
Katkas ukko poikki sen.
Kenpä voisi kertoa
Ukon kummastusta,
Kun nyt vesikaaresta
Kirpos lehmä musta!
Vielä rainta kultainen,
Sekä leipä rukiinen!
Lapsijoukko jutun tään
Mieliksensä kuuli,
Mölli-Mikko yksinään
Todeksi sen luuli, --
Päätti: kerran teen mä työn,
Vesikaaren poikki lyön!
Tuli sade; päivä kun
Painoi pisaroihin,
Mikko kaaren kaivatun
Ilmestyvän noihin
Äkkäs, -- tempas viikatteen
Ilomielin olalleen!
Ahon halki kaaren luo
Juoksemaan hän läksi.
Mutta kaari, kumma tuo,
Siirtyi etemmäksi!
Rankkasade taivaasta
Kastoi poika poloista,
Kivien ja kantojen
Yli Mikko koikki,
Nevojen ja rämeiden,
Purojenki poikki.
Kädet, jalat veristyi,
Itkuun raukka heristyi.
Tiesi kuink' ois käynytki
Viimein moisen ilveen. --
Aurinko tok' armahti,
Pistäysi pilveen.
Samass' oli kaari pois!
Mistä tavata sen vois?
Viimein pääsi kotiaan
Mikko läpimärkä.
Toiset lapset pilkkanaan:
Lehmäkö vai härkä
Kaaress' oli? Mitä sait?
Mikko noljotti nyt vait.
Hilman teeskentelemätön ja yksinkertainen lausuminen hauskutti kaikkia.
Taiteellista sievistelyä ei siinä ollut, mutta sitä korvasi nuoruuden
lämpö, lapsellinen sulous ja raitis luonnollisuus.
Renki Mikko paukahutti kämmenensä yhteen sanoen:
-- Sellainen kaima mulla oli!
-- -- mulla oli! tokasi kaiku Lehtovaaran rinteeltä.
Silloin alkoi koko joukko taputtaa käsiään ja äänekkäästi nauraa.
Ja Lehtovaaran rinteeltä kuului käsien taputus ja äänekäs nauru.
Tuntuipa siltä, ikäänkuin Tapio ja Mielikki poikineen ja tyttärineen
siellä koivujen ja leppien siimeksissä olisivat yhtyneet talkooväen
ilonilmaukseen, tyynenä iltapäivänä.
-- Ja nyt kun täältä kotia pääsemme, sanoi isäntä, niin älköön kukaan
hiiskuko mitään käärmeenpistoksesta. Kertokoon herastuomari sen
tapauksen juurtajaksain.
-- Niin, kieli lukkoon tytöt! Kuka sitä ennen sen asian virkkaa, sille
piukkua paukkua niskaan, lisäsi Timo Terhakka.
Otettiin sitten takit käsivarrelle ja työaseet olalle ja lähdettiin
kotiin.
Ruokaeväitä oli jäänyt enemmän kuin puolet tähteeksi, mutta
kaljatynnyrit ja maitoleilit oli janoinen väki helteisenä päivänä
tarkoin tyhjentänyt. Sitä paitsi oli Härkälähteestä raikasta vettä
monta tuohilipillistä janoisiin suihin suikahtanut.
Pitempää tietä kuljetti Mikko eväiden tähteet kärryillä kotiin.
* * * * *
Kotoiset työt olivat myöskin hyvin onnistuneet. Kotanurmen heinät
olivat ru'oilla. Yht'aikaa saapui väki molemmilta niityiltä pihaan.
Kovasti oli Salmelassakin ukkonen jyrissyt, mutta ei ollut satanut.
Salaman välähtäessä oli Pekka Juntunen pannut kätensä ristiin haravansa
vartta vasten ja rukoillut itsekseen, eikä tietysti kukaan hartaan
miehen rukousta häirinnyt.
Sauna oli lämmitetty -- kuinkas muuten! Saunahan on Karjalassa kaikki
kaikissa. Miespuoliset menivät ensinnä saunan löylyssä hikeään
huuhtomaan, toiset uiskentelivat salmessa, muutamat juoksivat saunan
ankarasta kuumuudesta oikopäätä salmeen pulskaroimaan. Vieremän Jussi
kehui kylpevänsä niin ankarassa löylyssä, että kyllä siinä silakka
saunan seinällä paistuisi. Naispuoliset kylpivät jälestäpäin, kuten
tavallista on.
Emäntä oli Hetvin kanssa valmistanut vankan illallisen. Kylpy-aikana
pantiin ruoka pöydille. Kun väki oli saanut itsensä pestyksi ja
kuivatuksi istui se pöytien ääreen. Herastuomarille oli emäntä aikonut
panna kamariin illallisen, koska tupa oli niin kovin lämmin, mutta
Hetvi oli arvellut, ettei lämmin luita riko, siinä mies kestää missä
toinenkin. Niinpä nyt asetettiin herastuomari kunniasijalle peräpöydän
päähän.
-- No, isäntä on toki vieraan väärti, sanotaan sananlaskussa, tule
pois, Antti isäntä, viereeni, kutsui herastuomari.
-- Niin, yhdessähän me mylväsimme ladossakin heiniä painelemassa,
syömmekin nyt rinnakkain, vastasi Salmelan isäntä.
Hetvi ei ruvennut ruualle, hän autteli emäntää ruokien lisäilemisessä
ja järjestämisessä. Kuultuaan isänsä olleen Salmelan isännän kanssa
heiniä painelemassa, kysyi hän:
-- Oliko siellä ladossa hauskaa ja hupaista?
-- Oikein hauskaa, oikein hupaista, vastasi Antti Salminen ja nykäsi
kyynärpäillänsä herastuomaria.
-- Hauskaahan siellä oli, mutta kovin äkisti se hauskuus katkesi,
virkkoi herastuomari.
-- Kuinka niin, sanokaa, tiedusti Hetvi.
Herastuomari kertoi nyt käärmeenpistoseikan Takamaan niityllä. He kun
heiniä sulloivat ja survoivat latoon, kuulivat huudettavan: mato pisti
Samua! Tultuaan ulos näkivät he jo Hietalan Hilman imemässä myrkkyä
haavoista. Yksityiskohdissa teki herastuomarin kertomukseen lisäyksiä
yksi ja toinen. Jännitetyllä huomiolla kuuntelivat Kotanurmella ja
kotona olleet ihmiset kertomusta. Emäntä tarkasteli poikansa otsaa,
jossa myrkkyhampaiden jälet hyvästi näkyivät, eikä tahtonut lakata
ihmettelemästä ja siunailemasta. Kun Pekka Juntunen kuuli, että Mörskyn
Marketta oli yritellyt niin jumalattomaan toimeen kuin loihtimiseen,
pani hän tyynesti kätensä ristiin ja hänen huulensa vähän
liikahtelivat. Kaikki vaikenivat, antaen kunnioitusta hartaudelle.
Vieremän Jussi oli juuri aikonut Marketalle muistuttaa mustaa maton,
mutta nyt hänkin jätti sen sanomatta ja Marketta jäi suuttumatta.
-- Hyv' iltaa taloon!
-- Jumal' antakoon!
-- Mitä Matille kuuluu?
-- Leukain lusketta ja suun napsetta. Väkeä täällä kuin helluntai-epist
... (Emäntä nykäsi vierasta viitaten Pekka Juntuseen, jonka kädet taas
silmänräpäyksessä sävähtivät ristiin) ... niin, väkeä täällä nuorta
kuin heinää ja kaikki ääneti kuin etanat.
-- Pane pois Matti viulusi ja toimita suusi yhteiseen puuhaan, virkkoi
isäntä.
-- Tuossa Samun vieressä on tilaa, huomautti emäntä.
Matti ripusti viulunsa ovenpielessä olevaan naulaan ja silloin huomasi
Törsövän Tanelin istuvan siellä pöydän alapäässä.
-- Tanelikin täällä ja sittenkin hiljaista kuin hautajaisissa! Mihinkäs
nyt merkki piirretään? Minä käyn syömään Tanelin viereen. Me sovimme
yhteen yhtä hyvästi kuin kaksi täysikasvuista kukkopoikaa.
-- Taneli on tänään tainnut puhua enemmän...
-- Tyst-stoj-vait! keskeytti Törsövän Taneli.
-- Kas se poika osaa ruotsit, venäjät ja kaikki kielet, kehui vieras.
Minä en osaa muuta kuin suomea ja tätä kieltä, toimeen täytyy tulla.
Vasta tullut iloinen vieras oli Toholan torpan poika. Matti Mäntynen,
paikkakunnalla hyvin tunnettu "Viulu-Matti". Hänelle oli Samu
lähettänyt sanan, ettei unohtaisi talkoita. Eikä Matti niitä unohtanut.
-- Satoiko siellä Niinisyrjän puolella? kysyi herastuomari.
-- Niinkuin saavista olisi kaatanut, ja meidän viiritangon löi ukkonen
pieniksi pirstoiksi.
-- Eikö rakeita tullut?
-- Ei meidän paikoilla. Kukkaropohjan kohdalla oli tiellä ja aholla
rakeita, jotta maa näytti valkealta.
-- Ei ollut sade meistä kaukana, yhden kilometrin päässä, virkkoi
Salmelan isäntä.
-- Eikös Takamaan niityllä satanut? kysyi Matti.
-- Ei tippaakaan!
-- Mutta kiire meillä siellä sittenkin oli, sanoi Samu, ja katsos
otsassani oli vielä kiireen merkit.
-- Ampiaisen pistämät?
-- Niin, ampiaisen pistämät, puuttui puheesen Vieremän Jussi, semmoisen
jalattoman, harmaan ampiaisen, jota Mörskyn Marketta sanoi mustaksi
madoksi.
-- Lakkaa jo tuosta, kiusan kappale, karnuttamasta! räsähti Marketta.
-- Saattaahan ihminen erehtyä, virkkoi isäntä lepytellen. Marketta vaan
hiukan erehtyi värissä.
-- Eihän se Marketta enään tarkasti näe vanhoilla hampaillaan, murahti
Jussi hiljaan, mutta sitä ei Marketta kuullut.
-- Eikä se enään ole tarkkakuuloinenkaan! Takamaan niityltä tullessa
lyödä nalkkasi varpaansa terävään kiveen, eikä tiennyt asiasta mitään
ennenkuin toiset tytöt huomauttivat: Marketan varpaasta vuotaa vertä!
Vasta sitten rupesi tyttö parka siihen räsyä hankkimaan, mumisi
Törsövän Taneli sangen totisena, mutta niillä, jotka sen kuulivat, oli
työ tuska naurua hillitessä.
Viulu-Matille kerrottiin tapahtuma Takamaan niityllä. Hänkin ihmetteli
suuresti Hilman rohkeutta.
Hetviin ei näyttänyt kertomus erittäin vaikuttavan. Herastuomari kysyi:
-- Olisitko sinä Hetvi uskaltanut tehdä Hietalan Hilman tavalla?
-- Hyi! huudahti Hetvi.
Samu katsahti Hilmaan ja Hilma Samuun päin.
Tuo pieni huudahdus saattoi Hilman mielen levottomaksi. Oliko hän
menetellyt sopimattomasti? Hetvi, korkeampia kouluja käynyt, ei olisi
niin tehnyt kuin hän teki. Olisiko Hetvillä ollut sydäntä nähdä Samun
pöhöttyvän, kangistuvan, mustenevan ja kuolevan? Ruualta päästyä
sopotti Hilma jotakin emännän korvaan, pistäysi salavihkaa ulos ja
riensi kotiinsa kertomaan vanhemmillensa mitä oli tapahtunut.
Mörskyn Marketta oli ensimäinen, joka huomasi Hilman lähteneeksi. Hän
sanoi:
-- Minä pelkään pahoin, että se tyttöriepu kuolee kotiin mennessään,
kovin oli kipeän näköinen.
Nyt vasta muutkin tytöt huomasivat, että Hilma oli poissa.
-- Eihän se meistä sairaalta näyttänyt, vastasivat toiset tytöt.
-- Vai ei! Kovin hehkuivat kasvot, ei se ollut oikeaa punaa! Käärmeen
myrkky saattaa myöhemminkin pöhöttää ja tappaa. Kyllä minä tiedän,
höpisi Marketta.
Emäntä kuuli Marketan höpinän ja sanoi:
-- Älä pidä turhaa huolta Hilmasta! Terveenä se tyttö täältä lähti
vanhempainsa luo yöksi ja terveenä se huomis-aamulla palajaa tänne.
Hilman isä ja äiti olivat illallista syömässä, kun hän saapui kotiinsa.
He huomasivat heti, että jotain tärkeää oli tytöllä sanottavana. Eivät
he kuitenkaan mitään kysyneet, odottivat ääneti.
Hilma kertoi tapahtuman.
Sekä isä että äiti kiittivät tyttärensä toimeliaisuutta ja rohkeutta.
Se lievensi Hilman sydän-alaa.
-- Entä jos toverit rupeavat minua pilkkaamaan, sanoi Hilma hetken
vaiti oltuaan.
-- Ei kukaan kunnon ihminen sellaista tekoa pilkkaa, vakuuttivat
vanhemmat.
Hilma rauhottui ja jäi kotiinsa yöksi. Tanssimaan ei hänen mielensä nyt
tehnyt. Hetviähän se Samu tämän iltaa tanssittelee, ajatteli hän, ja
taas tuntui niin kummalliselta. Hän halusi nähdä, pyörittääkö Samu
Hetviä yhtä innokkaasti kuin oli häntä Takanaan nurmella pyörittänyt.
Ajatukset risteilivät, kunnes uni taivutti hänet.
Palaamme Salmelaan.
Illallisen jälkeen tarjottiin talkooväelle teevettä. Isäntä oli kovin
mielissään työn onnistumisesta. Hän ilmoitti, ettei kenkään
kiiruhtelisi kotiinsa ennenkuin huomis-iltana. Suolaa, leipää on
talossa ja vettä salmessa palanpainoksi, sanoi hän.
-- No, kun teillä on hyvä pito, niin meillä on parempi olo, kuului
vastaus joukosta.
Ja sitten:
Viu --! pani viulu.
Ja nyt joka henki,
Niin piika kuin renki
Jo tanssia voi!
Hiu --! huusi Hiski,
Kun Jussikin, juuri
Se tanssija suuri
Jo tyttöä toi!
Nuoret tytöt ja nuoret pojat tanssivat sangen ketterästi. Päivän ankara
työ ei ensinkään näyttänyt heitä uuvuttavan. Kovalla pihantanterella
kiepsahtelivat he monenlaatuisissa kansallistansseissa. Siinä
pistettiin "nelinurkkaista", "kieputusta", "pilkistystä" ja
"ristitanssia". Hetvikin heilui parvessa. Samu ei päten tanssinut.
Törsövän Taneli liehkasi kovasti.
Maatapanon-aika lähestyi.
Salmelan asuinrakennus oli ollut vanhastaan tälläinen: kaksi paksuista
hongista salvettua tupaa vastatusten ja niiden välissä tilava porstua,
ovet molemmin puolin. Nykyinen isäntä oli jakanut toisen tuvan
väliseinällä kahdeksi kamariksi, ja porstuvan toiseen päähän tehnyt
oven sijaan ikkunan sekä lohkaissut väliseinällä osan porstuasta
ruokakammioksi.
Vanhemmat ihmiset olivat jo laskeutuneet levolle. Molemmat isännät
makasivat toisessa kamarissa, toiseen oli vuode tehty emännälle ja
Hetville. Muut makasivat tuvan ja liiterin puhtailla oljilla. Koukussa
kuni kysymysmerkki makasi Pekka Juntunen lyhyessä kirkko-reessä
liiterissä.
Emännän tarkka silmä seurasi nuorten leikkejä. Kun leikkien
lopettamisen aika oli tullut, meni emäntä vaate-aittaan, jonka
lattialle oli niinikään olkia paksulta levitetty.
-- Tytöt varmaan tahtovat jo käydä levolle, sanoi hän; täällä on tilaa
teille.
-- Kiitoksia vaan! hymähti vastaus.
Toinen toisensa perästä pistäytyivät tytöt aittaan. Hetvin kanssa lähti
sitten emäntä kamariin.
Samu kehoitti poikia tulemaan kanssansa liiteriin makaamaan. Useimmat
tottelivat kehoitusta, mutta muutamat jäivät pihalle seisomaan ja
tupakoimaan.
Kotvasen siinä seisottuaan astuivat pojat muutaman askelen avonaista
aitan ovea kohti. Silloin kuului seuraava, hiljainen vuorolaulu:
Pojat:
Tyttökullat, vehnäpullat, kuinkas nyt on laita?
Poikain täytyy kuljeksia pitkin pihamaita!
Tytöt:
Ettehän te, kunnon pojat, mielinekään tänne.
Moinen tuuma oisi teidän oma häpeänne.
Pojat:
Eihän poika karhu ole, eikä jalopeura.
Miksi teitä peloittaapi poikasien seura?
Tytöt:
Kunnon tyttö Karjalassa hän oi ole halpa,
Häll' on lukko aitassansa taikka takasalpa.
Pojat:
Kyllä pojat senkin seikan tarkallehen tietää,
Siit' ei ketään moitita ja kiitosta se sietää.
Tytöt:
Menkää, pojat, matkoihinne, menkää, mitäs auttaa.
Tyttöin aittaan polku käypi papintalon kautta!
Kaivolan Kaisa ilmestyi laulaen, takasalpa kädessä, aitan ovelle.
-- Kuulepas Kaisa, sinä laululintu siellä aitassa, onko se
naimahommissa oleminen hauskaa? Sinuahan on jo kaksi kertaa oikein
kirkossa kuulutettu Suosaaren Hannon kanssa, huomenna heilautetaan
kolmas kerta. Sinä tunnet pappilan polut ja portaat, onkos se hauskaa?
kysyi Vieremän Jussi.
-- Vielä hän kysyy! vastasi Kaisa.
-- Sitähän minäkin! Olen tässä minäkin aikonut antaa itseäni vähän
kuuluttaa, mutta pitäisi oikeastaan sitä varten hankkia morsian. En
muistanut päivällä...
-- Päivällä et muista, yöllä et näe valita, keskeyttivät tytöt nauraen.
-- Jos minä jään vanhaksi pojaksi, niin se tapahtuu tyttöjen sydämen
kovuuden vuoksi ... teidän sydämenne...
-- Emäntä katsoo tänne porstuvan ovelta, kuiskasi Kaisa ja sulki
kiiruusti aitan oven.
Pojat eivät ottaneet selkoa katseliko emäntä todellakin, vai oliko se
vaan Kaisan keksimä juoni.
Taisi olla puoliyön aika. Laulurastaan liverrykset ja ruisrääkän
narskutukset olivat vast'ikään pihaan kuuluneet, mutta nyt olivat nekin
vaienneet. Karjapihassa märehtivien lehmien kellot ainoastaan joskus
heikosti helähtelivät. Muutama himmeä tähti koetti tirkistellä
korkeudesta alas valoisana kesäyönä.
Hetkisen tuumaeltua lähtivät pojat Kotanurmelle. He paiskasivat latoon
muutamia heinärukoja, levittelivät heinät hajalle ja kupertuivat sitten
itse niihin. Päivän ponnistusten perästä ja iltahyppyjen raukaisemana
nukkuivat he heti sikeimpään uneen.
* * * * *
Sunnuntai-aamu oli sanomattoman ihana ja herttainen. Lukemattomat
linnut laulelivat Kotanurmen viereisessä lehdossa. Kuivettuneen koivun
latvassa käki kukkui helkytteli kenties viimeisiä kertoja sinä kesänä.
Leivosia liritteli joukottain ilmassa. Salmen tyynessä vedessä souteli
emäsorsa poikaparvensa etupäässä. Vastapuoleinen ranta näytti olevan
kahtena: toinen ylöspäin kohoavana, toinen alaspäin käännettynä veteen
-- puineen, pensaineen.
Varhain oli emäntä noussut liikkeelle. Piika Liisan oli hän herättänyt
lehmiä lypsämään. Pari muuta tyttöä oli noussut auttamaan Liisaa. Kun
muu väki nousi makaamasta, oli emännällä kahvi keitetty ja kahvikupit
pöydällä. Tytöt laittautuivat nyt pyhäpukuihin, joita olivat nyyteissä
mukanansa tuoneet. Hietalan Hilmakin ilmaantui muiden tyttöjen
joukkoon, omatekoinen sievä puku yllä.
Osa poikia oli poissa, muut joivat kahvia. Kadonneita kaivattiin.
-- Kah, tuoltahan ne kaivatut "illan virkut, aamun torkut" pojat
tulevat Kotanurmen ladosta, sanoi Kaivolan Kaisa.
-- Mutta mitähän ne noin nauravat? Niillä on jotakin hauskaa
kerrottavana.
Pojat tulivat, siistivät itsensä, mutta salaperäinen nauru väikkyi
niiden huulilla.
Tyttöjen uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Etenkin Mörskyn Marketta
tunsi olevansa onneton, jollei saisi tietää mitä oli tapahtunut. Mutta
asiaa ei vaan virkettu.
Törsövän Taneli vihdoin ilmaisi:
-- Vieremän Jussilla on valta joko julkaista tahi olla julkaisematta
tuo kätketty salaisuus.
-- Ei ole mitään tapahtunut, meitä vaan kiusoittelette, arvelivat
tytöt.
-- Ei ole mitään tapahtunut, teitä vaan kiusoittelemme, myönsi Jussi.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, mikä poikia nauratti?
Pekka Juntunen otti Matin viulun käteensä, tarkasteli sitä.
-- Tunnetko, Pekka, sitä kapinetta? Se on juuri sinun entinen viulusi,
sanoi Matti, sen minä vaihdoin Kinnusen Eskolta. Annoin vanhan viuluni
ja puolitoista markkaa väliä.
-- Soitapas nyt, Pekka, joku iloinen liritys, vaikkapa Hollolan polska,
soitithan sinä ennenkin, kehoitti Timo Terhakka.
Pekka viritti viulun, kosketti sormin kieliin ja vihdoin veti
voimakkaasti käyrällä. jotta oitis tuntui viulu olevan tottuneissa
käsissä.
Kaikki vaikenivat. Jokohan Pekka soittaisi Hollolan polskaa.
Pekka asetti viulun perän leukansa alle, avasi suunsa ja lauloi
vakaisesti samalla säestäen viululla:
Jo joutui armas aika
Ja suvi suloinen!
Ensimäisen värssyn sai Pekka laulaa yksinään, sillä niin vastakohdalta
tuntui tämä sävel sille soitolle mitä Pekalta oli pyydetty, ettei
kukaan alussa uskaltanut siihen yhtyä. Mutta jo toista värssyä
laulamaan yhtyi muitakin ja vihdoin koko talkooväki veisasi tuota
suloista suvivirttä.
Kun virsi loppui, pyyhkäsi moni nainen silmästään kyynelen; laulu oli
liikuttanut sydämen kieliä herttaisena pyhäaamuna.
Herastuomari ei laulanut. Hän sill'aikaa kirjoitti kuulutusta, joka oli
kirkkoon vietävä ja se kuului näin:
Kulutus.
Minä Allen Kirioittanu Annan Suren korven Suon valta Ojan
Ura-kalla Kaivettavaks Iosta Haluliset Urakka Miehet saap
tulla Sopimaa Minun kansani Niin Syriää
Risto Tohone
Herras Tuomar
Iosta Tämän kautta ilmoitetaa.
Aikaiseen joudutti emäntä aamiaisen pöytään, jotta kirkkoon
ennättäisivät ne, jotka sinne aikoivat lähteä. Salmen yli saatettiin
veneellä, koska siten lyheni maamatka. Herastuomarikin aikoi
tyttärineen lähteä kirkolle: kuulutus oli vietävä ja vielä eräs
toinenkin tärkeä asia niin vaati. Ori seisoi jo valjaissa. Mutta tuossa
tuokiossa kääntyivätkin herastuomarin tuumat.
-- Jos Samu tahtoisi mennä kirkolle Hetvin kanssa, niin me vanhemmat
miehet olisimme toinen toisemme rattona kotona, virkkoi hän.
Tämmöistä käännettä oli Samu melkein aavistanut. Hän arveli kuitenkin,
että eilinen kelpo sätkäys oli ongensiimat katkaissut. Mut eipäs!
Tytöt vilkasivat toistensa silmiin. Törsövän Taneli yskäsi tuskin
kuuluvasti. Samu epäröitsi hieman. Hetvi punastui korvia myöten. Hän
olisi itkuun tillahtanut, jollei hän ennestään olisi ollut tottunut
kovia kokemaan. Hän näki isänsä kulmakarvain välissä pykälän
syventyvän. Se ei leikkiä merkinnyt. Salmelan isäntä ei ollut
kuulevinaan koko asiaa. Emäntä ennätti sanomaan:
-- Niin, sehän käy hyvin laatuun! Meneehän Samu, meneehän Samu!
-- Käy hyvin laatuun, ja pitäähän nuoria totuttaa toimimaan tärkeitäkin
asioita. Mitä ihmisiä näistä muutoin tulisi? Tässä on kuulutus Samu,
vie se sakastiin.
-- Entä se tärkeä asia? kysyi Samu.
-- Noh, jopa minä sen olin vähällä unhottaa. Kysy nimismieheltä: onko
tuomarilta tullut se Pekkolan jutun rotokolla eli pöytäkirja? Jos on
tullut, niin lunasta se, tässä rahaa!
-- Ehkäpä tuon paperin jaksan lunastaa, saanhan sitten rahat.
Lähtö tapahtui.
Hietalan Hilma katsoi kujasille, kun hepo juoksi tie helisi. Sitten
pyörähti hän aittaan ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla silmiänsä.
Mutta Törsövän Taneli ilvehti rantaan mennessään:
-- Samu suotta kyselee, mikä se tärkeä asia oli. Ei hän niin tuhma
poika ole, kyllä hän sen tietää kysymättäkin.
-- Hehehehe! Älä virka mitään! sanoivat toverit.
Harvat olivat ne sanat, joita Samu ja Hetvi kirkkotiellä haastoivat.
Arvaahan sen. Sitä enemmän puhuivat syrjäiset.
-- Siin' on rikas ja pohatta rinnakkain. Nehän sopivat yhteen kuin voi
ja vehnänen.
-- Jokohan noita miekkosia tänään kuulutetaan?
-- Ei. Hetvi kuuluu olevan isänsä kanssa Salmelassa heinätalkoissa.
-- Ja samalla kehrävarren sijaa katsomassa. Yks tie, kaks asiaa.
-- Eikö tuo Hetvi pysyne kehrävarsineen Toholassa. Samu saattaa muuttaa
sinne kotivävyksi.
Semmoista ne keskustelivat.
Samu vei kuulutukset sakastiin. Siellä tapasi hän nimismies Löngrénin,
jolta heti kysyi Pekkolan jutun pöytäkirjaa.
-- Pekkolan jutun! Jassoo! Joko se Toholan pajari sinua komentaa
asioitansa toimittamaan? Ei ole tullut. Lykkyä tykö, lykkyä tykö!
Samu pyörähti tiehensä. Nimismiehen iva raateli hirveästi hänen
sydäntänsä. Hyvä ett'ei toki ketään muita sattunut olemaan sakastissa,
sillä papit olivat vielä tulematta ja suntio puuhaili jotain kirkossa.
Herran temppelissäkin vallitsi kuumuus, raukaiseva kuumuus. Eipä ihme
jos monenkin sinne saapuneen silmä pyrki torkahtamaan, vaikka pappi
pani parastansa pitääksensä rakkaita sanankuulijoitansa sekä
hengellisesti että ruumiillisesti hereillä. Sekalainen seurakunta.
Toiset valvoivat, pysyivät hartaina, vuodattivatpa sanan sattuessa
kyyneleitäkin.
Kun Samu ja Hetvi olivat kirkolta lähtemäisillään, juoksi suntio siihen
ja sanoi:
-- Tohtori Hallstén tuli vastikään Jokelasta tänne. Hän tahtoisi tavata
Samua, kun sai kuulla käärmeenpistoksesta. Hän odottaa sakastissa.
-- Eihän tämä hevonen tässä pysy ... ptruu! kun näkee toisten menevän
... ptruu, soo! ... kah tuossahan on Taneli! kuule, veikkonen, aja sinä
Hetvin kanssa kotiin, soo, soo! Minä menen tohtorin puheelle ja tulen
sittenkuin joudun.
Vaikk'ei Törsövän Taneli suinkaan ollut arkalasta kotoisin, pampahteli
kuitenkin nyt hänen sydämensä niin omituisesti. Ääneti hän hyppäsi
Hetvin viereen kiesseihin.
Samu meni sakastiin.
Kun Törsövän Taneli Toholan Hetvin vieressä herastuomarin uljaalla
oriilla ajoi kirkolta Salmelaan päin, oli se kaikille arvaamaton
arvoitus. Moni sitä kummasteli, vaikk'ei se mikään kumma ollut,
satunnainen seikka vaan.
Taneli puhui matkalla vähän, mutta arvokkaasti. Hetviin päin hän
tuskin katsahtikaan. Tylyltä ei hän suinkaan tuntunut, mutta niin
varovaiselta. Tämä Hetviä kummastutti, sillä hän oli tottunut pitämään
Tanelia leikinlaskijana, vähän niinkuin hulivilinä.
Palatkoot he Kukkaropohjan ympäri, palatkoot toiset oikotietä, me
palaamme jälleen aikaan, jolloin Salmelasta kirkkoon lähdettiin.
* * * * *
-- Kuinka paljon lyhempi matka täältä on kirkolle oikotietä myöten kuin
Kukkaropohjan ympäri? kysyi herastuomari kirkkomiesten mentyä.
-- Oikotie tästä salmen poikki lyhentää matkaa viidettä kilometriä eli
neljä vanhaa virstaa, vastasi Antti Salminen.
-- Vai lyhentää niin paljon, viidettä kiloa.
-- Sanoinko minä kiloa?
-- Et. Sinä sanoit kilometriä, mutta minun on tapana puhua lyhyemmin,
sanon aina kilometriä joko kiloksi tahi virstaksi.
-- Mutta, eihän se ole oikein.
-- Miks'ei?
-- Kilo tarkoittaa aivan toista mittaa.
Herastuomari huomasi erehtyneensä, mutta hänen oli vaikea sitä
tunnustaa. Johan sitten hänen lakikaariansa ja pykäliänsäkin
ruvettaisiin epäilemään, kun hän näin yksinkertaisessa asiassa
erehtyisi. Hän pyörähti kamariin, tempasi laatikosta sikarin, sytytti
sen, tuli jälleen portaiden penkille. Hän oli keksinyt mutkan.
-- Kilo tarkoittaa toista, sanoit... Pah, pah, pah ... eipä se
syttynytkään ... olkoon syttymättä! Mitä se tekee, vaikka toistakin
tarkoittaa?
-- Tekee sekoitusta, kun se on painomitta. Etkö luule näistä uusista
mitoista muutoinkin selkkausta syntyvän?
-- Tyhmille syntyy selkkausta vaikka mistä. Kuules, kun minä sanon:
Toholasta on Salmelaan kuusitoista kiloa. Ajatteletko minun puhuvan
voista tahi lihasta, etkö huomaa, että on puhe matkan pituudesta?
-- Suotta nyt viisastelet, veliseni. Sekoitusta se tekisi.
-- Sekoitusta, sekoitusta! Ketä on sekoittanut vanha naula, tuo meille
niin tuttu naula. Jokainen tietää, ettei voinauloilla hevosenkenkää
kavioon kiinnitetä, vaan rautanauloilla...
-- Eikä kenenkään mieleen ole juolahtanut tupansa harjalautoja
kiinnittää esimerkiksi kalanauloilla. Sinä olet oikeassa, hahaha!
-- Ha-ai! Haukottamaan rupeaa.
-- Käy nyt vähän lepäämään, velikulta, sinä nousit tänäaanuma aikaiseen
kirjoittamaan.
-- Lepopäivähän nyt on. Kamariin minä lähden lepäämään.
Antti Salminen kävi katsomassa tallikasta, kohenteli sille heiniä
eteen. Hän tuli sitten kamariin, jossa herastuomari jo kuorsasi, otti
hyllyltä raamatun ja viihtyi sen ääressä hyvän aikaa.
Useat kotiin jääneistä tytöistä kävivät ennen kirkkoaikaa Ahokummun
rinteeltä mansikoita poimimassa. Niiden joukossa oli Mörskyn
Markettakin. Kun tytöt palasivat marjatuohiset kädessä, tulivat pojat
par'aikaa salmesta uimasta. Pojat alkoivat tytöiltä pyytää marjoja ja
lupasivat maksaa rahoilla, marjoilla tahi suurilla kiitoksilla, mutta
kauppoja ei syntynyt. Tytöt tahtoivat nyt kiusoitella poikia. Vieremän
Jussi, joka ei ollut marjoista millänsäkään, loikoili tupakkaa polttaen
aitan luona kasvavan pihlajan siimeksessä. Parin askelen päässä oli
matala paasi. Paadelle istahti Mörskyn Marketta ja alkoi nuppuneulan
kärjellä pistellä mansikoita tuohisesta suuhunsa.
-- Eikö Juhana huolisi mansikoita? kysyi Marketta.
-- Kukapa niitä sitten meikäläiselle miehelle antaisi, vaikka
huolisinkin.
-- Mutta miksi te pojat teette yhtenään kiusaa tytöille?
-- Mitä kiusaa? Mansikkakauppaahan nuo tuolla hieroivat.
-- Eikös sekin ollut kiusantekoa, kun tänä-aamuna nauroitte, yhtenään
nauroitte ettekä sanoneet tytöille mille nauroitte?
-- Eihän semmoista asiaa viitsi kertoa, ei ainakaan tytöille.
-- No viitsi nyt vaan, niin annan tämän mansikkatuokkosen.
-- Jollet juttelisi muille.
-- Jos se on salassa pidettävä, niin kyllä minun kieleni alla pysyy.
-- No anna tänne marjasi!
-- Tässä on!
Syödessään mansikoita kertoi Jussi:
-- Tuolla Kotanurmen ladossa me makasimme ja hyvältä uni maistuikin.
Minä olin osunut katonrajassa olevan pääskysen pesän kohdalle. Nuo
sievät linnut olivat heränneet aikaisemmin kuin me väsyneet ihmiset.
Aamusiivouksia tehdessään pudotti pääsky-emo jotakin korvaani. Minä
luulen kuitenkin, ettei hän sitä ilkeydestä eikä tahallansa tehnyt.
Vahingossa lie tipahtanut. Unen tuppurassa kun olin, luulin jonkun
sylkeneen korvaani ja kiljasin: kuka se! Kiljahdus herätti toverini. He
alkoivat nauraa. Nauroivatpa veitikat vielä tupaan tullessakin, vaikka
minä kielsin. Pidä nyt sanasi, äläkä kerro kellekään.
-- Ja tuommoisella asialla viitsitte sitten miehissä nauraa! kummasteli
Marketta.
-- Sanoinhan sinulle, ettei semmoista asiaa viitsisi oikeastaan
kertoakaan, ei ainakaan tytöille.
-- Viettelit mokoma ilkiö minulta marjat! Sanon kun sanonkin kaikille
koko salaisuuden!
-- Älä tuota kummaa tee, Marketta!
Mutta Marketta teki sen kumman. Marketta julisti salaisuuden. Kaikki
nauroivat. Vieremän Jussikin nauroi makeasti. Hän kaasi tuokkosesta
kouransa täyteen mansikoita ja tuppasi ne nauravaan suuhunsa.
Hietalan Hilma ei joutanut kirkkoon eikä marjaankaan. Emäntä oli
pyytänyt häntä jäämään kotiin ja olemaan apuna talouden askareissa,
kahvin ja ruuan valmistuksissa. Notkeana ja suloisena hän puuhailikin,
paljaspäin, kaksi paksua ja pitkää hiuspalmikkoa hartioilla. Hän tunsi
talon aitat ja muut säilytyspaikat, joten hän liikkui ja toimiskeli
melkein kuin kotonaan. Emäntä olikin häneen hyvin tyytyväinen.
Herastuomari nukkui jonkun aikaa, mutta makasi päälliseksi niin
sanottua "suden-unta", ollen ummessa silmin hereillä. Kilot häntä
kiusasivat, naulat häntä pistelivät, hän kiroili erehdystänsä. Hän
longotti silmiänsä ja näki isännän raamattua lukemassa. Hän jatkoi
suden-untansa. Emäntä avasi kamarin ovea ja kuiskasi:
-- Herastuomari nukkuu; kahvi olisi valmis.
-- En minä tässä enään nuku, virkkoi herastuomari ja nousi istumaan.
Ohhoh, kauanpa makasinkin! lisäsi hän kelloonsa katsahtaen.
-- Mennäänpäs juomaan kahvia, sanoi isäntä pannen raamatun hyllylle.
-- Niin, tuleepas se hiiri makaavankin kissan suuhun toisinaan.
Juotiin sitten kahvia ja odotettiin kirkko-miehiä.
-- Hei vaan! huudahti paimen Aaro. Jopas Samu ajaa tuolla kujansuussa
vieraan oriilla sen vieraan tytön kanssa kotiin.
-- Älysipäs Aaro väleen, sieltä ne jo tulevat, sanoi emäntä ja lähti
pihalle vastaan.
Kaikki muutkin lähtivät pihalle.
-- Törsövän Tanelihan tuo ajaja taitaa olla? Harmaa hattu...
-- Samu ja Taneli lienevät vaihtaneet hattuja.
-- Kyllä se on Taneli, ihan Taneli!
Ja Tanelihan se oli.
-- Terveisiä kirkosta! sanoi Hetvi heti kun oli pihaan päästy.
-- Kiitoksia terveisistä! vastasi emäntä. Mihin Samu jäi?
-- Tohtori Hallstén kutsui hänet puheilleen sakastiin, selitti Taneli.
Ori tuli levottomaksi eikä pysynyt paikoillaan, kun näki toisten
hevosten kirkon luota lähtevän. Sentähden Samu käski minut ajamaan
Hetvin kanssa kotiin.
Vaikka selitys oli niin luonnollinen, rypisti herastuomari kuitenkin
kulmiansa ja hänen kätensä vapisi kun hän silitteli oriin selkää ja
sanoi:
-- Soo, poika, soo!
Hetvi huomasi isänsä suuttuneeksi, pyörähti kamariin ja itki
katkerasti.
Kaikki miespuoliset ihastuksella katselivat kaunista eläintä. Sen
pikimusta karva kiilsi kuin öljyttynä. Siellä täällä mäkivöiden ja
suitsien hiertimissä näkyi valkeaa vaahtoa. Pitkin lautasia oli
muodostunut kaunis, kupera syvennys.
-- Kulkeeko ori nöyrästi, vai onko kovasuinen tahi niskuri? kysyi joku.
-- Nöyrästi kulkee, niin kulkee kuin miehen ajatus. Hetvi kehoitti
ajamaan vähän kovemmin, jotta ennättäisimme ennen venemiehiä. Hyvästi
kulkee, ei muuta sanomista.
-- Soo, poika, soo! sanoi herastuomari ja hänen otsaryppynsä vähitellen
tasaantuivat.
Kun hevonen oli riisuttu ja talliin viety, alkoivat toisetkin
kirkkomiehet kotiin saapua. Viimeiseksi noudettiin salmen takaa Pekka
Juntunen ja Samu.
Hiukan punaisina olivat Hetvin silmät kun hän kamarista tuli. Emännän
avuksi ei hän nyt yhtään yritellyt, vaan pysyi muiden tyttöjen
joukossa. Siellä hän välistä nauroikin ja näytti iloiselta.
Hilma se nyt edelleen puuhaili emännän käsikassarana.
Kirkosta tulleille tarjottiin kahvia. Heiltä tiedusteltiin oliko
kirkossa ollut tärkeitä kuulutuksia. Olihan niitä ollut muutamia.
Rovasti oli kuuluttanut viidestä eri kylästä päivätyölle Sammallahden
niitylle heinäntekoon huomeneksi, maanantaiksi, jos on pouta. Samoin
oli kappalainen kuuluttanut päivätyölle. Nimismies oli kuuluttanut
tientekovelvolliset huomenna korjaamaan Honkamäen rinteellä maantietä,
jonka eilinen rankka-sade oli pahoin syövyttänyt. Rästinä olevat kunnan
maksut ovat suoritettavat ensi lauantaina. Papin voisaatavia ottaa
tänäkin vuonna kauppias Purho: maksupäivä on ylihuomenna.
Miesten keskustellessa tälläisistä velvollisuuksia koskevista
seikoista, syntyi naisväen kesken vilkas supatus ja sähinä. Siitä ei
syrjästäkuulija juuri mitään selkoa saanut. Viinat, Kärhän Heikit,
heinähangot, kortit, tohtorit, murhat, Lirikon Maija-Liisat, kaikki
pyörivät naisten suussa suloisessa sekamelskassa.
-- Mitä kummaa te tytöt siellä hälpätätte ja pälpätätte? kysyi isäntä.
Puhukaa niin, että me kaikki kuulemme ja ymmärrämme.
-- Silmun kylässä on...
-- Jokelassa on...
-- Hirmuista on...
-- Eihän siitä selkoa tule sillä lailla, jos te kaikki yht'aikaa
rupeatte puhumaan. Kertokoon yksi asian, niin siitä tulee jotain
tolkkua.
-- Se on kumma tosiaankin tuo naisten tapa. Oikeuden edessäkin, jos
heitä sattuu olemaan vaikka kymmenen, niin kaikki yht'aikaa puhumaan.
Se on minulle tuttua, hyvin tuttua, lisäsi herastuomari.
Kerrassaan tukkeutuivat nyt tyttöjen suut. He ottivat vähän itseensä.
-- Enhän minä yleensä naisista puhunut enkä mitään pahaa tarkoittanut.
Miehetkin välistä kunnan- ja kirkonkokouksissa yht'aikaa pulpattavat.
Minä tahdoin vain huomauttaa, että asia tulee selvemmäksi, jos yksi
kertoo, toiset kuuntelevat, virkkoi isäntä.
-- Kerro sinä, Suso!
-- En minä ... kerro sinä, Anni!
-- Enkä kerro, koska naisten puheita...
-- No kuka nyt leikistä suuttuisi? sanoi Kaivolan Kaisa nauraen.
-- Kuulitkos sinä, Kaisa, miten siellä Jokelassa on käynyt? kysyi
isäntä.
-- Kuulinpa kyllä. Hanno kertoi kirkolla minulle koko asian. Hehe!
Hanno taisi vähän erehtyä, kun luuli minun menevän Jokelaan talkoihin.
Hän meni sinne, minä tulin tänne. Vähät siitä! Hanno kertoi
juurtajaksain kuinka onnettomasti oli eilen käynyt Jokelassa Silmun
kylässä. Heinätalkoita oli sielläkin pidetty. Rankkasade oli kastellut
kaikki heinät. Kerrassaan kaikki. Silloin oli Jokelan isäntä väelle
huutanut: syökää ja juokaa nyt tänään ja tulkaa työhön ensimäisenä
poutapäivänä. Viinaa oli ollut viljalta. Korttia oli lyöty, riidelty ja
rehkitty. Täydessä humalantohjakassa oli Jyrkän Tuomas siellä
riehaellut, kun naapurinsa Kärhän Heikki niinikään humalassa oli
ilmaissut Tuomaan tekemän salaisen rikoksen. Keltä sinä sait sen
tietää? oli Tuomas tuiskaissut. Lirikon Maija-Liisalta, oli Heikki
vastannut. Tapan teidät molemmat oli Tuomas kiljaissut, viskaissut
kortit nurmelle ja lähtenyt heinähanko kädessä Heikkiä takaa ajamaan.
Kun ei saavuttanut Heikkiä, syöksi hän hangon viskaamalla ja sen haara
oli syvälle paiskahtanut Heikin hartioihin. Heikkiä varten oli tohtori
Hallstén haettu kaupungista. Kuuluu olevan mies mänevillä mättäillä,
ihan kuoleman kielissä.
-- Jos Heikki nyt kuolee, tulee ruumis leikattavaksi ja
lääkärintodistuksesta tulee paljon riippumaan millaisen rangaistuksen
murhamies saapi. Saattaa sitten vielä ilmaantua joko lieventäviä tahi
raskauttavia asianhaaroja. Jos me otamme asian siltä kannalta, että
murha on aikomuksessa tehty, koska Tuomas edeltäpäin uhkasi, niin on
rangaistus kova, ankaran kova. Mutta jos nuo sanat "tapan teidät"
pidetään vaan puheenpartena, ilman varsinaista tarkoitusta, niin
saatamme päästää Tuomaan jokseenkin helpolla. Kerrankos sitä tulee
sanotuksi, kun esimerkiksi sika pääsee potaattimaata tonkimaan tahi
kanat tunkeutuvat liina-maata raaputtelemaan: "tapan tuon sian", "tapan
nuo kanat", vaikkei olekaan varsinainen aikomus niitä tappaa sillä
kertaa. Sehän se meillä oikeudenpalvelijoilla on raskain tehtävä se
oikean kannan löytäminen. Siinä on temppu ja siinä saa monta kertaa
ajatella päänsä ympäri. Ja sitten vasta rangaistuskaaren sen ja sen
pykälän mukaan julistetaan syylliselle rangaistus. Kaikessa tapauksessa
rangaistus tästä tulee Jyrkän Tuomaalle, emmehän me toki esivallan
miekkaa hukkaan kanna, emme toki.
Herastuomari puhui nämä sanat erinomaisella arvontunnolla. Hänen
kulmakarvansa hypähtelivät ja hänen sieraimensa pörhistyivät vähän
väliä.
-- Olikohan Lirikon Maija-Liisakin siellä Jokelassa, kysyi emäntä.
-- Missäs harakka, ellei siantappajaisilla! vastasi Kaisa.
-- Juuri ne kolme henkeä jäi meille tulematta, arvattavasti
viinahalunsa tähden, huomautti isäntä.
-- Heikki parka kuuluu kovin hourailevan, tiesi Kaisa sanoa. Hirmuinen
peto on muka pistänyt häntä kaksihaaraisella kielellään.
-- Ei ole Kaisan oma kieli puurossa palanut, hymähtelivät pojat
itsekseen. Osaa se puhtaasti ulkoa Suosaaren Hannon ripittää, jos siksi
tulee matkan varrella.
Pekka Juntunenkin availi suutansa, mutta ei päässyt ääneen, hän kun ei
tahtonut keskeyttää toisten pakinaa.
Kun Salmelan isäntä sen huomasi, sanoi hän:
-- Pekka aikoo puhua, kuulkaa!
-- Eihän minusta ole puhujaksi, virkkoi Pekka. Minulle vaan juohtui
mieleeni eräs Jumalan sanan kohta, jossa viinaa verrataan
kyykäärmeesen. Sellainen kyykäärme on Heikkiä pistänyt, ja sen
kaksihaaraisena kielenä on nähtävästi ollut Lirikon Maija-Liisa parka.
Voi voi, miksei tahdota tappaa tuota kauheaa kyykäärmettä? Miks'ei
tehdä samaten kuin Vieremän Jussi Takamaan niityllä kyykäärmeelle teki?
Miksi säälitään viinakäärmettä, joka niin monelle sielulle on tuottanut
kuoleman, ajallisen ja ijankaikkisen kuoleman? Jumala armahtakoon
Lirikon Maija-Liisaa, Kärhän Heikkiä ja Jyrkän Tuomasta! He ovat
lähimäisemme, syylliset veljemme ja sisaremme. Mutta saatammeko me
tässäkään asiassa sanoa itseämme syyttömiksi? Voimmeko rehellisesti
tunnustaa itseämme viattomiksi niin kauan kuin toimetonna katselemme
kauheaa petoa? Voi voi, eikö jo olisi aika musertaa tuon viinaperkeleen
päätä?
Kauhistuksen tuli leimusi Pekka Juntusen silmissä. Kiroussanaa ei
kukaan ollut koskaan kuullut lähtevän Pekan suusta sen koommin kuin hän
heränneeksi tuli. Selvästi huomattiin, ettei se nytkään lähtenyt
kevytmielisyydestä. Pekan suu puhui sydämen kyllyydestä.
-- Tuollainen mies on tavallaan maan suola, etenkin tähän aikaan,
jolloin nautinnonhimo, omanvoitonpyyntö ja irstaisuus on yltymässä,
sanoi Salmelan isäntä hiljaan, ettei Pekka Juntunen sitä kuullut.
-- On ... niin tuota ... on se suola, murahteli epäselvästi
herastuomari, joka muisti nyt ainoastaan suolan kirpeyttä, eikä sen
mädännystä estävää vaikutusta. Ylipäätään herastuomari vihasi
"heränneitä", "kerettiläisiä", "hihhuleita" ja muita "uskovaisia".
-- Niin, te vanhemmat miehet ymmärrätte asiat paremmin, minä aioin vaan
sanoa, että minusta on Pekka Juntunen kirpeämpi kuin tavallinen suola,
hän on kuin salpietarikokkare, -- hiiltä ja rikkiä sekaan, niin on
ruuti valmis, virkkoi hiljaan Törsövän Taneli parantaaksensa
suhdettansa herastuomariin.
Antti Salminen katsahti toisaalle, mutta Risto Tohonen loi Taneliin
ystävällisen silmäyksen ja naurahti.
Samu oli sill'aikaa istunut pihlajan siimeksessä ja selaillut
sanomalehtiä, joita oli kirkonkylässä olevasta postikonttorista tuonut.
Niitä olikin monta numeroa, kun ei viime viikolla ensinkään joudettu
noutamaan lehtiä.
-- Onko mitä tärkeätä lehdissä nyt? kysyi herastuomari.
-- Ei erinäistä.
-- Rauha maassa?
-- Rauha.
-- Eikö hallaakaan ole näkynyt?
-- Pohjan puolella on halla rapsinut potaatin varsia.
-- Nimismiehen tapasit?
-- Tapasin. Ei ole tullut, sanoi.
-- Miten nyt on Venäjän rahan kurssi?
-- 304 ja 299 näkyy olevan merkittynä.
-- Kas niin! Kurssi pysytteleikse kolmen markan vaiheella. Enemmän
olisi pitänyt olla uskallusta tuonnoin takavuosina. Minä nykäsin
silloin ainoastaan kaksituhatta ruplaa neljällätuhannella markalla,
noin vaan koetteeksi. Annoin ruplat lainaksi ja nyt on silloinen pääoma
neljä-tuhatta markkaa noussut kuudentuhannen markan arvoiseksi. Ja
entäs korot, entäs korot! Nythän on koron vapaus! hohotteli Risto
Tohonen ja hänen sieraimensa liikahtivat tunnetulla tavalla.
-- Öhhöm! kuului loitompaa poikajoukosta, mutta ei se ollut Törsövän
Tanelin yskintä.
Herastuomarin korva oli eilisestä tarkistunut. Yskä tuli ymmärretyksi.
Herastuomari muljautti kummallisesti silmiänsä ja pyörähti samassa
kamariin, mutta Salmelan isäntä puri huultansa naurua hillitäksensä.
-- No mitä se tohtori sinulta tiedusteli sakastissa? kysyi isä
pojaltaan.
Samu vastasi:
-- Tohtori oli saanut kuulla käärmeenpistoksesta ja tahtoi omin silmin
tutkia myrkkyhammasten jälkiä. Erittäin huolellisesti tarkasteli hän
niitä ja sanoi, että ellei niin heti ja niin voimakkaasti olisi
myrkytettyä vertä pois imetty, olisi ihan varmaan seurannut aivon
myrkytys ja siitä kuolema. Toinen hammas oli näet haavoittanut
erästä pientä aivoon johtuvaa suonta. Tarkoin tohtori tiedusteli
tapauksen aikaa ja paikkaa ja kun ne oli muistikirjaansa pannut,
kirjoitti hän meidän, Hilman ja minun, nimemme kirjaansa. Koko
tapauksen sanoi tohtori julkaisevansa eräässä paljon levinneessä
Suomen terveydenhoito-lehdessä.
-- Vai niin, sanoi tohtori! Vai niin täperällä oli pojan henki! Oliko
rovastikin sakastissa?
-- Siinä oli rovasti, ja paljon miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet
lapsia ristittämään. Kaikki kuuntelivat ihmetellen. Rovastikin oli
oikein mielissään asian onnistumisesta ja kehoitti muitakin sellaisissa
tapauksissa samalla tavalla menettelemään, eikä suinkaan loihtuihin ja
taikoihin turvautumaan.
Kun Salmelan emäntä kuuli, mitä tohtori oli sanonut, rupesi hänen
leukansa omituisella tavalla vipattamaan, ja hän puhkesi ääneen:
-- Viidestä lapsesta on meillä ainoastaan yksi elossa ja sekin ainoa
oli jo eilen menemäisillään. Kolme niistä korjasi Herra luoksensa
pienoisina, mutta neljäs, Samun nuorempi veli...
Emännälle tuli jonkullainen tukko kulkkuun, hän ei voinut puhettansa
jatkaa, eikä sitä tarvinnutkaan, sillä kaikki tiesivät, että Antti,
Samun nuorempi veli, yhtä reipas ja kaunis poika kuin Samukin, oli
mennä vuonna saanut tapaturmaisen kuoleman -- hukkunut Suurselän
järveen.
Pekka Juntunen kertoi raamatusta muutamia lohduttavaisia sanoja emännän
mielen rauhoittamiseksi.
Kun Hilma voilautaset käsissä kulki emännän ohitse tupaan, taputti tämä
häntä hellästi poskelle, mutta ei virkkanut mitään. Hilma muisteli nyt,
ettei emäntä ollut hänen poskeansa taputtanut sen jälkeen, kun hän
kerran puolikasvuisena tyttönä oli löytänyt kanan pesän, jota emäntä
oli turhaan kauan etsinyt. Hyvä oli emäntä hänelle aina ollut, mutta
hänen poskeansa ei hän ollut pitkään aikaan taputtanut. Senpä tähden
tuntuikin se nyt niin erinomaisen suloiselta.
* * * * *
Jos kaikki muut ateriat näissä heinätalkoissa olivat niin runsaasti
ruuilla varustetut, ettei suinkaan niiden äärestä huolinut nousta
nälkäisillä vatsoilla, niin oli kuitenkin tämä päivällinen muita
yltäkylläisempi. Siinä oli kaikkea, mitä olla piti. Viimeisenä
ruokalajina oli tuo paikkakunnan talonpoikaisissa pidoissa tavalliseksi
tullut "rusina-rokka" vehnästen kanssa.
Melkein ääneti syötiin. Isäntämiesten kesken ei puhe sujunut, heidän
välinsä oli eilisestä saakka paljon kylmentynyt. Samu näytti
alakuloiselta. Törsövän Taneli mietiskeli. Hetvi istui muiden tyttöjen
keskellä, mutta äänettömyys oli kaikkialla.
-- Kah, en ole muistanut kysyä sinulta, Jussi: joko sinä sait sen
Karjalan rautatien valmiiksi, koska sieltä pois tulit? kysyi vihdoin
Viulu-Matti.
-- Kesken on vielä sekin työ, veikkonen, vastasi Vieremän Jussi. Kolme
viikkoa tein jo sitä, kesken on vielä.
-- Vai kesken on! Taidat olla vähän ikäänkuin velttomies; kolme viikkoa
kesäisiä päiviä olit rautatietä tekemässä, etkä sitä vieläkään
valmiiksi saanut. Ethän vain kesken työtäsi jättäne?
-- En minä työtäni keskoiseksi jätä. Onhan minulla päiviä, ja jos eivät
omat päivät riitä, niin haenpa Ylätuvan Yrjöltä lisää.
-- Oikein, Jussi, oikein! Älä jätä alotettua työtäsi kesken, tee
rapaise Karjalan rata valmiiksi asti.
-- Ja sittenkun olen saanut tuon tiepätkän Wiipurista Joensuuhun
valmiiksi, niin kutsun teidät kaikki katsastamaan ja tarkastamaan
työtäni. Sanokaa sitten, mutta vasta sitten, onko Jussi turhan tähden
päiviänsä menettänyt.
Tämä leikinlasku saattoi väen paremmalle tuulelle. Keskustelu
vilkastui.
Ruualta päästyä sanoi isäntä:
-- Sietäisivät ne hevosetkin uittamista paahteella.
-- Saanko lähteä niitä hakemaan, saanko, isäntä? kysyi paimen Aaro
riemastuneena.
-- No kun mielesi tehnee, niin hae vaan hevoset kotiin uitettaviksi.
Tuskin olivat miehet ennättäneet tupakkapiippunsa polttaa, kun jo Aaro
ratsasti täyttä ravia pulskalla ruunalla pihaan, toiset kaksi hevosta
juoksivat valloillaan perästä.
-- Eikö herastuomarin oritta saisi myöskin uittaa? kysyi Törsövän
Taneli.
-- Miks'ei, jos se vaan osaa sen konstin, vastasi herastuomari. Sitä ei
ole koskaan uitettu.
-- Eihän teillä ole järveäkään lähellä, huomautti joku.
Hevoset talutettiin rantaan, tallikaskin päästettiin kylpyyn.
Törsövän Taneli kävi soututeljolle ja Samu istui veneen perään.
Aaronkin mieli teki veneesen, mutta Samu kielsi nyt tulemasta.
Yritettiin ensin uittaa vierasta oritta, mutta se pelkäsi lähteä
järveen, kun ei ollut totutettu. Vähän se astui veteen, sitten
kuorsahti ja peräytyi pois.
Uitettiin sitten Salmelan hevoset. Tallikas meni taluttamatta
emähevosten jälestä uimaan.
Kun herastuomarin oritta sitten talutettiin järveen, meni se
mielellään, nähtyänsä etteivät toisetkaan hevoset sinne hukkuneet.
Rannalla seisoi herastuomari ja Salmelan isäntä sekä muutamia muita
miehiä katselemassa. Kun vene oli kauimpana rannasta, puhelivat Samu ja
Taneli jotakin salaperäistä hiljaisesti ja vilkkaasti keskenänsä, mutta
kun vene lähestyi rantaa, alkoivat he äänekkäämmin puhua, tietysti
aivan toisia asioita. He molemmat näyttivät jokseenkin vakavilta,
vaikka iloinen soitto ja raikas rallatus kuului pihasta:
Käki kukkuu kuusikassa, pienet linnut laulan,
Minä lennän leuhottelen kullalleni kaulaan.
Kotoiset hevoset lennätti Aaro jälleen hakaan, tallikas ja
herastuomarin ori talutettiin talliin eri seimelle kumpikin.
Samu kävi sanomalehtiä lukemaan.
Pihalla oli aitan seinän vieressä suuri, paksun leivän muotoinen sileä
kivi, jonka Samu oli vuosia sitten rannalta löytänyt ja kotiin tuonut.
Sitä "ukonkakkua" ryhtyivät nyt pojat viskaamaan, kuka etemmäksi saisi.
Tytötkin katselivat utelijaina tuota voimaa ja notkeutta kysyvää
leikkiä. Tarkka merkki pantiin siihen mihin kunkin heitolla kivi
putosi. Törsövän Taneli nakkasi kauimmaksi. Tytöt ihastelivat Tanelin
voimaa ja pojat tunsivat jonkullaista kateutta mielessään.
-- Jätä lemmolle, Samu, tuo alituinen sanomalehden lukeminen ja tule
sinäkin heittämään ukonkakkua! Törsövän Taneli on voittanut meidät
kaikki! huusi Timo Terhakka iloisella tavallaan.
-- Enpä ole harjoitellut tänäkesänä kiven nakkaamista. Veljeni eläessä
heitimme sitä usein. No, sama se, voinhan tuota minäkin koettaa ja
tulla voitetuksi.
Samu heitti kiven.
-- Se putosi aivan samalle kohdalle kuin Tanelinkin heitolla, huusivat
merkitsijät. Uudestaan heittäkäät molemmat!
Taneli heitti. Kivi putosi entiselle kohdalle. Samu heitti. Kivi putosi
kämmenen leveyttä kauemmaksi.
Pojat tempasivat Samun käsivarsillensa ja lennättivät riemuhuudolla
pihan ympäri.
-- Samallainen kunnioitus on annettava myöskin Törsövän Tanelille,
sanoi Samu. Olihan näet meidän molempain ensimäinen heitto yhtä
voimakas, eikä toisessakaan heitossa ollut muuta kuin vähäinen eroitus.
-- Toinen palkinto Törsövän Tanelille, huusivat pojat, ja silloin
Tanelia lennätettiin ilmassa pihan ympäri. Taneli itse heilutti
hattuansa ja huusi koht'kulkkua:
-- Eläköön Salmelan Samu! Eläköön Törsövän Taneli! Eläkööt kaikki
reippaat pojat! Eläkööt ennen kaikkia iloiset tytöt! Tuhannen vuotta
eläkööt!
-- Tuhannen vuotta eläkööt, mutta -- nuorina! lisäsi Vieremän Jussi.
Molemmat voitonsankarit olivat nyt tyttöjen ihastuksen ja
ihmettelemisen esineenä. Erittäin kehuivat tytöt Samua, joka niin
näppärästi osasi antaa kunnioituksen sille, jonka hän oli ensin
kivenheitossa voittanut. Hiljaisesti he keskenänsä supattelivat ja
loivat salavihkaa silmäyksiä poikien puoleen.
Oltiin sitten "leskisillä", se on samaa kuin juosta "viimeistä paria."
Sukkelimmat ja sievimmät juoksijat olivat pojista Timo Terhakka ja
tytöistä Hietalan Hilma. Kas he kun tekivät kiemuroita ja koukeroita,
sutkauksia ja mutkauksia, niin että turhaan tavottajan käsi heitä
hapuili, vaikka olikin likellä. Vieremän Jussi jäi hänkin leskeksi,
eikä näyttänyt pojalla olevan kykyä pääsemään pois siitä säädystä.
Mutta annapas olla! Mörskyn Marketta juosta hahattaa viimeisen parin
toisena puoliskona. Silloinpa Jussi vasta tapaa kesäkäpälänsä. Hän
ponnahtaa yht'äkkiä juoksuun, saavuttaa Marketan, ja uljaasti
käsikädessä astuvat he jonoon. Marketta nauraa. Jussi nauraa, kaikki
nauravat.
Koska vissien syiden takia välistä pannaan huomiota siihen, muutoin
aivan satunnaiseen seikkaan, kuka kenen kanssa leikkiä lopetettaessa on
parina, niin olkoon tässä mainittu muutamia. Salmelan Samun
paripuoliskona oli Hietalan Hilma, Törsövän Tanelilla Toholan Hetvi,
Vieremän Jussilla Mörskyn Marketta.
Hetvi opetteli tytöille vielä erästä panttileikkiä, jota oli nähnyt
siltavoudin häissä nuorten herrain ja neitien leikkivän. Pojatkin
lähestyivät kuulemaan opetusta, ja tuota pikaa pantiin panttileikki
toimeen. Tietysti joutui pantiksi koko joukko pieniä kappaleita:
piippuja, tupakkakukkaroita, nenäliinoja, sormuksia, rintaneuloja y.m.
Panttien lunastamiseksi määrättiin pikku tehtäviä, yhdelle yhtä,
toiselle toista. Piti näyttää miten kokko lentää, tahi hypätä harakkaa,
tahi juosta yli pihan, tahi kumartaa pihlajaa, tahi laulaa joku
kansanlaulu. Tulipa Samun vuoro panttia lunastaa. Se olikin viimeinen
pantti. Hänen tehtäväkseen määrättiin lukea ulkoa joku värssy. Samu
nousee silloin rappujen kolmannelle astimelle, ottaa hatun päästänsä ja
lausuu: