Porvoossa,
Werner Söderström.
Haminassa, Kansankirjapainossa, 1891.
Talkoiden pitäminen on jokseenkin tavallista kaikkialla maassamme.
Varsin usein pidetään näitä työjuhlia Itä-Suomessa, sillä ne ovat
Karjalan kansan hilpeän ja auttavaisen luonteen mukaisia. Jos ken
tahtoo jonkun työn pikaisesti tehdyksi, niin on parasta pitää talkoot.
Naapurit ja kyläläiset kutsutaan työhön, ruokaa ja juomaa annetaan
yllin kyllin, mutta ei mitään palkkaa. Talkoilla sopii teettää melkein
mitä työtä hyvänsä, mutta tavallisimmat kaikista ovat viljan
leikkuutalkoot. Hyväonniset uskaltavat toki pitää heinätalkoitakin, kun
sitävastoin kovaonniset älkööt yrittäkökään, heidän luokonsa sade
turmelee, ja niin tulee "langon heiniä" enemmän kuin tarpeeksi.
Salmelan varakas talo on sen ihanan salmen rannalla, mikä yhdistää
Kukkaropohjan lahden Suurselän järveen. Ikivanhoista ajoista on
Salmisen suku siinä asunut, ja onpa siitä suvusta muutamia
herraspoluillekin joutunut nimellä Sallmén.
Salmelan talon nykyinen isäntä, Antti Salminen, tahtoi koetella
heinänteko-onneansa. Urakkamiehillä oli hän niitättänyt Takamaan suuren
niityn. Satoja kuormia oli heinää hajallaan luokona. Haravoimaan ja
heiniä korjuusen panemaan oli lauantai päiväksi kutsuttu talkooväki.
Etenkin emännällä, Salmelan Annilla, oli talkoiden valmistamisessa
ollut kaiken viikkoa suuret hommat. Mutta senhän tiesikin edeltäkäsin
kaikki, ettei Salmelassa talkooväeltä ruoka ja juoma kesken lopu.
Pieni oli Salmelan perhe, jonka tähden talon työt olivatkin parhaastaan
vieraalla väellä teetettävät. Paitsi isäntää ja emäntää oli kolmantena
jäsenenä perheessä heidän ainoa elossa oleva poikansa Samu. Tämä oli
yksikolmatta vuotta täyttänyt, Kurkijoen maanviljelys-opiston
läpikäynyt nuorukainen. Renki Mikko ja piika Liisa sekä paimen Aaro
olivat palvelijoita, joten tavallisissa oloissa pöytään istuutui vain
kuusi henkeä. Kesäiseen aikaan pidettiin lisäksi päiväpalkkalaisia.
Samu oli edellisinä päivinä käynyt ympäri kyliä talkooväkeä kutsumassa.
Antti isäntä itse oli vartavasten käynyt kunniavieraiksi kutsumassa
Toholan herastuomaria tyttärineen Niinisyrjän kylästä, vaikka sinne oli
Salmelasta kuusitoista kilometriä, eikä siitä kylästä ketään muita
kutsuttu.
Heinäkuun heleä aurinko oli jo ennättänyt kohota parin kolmen korennon
korkeudelle, kun talkooväki alkoi kokoontua. Jokaisella oli viikate ja
harava olalla. Ne, jotka salmen takaa tulivat, noudettiin venheellä.
Puolen tunnin kuluessa oli väki saapunut kokoon. Melkein kaikki oli
nuorta kansaa, ainoastaan joitakuita vanhanpuoleisia näkyi joukossa.
Kutsutuista oli jäänyt tulematta Jyrkän Tuomas, Kärhän Heikki ja
Lirikon Maija-Liisa, arvattavasti siitä syystä, kun tiesivät ettei
mitään väkevää Salmelassa suuhun tarjota. Mutta eipä heitä täällä kovin
kaivattukaan.
Sitten kun tulokahvit oli juotu ja voileipää haukkattu, lähdettiin
lähellä olevaa Kotanurmea niittämään, koska aamukaste vielä välkkyi
lehdillä ja luoko varmaan oli läpi kostea siellä Takamaan niityllä.
On näky semmoinen, jota sopii ihaellen katsella, kun seitsemän tahi
kahdeksankymmentä reipasta nuorta tyttöä ja poikaa vallan
paitahihasillaan kesäkullan armaana aamuna välkkyvine viikatteineen
remahtaa aukealle niitylle.
Isäntäväen puolesta oli työtä johtamassa Saimi, joka samassa itsekin
joukon etupäässä terävällä viikatteellaan suhautteli poikki niityn
hempeätä heinää.
-- Huh, huh, huh, huh, huokasi niitty joka kerran, kun niittäjän
viikate armottomasti sivalsi poikki sen kauniita kasvatteja. Mutta
mehiläiset, jotka suristen olivat kukissa pyörineet, lensivät hakemaan
toisia rauhallisempia kukkais kenttiä ja ahoja.
Kun lakeet eli niitto-etuukset oli liitetty raja-aitaan saakka,
otettiin tupesta tahi vyönauhan alta kovasimet ja teroitettiin
viikatteita. Kohteliaasti kyllä tarjoutuivat pojat "kovaistamaan"
tyttöjenkin viikatteita, ja silloin heillä oli tilaisuus puhua joku
suloinen sana tahi luoda joku hellä silmäys toinen toisiinsa.
-- Huh, huh, huh, huh, huokaili taas niitty, ja niin se huhkaen
äänteli, kunnes oli kaikki ääriä myöten niitetty.
Itse isäntä Antti oli jäänyt kotiin odottamaan Toholan herastuomaria,
Risto Tohosta, jonka tyttärestä -- sehän oli julkinen salaisuus --
toivottiin Salmelaan miniätä.
Risto Tohonen herastuomari oli mahtava mies, oikein paikkakunnan
pohatta. Pahat kielet kuiskuttelivat ettei kaikki tuo rikkaus ollut
oikein rehellisesti ansaittua. Kun Tohonen lainasi köyhemmille
rahojaan, oli muka velkakirjaan pantu isompi summa kuin se minkä hän
todella antoi. Vaimo oli häneltä kuollut joku vuosi sitten, ja ainoan
tyttärensä, kuudenkolmatta vuotiaan Hetvin kanssa piti hän nyt taloutta
kunnossa. Hetvi oli aikoinaan käynyt pari vuotta kansakoulua, ollut
yhden lukuvuoden Wiipurin tyttökoulussa ja yhden lukukauden Helsingin
suomalaisessa tyttökoulussa. Herastuomari tahtoi näet kouluttaa
tyttöänsä herrastavalla. Sittemmin oli Hetvi ollut neljä vuotta
kihloissa nimismiehen Niilo Löngrénin kanssa, ja siihen aikaan oli
Toholassa ollut iso ilo. Herastuomarin suurin ylpeys oli ollut
"sinutella" vallesmannia; oli niin mainion mukavata sanoa muiden
lautamiesten kuullen: kuule Niilo, tule meille Niilo, joko sinä joudut
Niilo? Sillä ajalla oli Niilo Löngrén osannut tulevalta apeltaan
keinotella muutamia tuhansia markkoja omaan taskuunsa, hän kun muka
tahtoi päästä kaikin mokomin veloistansa ennen oman perheen
perustamista. Tokko nimismies selvittyi kaikista veloistansa, on
epätietoista, se on vaan tiettyä, että hän viime kesänä toi itselleen
rouvan Wiipurista.
Hetvistä kun ei vallesmannin rouvaa tullutkaan, alkoi herastuomari
Tohonen usein käydä vieraissa Salmelassa. Olipa silloin välistä tullut
puheiksi vanhempain kesken heidän lastensa tulevaisuus. Tästäpä
selkenee, minkä vuoksi Risto Tohonen tyttärineen talkoihin kutsuttiin
Niinisyrjästä saakka. Samu ja Hetvi oli saatettava näissä talkoissa
toisiinsa tutustumaan.
Ennen aamiaista ennätettiin niittää Kotanurmi. Juovikkaana luokona
makasi nyt päivänpaisteessa äsken niitetty heinikko. Ja kun talkooväki
pitkien pöytien ääressä hyvällä ruokahalulla ryhtyi ruoka-aineiden
kimppuun, niin kävi sekin ainakin yhtä sujuvasti ja yhtä rotevasti kuin
äskeinen niittäminen.
Musti, talon valpas vartija, rupesi pihalla haukkua vonksuttamaan.
Kaikkien silmät kääntyivät ikkunoihin. Aivan oikein! Siellähän
herastuomari Risto Tohonen kujatiellä ajoi komealla mustalla oriillaan
hetkuvissa kiesseissä tyttärensä Hetvin keralla. Muutaman minuutin
perästä saapuivat he loistavasti pihaan.
Salmelan isäntä riensi hatutta päin vieraita vastaan ottamaan, ja
emäntäkin, kun oli ennättänyt kuumat, voiheraan kastetut piirakat
käsistään pöydälle väen eteen lähättää, kiiruhti hänkin arvoisia
tulijoita vastaan.
Samu osui olemaan talkooväen keskellä pöydän takana syömässä. Hän ei
yritellyt mihinkään, eikä sieltä olisi helposti päässytkään pois.
Vilkas surina syntyi tyttöjen kesken.
-- Hetvikin tuli talkoihin. Olisipa tullut muiden kanssa yht'aikaa,
niin olisimme nähneet, miten hänen viikatteensa olisi kukkaa kaatanut,
virkkoi Tikkalan Mari.
-- Vielähän tuon Hetvin niittotaidon saamme nähdä, kunhan joutuu tään
talon miniäksi, lisäsi Alatuvan Anni.
-- No, joko siellä teidänkin kylän päässä siitä tiedetään -- -- äh, äh!
Piiraan ryyni yritti menemään henkitorveeni. Vai jo siellä -- -- äh,
äh!
-- Tiedetään kyllä, vastasi Anni.
-- Siihen aikaan kuin Hetvi oli vallesmannin rouvaksi tulemaisillaan,
ei hän tehnyt mitään talonpoikaista työtä. Rouvaa hänestä ei tullut, ja
tuskinpa hän enään kelpaa työntekijäksikään, supatti Suosaaren Suso.
-- Lihomaankin on kovin ruvennut. Näyttää kuin...
-- Ei pidä panetella Hetviä! Mistä te hyvät ihmiset tiedätte, mitä
Hetvi osaa tehdä mitä ei? Minä olin toissapäivänä viimeksi Toholassa ja
näin hänen kyllä toimekkaasti puuhailevan talouden askareissa.
Pikaisesti hän kiersi kirnua, voi syntyi neljännestunnissa, mutta
sitten olikin tyttö punainen kuin mansikka, sanoi Hietalan Hilma.
-- Ahaa! Vieras kuulee, mistä tuulee! Hilma nähtävästi puhuu pussiinsa
päin. Hetvi on varmaan antanut hyvästi kirnujaisia, ehkäpä paitakankaan
tahi kaulahuivin, jotta tämä sitte muille kehuisi häntä, höpisi Mörskyn
Marketta, eräs vanha piika.
Vedet kihahti Hilman silmiin. Kaikki tytöt huomasivat, että Marketta
tahallaan tahtoi loukata.
Naisväen puolella syntyi hetkiseksi äänettömyys.
Miesten ja poikien kesken kulki puhelu varsin toista tolaa. Puheltiin
Sortavalan markkinoista, hevosten hinnoista, rautatien hommasta, viljan
kasvusta ynnä muusta. Näitä keskusteluja höysti milloin enemmän milloin
vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja kokkasanoilla Törsövän Taneli.
Kun Taneli oikeaan oksaan osasi, nauroi hohotti koko miesväki.
-- Osaa se vanha kaartilainen lasketella, sanottiin.
Taneli Tapanainen oli hänen oikea nimensä, mutta sanottiin aina
kylän kesken Törsövän Taneliksi, kun kotinsa pieni ruunun talo oli
Törsövän lammen rannalla. Kaunis, mustatukkainen ja mustaviiksinen,
kolmenkymmenen vanha mies. Oli muutamia vuosia palvellut vapaaehtoisena
kaartissa, mutta eronnut siitä, hänen oli muka sääli ja synti syödä
ruunun ruokaa, kun ei ollut sotimista eikä tappelemista.
Yhdeksänsataa markkaa olisi ruununvouti markkinoilla antanut
herastuomarille tuosta oriista. Ei myynyt rikas mies, umpinaista
tuhatta pyysi, tiesi Pirhosen Kalle.
-- Lappeenrannan rakuunarykmentille kuuluu ruununvouti oritta
ostelleen, lisäsi Timo Terhakka, iloinen, pystynenäinen poika.
-- Ei se herastuomari orittansa myy, vaan lahjoittaa sen tulevalle
vävypojalleen, virkkoi Törsövän Taneli, luoden silmänsä Samuun päin.
Samu ei ollut kuulevinaan Tanelin pakinaa. Hänen korvaansa oli sattunut
Hietalan Hilman ja Mörskyn Marketan sanat. Vilkaistuaan sinnepäin
huomasi hän Hilman punastuneena vesissä silmin.
Hilma Hietanen oli Salmelan torpparin tytär. Hän oli vast'ikään
seitsemäntoista vuotta täyttänyt. Iho oli hänellä hieno, melkein
läpikuultava; tukka tuuhea, vaaleankeltainen; silmät suuret,
taivaansiniset. Hän oli ylhäisemmän kansakoulun läpikäynyt ja ollut
viime talvena kiertävässä käsityö- ja kutomakoulussa. Monta monituista
kertaa oli Samu häntä pienenä lennätellyt talvella kelkassaan, kesällä
pikkuisissa käsikärryissään. Sievänä tyttönä oli Samu häntä aina
pitänyt, mutta sievemmälle kuin koskaan ennen näytti hänestä Hilma nyt.
Sillävälin oli herastuomari tyttärineen saatettu kamariin. Emäntä
tarjosi paikalla tulijaiskahvia, mutta Hetvi vastusteli, sanoen olevan
itsellään helteen muutoinkin. Puolen kuppia hän toki kohteliaisuuden
vuoksi joi, kaasi toisen puolen kahvia isänsä kuppiin. Herastuomari
nauroi vaan ja sanoi: kyllä tänne sopii.
Ruokaa pantiin pöydälle kamariin, koska tuvassa oli vieläkin lämpimämpi
ilma. Kunnia-vieraita kehoitettiin tyytymään talon yksinkertaisiin
laitoksiin.
Ruualta päästyä pistäysi Samu kamarissa vieraita tervehtimässä.
Kun talkooväki ruualta noustua tuli pihalle, kaatoi emäntä paraikaa
isosta tuohikontista kaloja saaviin.
-- Kuka kaloja on tuonut? kysyi Törsövän Taneli.
-- Kukas muu kuin herastuomari, vastasi emäntä.
Samassa ilmestyi siihen herastuomari itsekin, alkoi nauraen pakista:
-- Näettekös naapurit, eihän kaikki yhtä tee: toinen niittää, toinen
kalastaa, yhteen hyvä tulee. Eikös niin?
-- Oivallisia ahvenia. Millä pyydyksellä te niitä saitte? kysyi joku.
-- Milläkö pyydyksellä? Tietysti hopeaongella, hopeaongella. Minun
onkin näetten tapana kalastaa vaan hopeaongella tahi kultaongella,
hohotteli Risto Tohonen, jotta sieraimet pörhistyivät ja kulmakarvat
hypähtelivät.
-- Öh -- öh, öhhöm! yski Törsövän Taneli ja iski silmää muille.
Valitettavasti ei herastuomari ymmärtänyt Törsövän Tanelin yskää,
vaan kehui kehumistaan hopea- ja kultaonkiaan, se on: hopea- ja
kultarahojaan.
Taneli oli sytyttänyt piippunsa ja pullautteli huolettomasti aimo
savupilviä suustaan, mutta sitten hän sanoi:
-- Kyllähän hopeaonki on oiva kapine, kultaonki vielä parempi,
tietysti. Paremmin ne antaa kaloja kuin muut pyydykset, mutta ei niillä
sittenkään kaikkia kaloja saa. On kalavekamoita semmoisia, mitkä eivät
kultakoukkuunkaan tartu. Eräskin mies onki kerran hopea- ja
kultakoukuilla oikein liukasta ruunun matikkaa, mutta se ryökäle vei
koukut ja kompeet, eikä antautunutkaan saaliiksi. Syötinkin kakasi pois
suustansa, peijakas. Vai onkimaretkillä sitä ollaan!
Tuntui niinkuin sähkövirta olisi värähtänyt jokaisen sydämen läpi.
Levottomina, kauhistuneina odotettiin suurta räjähdystä herastuomarin
puolelta, mutta sitä ei tullutkaan. Risto Tohonen kalveni ja punastui,
punastui ja kalveni. Pyörähti sitten kamariin, jossa Hetvi vielä söi
mansikkamaitoa, ja sanoi itsekseen päättävästi:
-- Kyllä se on totta.
-- Isä, mikä on totta? kysyi Hetvi.
-- Se on totta lapseni, mitä Törsövän Taneli, tuo entinen kaartilainen,
pihalla sanoi, oli vastaus.
Isänsä äänessä huomasi Hetvi jotain erinäistä, eikä hän sentähden
tahtonut pitemmältä kysellä.
Antti Salminen aikoi ensin mennä herastuomarin jälestä kamariin, mutta
pysähtyi kuitenkin pihalle. Sanoi sitten hämmästyksestä toinnuttuaan:
-- Sattuu sitä maailmassa kaikellaista. Näinköhän herastuomari lähtee
nyt paikalla pois?
Herastuomari pysähtyi kuitenkin kamariin.
Isäntä kehoitti nyt vanhempia ihmisiä jäämään Kotanurmelle heiniä
pöyhöttelemään ja, jos ilma myöntää, iltapäivällä ru'oille panemaan.
Hän nimitteli kahdeksan henkeä, jotka olivat iältään vanhempia ja joita
ei tahdottu rasittaa kävelemisellä Takamaan niitylle saakka. Olihan
sinne matkaa kolme tai neljä kilometriä.
-- Saanko minäkin jäädä Kotanurmelle? kysyi Pekka Juntunen, nuorimies,
kalpeakasvoinen.
-- Saat, tietysti, jos haluat, ja pidä sinä Pekka sitten huolta, että
on vieraan hevosella ja meidän omalla "tallikkaalla" hyvää heinää
edessä, vastasi isäntä.
Pekka Juntunen oli "heränneitä." Hänen arka omatuntonsa huomasi
synniksi semmoisiakin seikkoja, jotka tavallisesta ihmisestä näyttivät
varsin viattomilta. Nuorten iloista seuraa ja etenkin tanssia hän
kammoksui.
Tallikas oli siihen ikään päässyt orivarsa, minkä laki estää
laitumelta.
Hetvikin yritti lähtemään Takamaan niitylle, mutta emäntä otti
ystävällisesti kädestä kiinni ja sanoi:
-- Jää, lapsikulta, kotiin minun avukseni, kyllähän arvaan, että
nuorten parissa olisi hupaisempi, mutta minä tarvitsisin apuasi. Ensin
laadimme päivällis-eväät, jotka renki Mikko kärryillä ja hevosilla
saattaa niitylle, sitten valmistamme illallista talkooväelle. Niin, jos
ei vaan ole kovin mielesi paha, niin jää kotiin minun avukseni.
-- Minähän olen tullut talkoihin ja teen sitä työtä, mitä annetaan,
vastasi Hetvi.
Oikeastaan esteli emäntä Hetviä sentähden, ettei tämä olisi sattunut
joltakin tyttöhupakolta kuulemaan tuota Törsövän Tanelin kamalaa
kalajuttua, ja vielä senkin vuoksi, että sitten oli aikaa ja
tilaisuutta osoitella Hetville talon rikkauksia.
Talkooväki olikin jo pihasta poistunut. Pääjoukko riensi haravat ja
hangot olalla kapeaa ja mutkikasta metsäpolkua Takamaan niittyä kohti.
Toista pitempää ja parempaa tietä olivat eväät ja häkkireet sinne
kuljetettavat.
Matkalla huomasi Samu, että pojilla oli jotain keskusteltavaa hänestä
salaa. Hän antoi heille siihen tilaisuutta, jättäytyen vähän jälemmäksi
astumaan.
Törsövän Tanelin käytös tuli nyt arvostelun alaiseksi. Yksi sanoi yhtä
toinen toista. Yleinen mielipide oli kuitenkin se, että Taneli
menetteli kovin sopimattomasti loukatessaan talonväen ystävää ja
tulevaa lankoa, herastuomaria. Kyllähän se sattui tavattoman hyvästi,
sattui aivan kuin vasara naulan päähän -- arveltiin --, mutta isku oli
kova, helkkunan kova. Puolikin siitä olisi jo riittänyt. Lohduttavinta
kuitenkin oli heistä se, ettei Samu näyttänyt olevan asiasta
milliinsäkään.
Taneli kuunteli erinomaisen maltillisesti kumppaneinsa arvosteluja ja
nuhteita. Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Vihdoin hän
virkkoi:
-- Todellakin, kun tarkemmin asiaa ajattelen niin huomaan, että te
kaikki olette oikeassa. Tuhmasti minä tein, siitä ei pääse puuhun ei
papuun. Kuulkaa, ystävät ja veljet! Minä romahdan koko tämän talkooväen
läsnäollessa herastuomarin eteen polvilleni, ja pyydän anteeksi
rikoksestani toista puolta, sitä liikaa osaa nimittäin. Niin minä teen!
-- Älä hulluttele, Taneli! Siten pilautuisi asia kahta kauheammaksi,
sanottiin.
Tytöt. kuultuansa mistä poikien kesken oli pakinoitu, rupesivat hekin
Tanelin käytöstä arvostelemaan julkisemmin. Salavihkaa olivat he tähän
asti supatelleet ja tyrskineet. He olivat varsin toista mieltä kuin
pojat. Ylpeälle herastuomarille oli muka kerrankin totuus sanottu
vasten silmiä. Sen se sietikin. Sellaista poikaa kuin Taneli eivät
luulleet toista löytyvän koko pitäjässä. Mörskyn Marketan ilo olisi
sitten vasta ollut oikein täydellinen, jos Hetvikin, tuo "ruunun
matikan syötti," olisi ollut kuulemassa mitä Törsövän Taneli sanoi.
Kun tytöt huomasivat, että Samu jättäytyi jälemmäksi, luulivat he hänen
Hetviä vartoilevan. Mutta kun Samu saapui poikajoukkoon, eikä Hetviä
näkynyt, syntyi tyttöjen kesken tälläistä supinata:
-- Jokohan Hetvi pitänee itseään Salmelan talon emäntänä, kun ei näy
tulevankaan niitylle.
-- Olenhan minä aina sanonut ja sanon vieläkin, ettei se Toholan tytär
järkityöhön pysty.
-- Eikä miekkosen tarvitse tälläisiin töihin pystyäkään, elää kuin
Herran enkeli.
-- Vai lienee hänkin jäänyt Kotanurmelle vanhojen pariin, tahi Pekka
Juntusen ratoksi, haha ha!
-- Vanhaltahan tuo Hetvi jo näyttääkin. Ainakin hän näyttää kymmentä
vuotta vanhemmalta kuin Samu, huomautti Mörskyn Marketta.
-- Onhan tyttöjä, jotka näyttävät viittäkymmentäkin vuotta vanhemmalta
Samua, lisäsi ikäänkuin itsekseen Hietalan Hilma.
Voi tuli ja leimaus! Marketta suuttui silmittömästi, hän rätisi kuin
palava katajapensas.
-- Kaikki lapsirievut tässä kielenpieksäjänä! Ei enään kunnon ihmiset
saa sanaa sanotuksi, kaikki tässä silmille hyppii! Eiköhän tuo ylpeys
käyne lankeemuksen edellä! Niin luulen, niin toivon!
Sellaista tuli oikeen pitkältä ja paksulta. Mutta Hilma ei ollut
millänsäkään. Hän oli saanut panettelut häädetyksi ja sitäpä oli
tarkoittanutkin. Sekä kotona että kansakoulussa oli Hilmaa opetettu
hyvää puhumaan ja ajattelemaan lähimäisestänsä, ja kun kielilakkarit
panettelevat, silloin on hänen kunniaansa puolustettava. Niin oli
Hilmaa opetettu, ja sellaisen opetuksen oli hän sydämeensä kätkenyt.
Pojatkin kuulivat Marketan rätisemisen, mutta eivät viitsineet ottaa
selkoa suuttumisen aiheesta. Tunnettiinhan Marketta, vähästähän se
suuttui.
* * * * *
Talkooväki oli jo Takamaan niityllä. Kolme tyhjää latoa siellä odotti
täyttämistänsä. Laajaa niittyä rajoitti toiselta puolen Lehtovaaran
korkea harju, toiselta puolen mutkikas, liejurantainen Onkamojoki, joka
laski vetensä Kukkaropohjan lahteen. Ilma oli tyyni ja kirkas. Jos
katsoi Lehtovaaran rinnettä kohti, niin näytti ilma vienosti
vipattavan, arvattavasti maasta kohoavain vesihöyryjen vaikutuksesta.
Aurinko oli melkein korkeimmillaan ja lähetti lämpöiset säteensä
kuivaamaan paksua luokoa. Keveät kesäröijyt ja takit ripustettiin
oksiin lähelle sitä paikkaa, mikä vanhastaan oli ruokasijana pidetty.
Siihen paikkaanpa Mikkokin tiesi eväät tuoda, kunhan joutui sitä
pitempää tietä niitylle.
Samu ilmoitti talkooväelle työsuunnitelman. Lehtojen vieristä ja
pensaiden siimeksistä oli ensin haravoitava ja kannettava heinät
lakealle kuivamaan. Pari poikaa laitettiin Onkamojoen varrelta
veteliköstä haravoimaan ja kantamaan pois heinät kuivalle nurmelle.
Kolme miestä määrättiin hankkimaan pieleksen sankapuita ja tukia, sillä
senhän näki, etteivät kaikki Takamaan niityn heinät tänä vuonna
latoihin mahtuisi, vaan oli pieleskin tehtävä.
-- Lähtekäämme me, Taneli, vetelemään heinät pois Onkamojoen hetteistä,
sanoi Timo Terhakka nyreissään olevalle Törsövän Tanelille.
-- Lähtekäämme vaan! virkkoi Taneli. Tytöt älkööt tulkokaan sille
puolelle maailmaa, sillä meidän täytyy riisua koipiverhot pois. Ja
sittenkun heinät on saatu kauniisti kuivalle, sitten minä...
-- Mitä sinä?
-- Sitten minä syöksyn suin päin liejuun. Syöksyn kun syöksynkin!
Sittenpä ei näiden potrain poikain aika kulu hakiessa myllynkiveä
kaulaan ripustettavaksi, eikä heidän tarvitse vaivata itseään
hukuttaessaan minua pahennusteni tähden. Lähtekäämme vaan, Timo,
korjatkaamme heinät kuivalle, ja sitten minä syöksyn liejuun. Kyllä
minä tunnen Onkamojoen hetteet. Siellä on paikkoja, lietteen silmiä,
joihin voipi lykätä pitkän riu'un kuulumattomiin. Sellaiseen minä
syöksyn. Sorot ja kuplat ne vaan pulpahtelevat pojan jälestä.
Tytöt olivat jo alkaneet haravoida, mutta kuulivat kuitenkin Tanelin
uhmailemisen. Kun Taneli ja Timo reippaasti harppailivat Onkamojoen
varrelle päin, alkoivat tytöt yhdestä suusta laulaa tunnettua
kansanlaulua tarpeen mukaan muunnettuna:
Älä, Taneli, liejuun mene,
Älä Herran tähden!
Sinua me rakastamme
jokahisen nähden!
Älä Taneli...
-- Helei, heleijaa! huusi Törsövän Taneli riemuissaan. "Hukuttakoon
piru tänäpäivänä itsensä liejuun, vaan ei tämä poika hukuta itseään
niin kauvan kuin tuollaisia tyttöjä on maailmassa! En, koira vieköön,
syöksykään liejuun, täytyyhän vielä tänä iltana tanssia tepastella
noiden armaiden tyttölasten kanssa! Hih, hei! Elämä tuntuu vielä
elämälle!"
Taneli oikein hypähteli, ponnahteli ja pyörähteli nurmen sängellä.
Tanelin riemastukselle nauroivat nyt sekä tytöt että pojat, nauroivat
niin, että Lehtovaaran rinne raikui.
-- Kyllä se vanha kaartilainen asioistansa selviää, sanottiin.
Vilkaasti liikkuivat haravat. Nopeasti joutui työ.
Iloisa oli elämä.
Kun Timo Terhakka ja Törsövän Taneli olivat Onkamojoen veteliköistä
heinät haravoineet ja kuivalle nurmelle levitelleet, tulivat hekin
muiden luo työhön ja toivat terveisiä -- Tuonelan joelta ja toisen
maailman ääreltä.
Silloin tällöin löytyi haravoidessa mehiläispesä ja onnellista löytäjää
ympäröitsi silloin lähelläolijat.
-- Kissahan yksin saaliinsa syö, annapas tuota herkkua toisenkin hyvään
suuhun, sanottiin.
Tällaiset pikku kohtaukset olivat omansa pitämään mieliä parhaimmalla
tuulella.
Samu osoitti olevansa toimellinen työnjohtaja. Tyynesti ja levollisesti
sanoi hän sanottavansa, ja sen vuoksi väki tekikin mieluisasti
tehtävänsä. Kun hän huomasi jonkun haravoidessaan jättävän heiniä
jälelle, sieppasi hän itse nuo jälelle jätetyt heinät haravallaan
pois ja toi karheesen. Silloin ei Samu virkkanut sanaakaan, mutta
asian-omaiset huomasivat, että heidän työnsä oli hatarasti tehty, koska
Samun täytyi jälkiä parsia. Parannus tehtiin.
Ennen päivällistä oli koko suuri Takamaan niitty täynnä pitkiä
heinäkarheita. Ne jätettiin vielä ruoka-ajaksi kuivumaan, koska ilma
oli sen laatuinen, ettei sadetta luultu tulevan.
-- Talkooväki hoi, ruokakello soi! huusi Samu, sillä hän muisti kuinka
suloiselta maanviljelys-koulun ruokakellon soiminen tuntui kuumana
työpäivänä.
Helteisinä ja punaposkisina kokoontuivat kaikki ruokasijaan. Haravat
lyötiin pystyyn seisomaan. Huolellisesti ravistelivat tytöt
paidanhihoihin ja hameenhelmoihin tarttuneet heinän helpeet ja rikat.
Pojat tuollaisista siivouksista vähän välittivät: eiväthän ne muutamat
heihin tarttuneet heinänkorret paljoa painaneet. Pielespuiden hakkaajat
tulivat myöskin: viimeisenä astui Vieremän Jussi, eräs vanha poika. He
olivat pieleksen aita-puutkin valmiiksi hankkineet ja nakkasivat nyt
kirveensä kärryjen alle, siitähän ne helposti löytyvät.
Tuohikontit ja pärekorit avattiin. Tasaiselle nurmen sängelle
asetettiin leivät, piirakat, paistetut kalat, voirasiat, maitokupit ja
kaljahaarikat. Somiin ryhmiin asettui väkijoukko tuuheain koivujen
siimekseen istumaan.
Törsövän Taneli vielä seisoi. Hän nojasi selkänsä isoa koivua vasten,
tuijotti ajattelevaisen näköisesti eteensä, käsivarret ristissä
rinnalla.
-- Noo, Taneli veikkonen, niinhän sinä seisot kuin "vakava
tinasotamies", se erään sadun urho. Niin, tuumailet kuin kaivonkaivaja,
joka tutkii maan syvyydessä kulkevien vesisuonien suunnat ja haarat.
Tulepas tänne näin!
Kun Samu tätä saneli, nosti Taneli arvokkaasti oikean kätensä ja piti
sen etusormea otsaansa kohti, mutta yhtäkkiä hän levitti molemmat
kätensä ja huudahti:
-- Nyt se tipahti!
Kaikki purskahtivat nauramaan.
-- Niin, naurakaa vaan, mutta minua ei naurata, kun koko keksintöni
tipahti kuin tina tuhkaan, valitti Taneli.
-- Oliko se minun syyni? kysyi Samu surkutellen suotta.
-- Vielä hän kysyy! vastasi Taneli. Mitä olisivat olleet telegrafit,
telefonit ja muut tuon laatuiset laitokset minun keksintöni rinnalla:
--lasten leluja, hämähäkin seittejä vaan!
-- Sano edes, velikulta, minkä koneen synnyn minä häiritsemiselläni
tuhosin, tiedusti Samu.
-- Eihän sillä vielä nimeä ollut -- mitä kesken-eräisen nimestä! Se
olisi vaan ollut ihan uuden uutukainen kone, sellainen laitos, millä
talven paukkuvat pakkaset ja kesän paahtavat helteet olisi sotkettu ja
vatkattu yhteen, niin sekaisin hierottu, että koko vuoden ajaksi olisi
saatu samallainen sää, yhtä tasainen leuto ilma. Silloin olisi
maamiehenkin elää kelvannut! Tämä tällainen laitos, palkeineen ja
puohtimineen, petkelineen ja pahmaineen, tappineen ja mutterineen,
kaikki oli ihan valmistumaisillaan, viimeistä vipuvärkkiä aioin kiinni
kiertää, kun sinun häiritsemisesi pudotti minulta ruuvin! Hoh, hoi!
huokasi Taneli lopuksi.
-- Eivätkö ruuvit päässäsi ole enään paikoillaan? kysyttiin.
-- Ovat kyllä, mutta sen uuden koneen nimi on ainaiseksi kadonnut, oli
vastaus.
-- No sitten ei ole hätää, kunhan ruuvit päässäsi ovat paikoillaan,
arveltiin.
-- Kyllähän viileämpi ilma paraikaa hyvältä tuntuisi, virkkoi joku
tytöistä.
-- Kun kaiken vuotta olisi yhtä jolakka ilma, eiväthän mansikatkaan
kypsyisi milloinkaan, huomautti Hietalan Hilma.
-- Sinä itse olet parahiksi kypsynyt mansikka. Mitä sinä ymmärrät, ja
miksi sekaudut näin korkeihin asioihin? vastasi Taneli ja oli yhä
olevinaan totisena.
-- Eikä se uutinenkaan sellaisella kylmänviileällä ilmalla valmistuisi
oikealla ajalla, älysi Vieremän Jussi.
-- Mitä suret uutisesta, kun on ruokaa, Jumalan viljaa, runsaasti
paraikaa edessäsi! vastasi Taneli.
-- Entä minun oivalliset luistimeni, mitä niillä olisin tehnyt, kun
eivät järvet olisi jäätyneet? mainitsi Timo Terhakka, joka oli kuuluisa
luistelemisestaan.
-- Luistimesi olisit ta'ottanut hevosenkengiksi, kuului vastaus.
-- Kuulepas, Taneli Tapanainen! Anna huolia hevosen, murehtia mustan
ruunan! Tule tänne minun luokseni tämän viheriäisen pöydän ääreen,
minulla olisi hupainen seikka kerrottavana, virkkoi Vieremän Jussi.
-- Tulenhan minä, mutta kerro nyt, Johannes Vieremä, jotakin hyvin
hauskaa vahinkoni korvaukseksi, pyysi Törsövän Taneli.
-- Eikö se ole hauskaa, kun minä näin tuolla pielespuita hakatessani
yhdessä leppäpensaassa sata jänistä! Ei enempää eikä vähempää, sata
ummelleen!
-- Olisipa siinä ollut kosolta sinun kaimojasi! En usko!
-- Ainakin niitä oli puolisataa.
-- Näillä mailla puolisataa jänistä! Mitä vielä!
-- Viisikolmatta oli vissisti, näinhän minä.
-- Ja kun otat puolen siitä, niin saat kaksitoista ja puoli jänistä!
-- Älä nyt sekoita minun ajatusjuoksuani, oli niitä pupuja toki
kymmenen.
-- Turhaa juttua sekin!
-- Viisi niitä oli vissisti!
-- Älä narraa naapuriasi!
-- No kaksi jänistä siinä leppäpensaassa hyppi, näinhän minä.
-- Eihän näillä mailla olekaan jäniksiä.
-- Vai ei ole, olipas siinä yksi jänis, sievä pupu olikin!
-- Eikä ollut yhtään, ei mitään pupua!
-- No rapisihan siinä leppäpensaassa joku, kuulithan sinäkin, Kalle
Pirhonen, rapisihan siinä leppäpensaassa!
-- Kyllä siinä leppäpensaassa rapisivat kuivat lehdet, kuulin minäkin,
todisti Kalle Pirhonen.
-- Siinä sen nyt kuulit! Tottahan minä olen puhunut kaiken aikaa,
vaikka sinä et uskonut ennenkuin minun täytyi vierasmiehillä asia
todistaa. Uskoinpas minä paikalla ettei sinun uudesta koneestasi kuuna
päivänä tule mitään, koska se tärkeä ruuvi siitä tipahti tiehensä.
-- Sinulla ja muutamilla muilla tässä joukossa näyttää olevan
taipumusta uskovaisuuteen. Ei tarvitse muuta kuin joku sanoa pöläyttää:
minä hötkähdän polvilleni ... minä syöksyn liejuun ... niin uskotaan
pois lapsellisesti! -- Enhän minä sitä uskonut.
-- Eihän sitä kukaan uskonut, kuului vakuutuksia.
Naurettiin aika lailla Törsövän Tanelin ja Vieremän Jussin
keksinnöille. Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen. Yksin Mörskyn
Markettakin näytti unhottaneen kärttyisyytensä.
Melkein kaikki, niin mies- kuin naispuoletkin, olivat ruualla
paljaspäin, ainoastaan ne, jotka eivät osuneet saamaan itselleen puiden
siimestä, pitivät hatun tahi huivin päässänsä.
-- Miksi sinä, Vieremän Jussi, syöt hattu päässä, vaikka istut
parhaassa siimeksessä? kysäsi joku.
-- Siksi, vastasi Jussi, etteivät nuo tytöt huomaisi paljasta kohtaa
päälaessani. Ne luulisivat minua vanhaksi ja jättäisivät kukaties
naimatta.
-- Saatathan ilmoittaa tytöille, etteivät hiukset vielä ole ennättäneet
päälakeesi kasvaa, neuvoi muudan.
-- Sano vaan tytöille, että nuoruuden vallattomuudessa olet
kuperkeikkaa heittäessäsi kuluttanut, ohjasi eräs.
-- Kiitoksia neuvoistanne! murahti Jussi pala suussa.
-- Katsokaa kuinka pieni mittari mittaelee Jussin hatun lieriä! virkkoi
joku tytöistä.
Jussi ei ollut kuulevinaan sitä huomautusta. Hän antoi pienen
hyönteistoukan mittaella mielensä mukaan hatun äärtä. Jussi tahtoi
näyttää, oliko kenelläkään syytä sanoa häntä herkkäuskoiseksi.
Piika Liisa puuhaeli kahvia ruoka-ajalla valmiiksi, jotta ei väen
tarvitsisi uudestaan kokoontua sitä juomaan. Kahvikupit asetteli hän
taitavasti nurmen sängelle.
Ruoka-ajalla saapuivat niitylle molemmat isäntämiehetkin: Salmelan
Antti ja Toholan herastuomari. Hitaasti olivat he päivän kuumuudessa
kulkeneet. Matkalla oli puhuttu yhtä toista talojen varallisuuksista,
hevosista, lehmistä, mutta pisimpänä keskustelu-aineena oli ollut
"nuorten tulevaisuus". Siinä asiassa mitä toinen sanoi, niin toinen oli
valmis myöntämään. Mutta kun herastuomari arveli, että vanhempien
pitäisi nuoria pakoittaa, jolleivät ne huomaisi omaa etuansa, niin
Antti Salminen ei virkkanut siihen mitään.
Kun isännät kotvasen olivat koivun siimeksessä istuneet, rupesivat
hekin popsimaan päivällistä muiden muassa. Selvästi näkyi kuitenkin,
ettei herastuomari ollut aivan entisellään. Hän puhui harvemmin ja
varovammin, ja näytti ikäänkuin välttelevän nuorten läsnäoloa.
Mutta eipä Törsövän Tanelinkaan suusta nyt liikoja sanoja suikahdellut.
Ruoka-aikana alkoi muutamia pilven mukuroita ilmestyä taivaalle.
Ennestään lämmin ilma tuli nyt paahtavan kuumaksi. Kummallisesti nuo
pilven mukurat kasvoivat ja lisääntyivät. Pienen pikkaraisista
haivenista ne alkoivat suureta. Kun ne suurenivat, mustenivat ne
samassa; ainoastaan auringon puoleinen laita oli niissä valkoinen ja
möyheä. Ne näyttivät vuorilta, joiden auringon puoleisille reunoille
oli paksulta levitetty kuohusammalta, lumenvitiä tahi pehmoista
puumulia.
Eräs heinäru'on kokoinen tumma pilvi kasvoi auringon kohdalle. Silloin
näytti itse pilvi säteilevän ylt'ympärinsä. Sen valkea reunus säteili
siihen tapaan kuin pyhimysten pään kuvien ympärillä nähdään.
-- Kas kuinka pilvet kukkivat, huomautti Salmelan isäntä, joka oli
tottunut ottamaan vaaria taivaan merkeistä.
-- Se merkitsee lähenevää ukkosta, vastasi herastuomari.
-- Kyllä minäkin olen nuo pilvet huomannut, sanoi Samu, mutta niiden
merkitystä en ole arvannut miksikään, koska ilma pysyy näin tyynenä.
Talkooväki nousi ruualta.
-- Tulkaa nyt juomaan kahvia! kutsui Liisa.
Tuskin oli ensimäinen vieras kahvimaitoa kuppiinsa kaatanut kun Liisa
löi kätensä yhteen ja huusi:
-- Voi, voo-i! Minä typerä tyttö unohdin koko asian! Emäntä neuvoi
minua panemaan kahvimaitopullon tuonne Härkälähteesen, ettei se
myrtyisi. Kävin minäkin lähteestä taannoin pari kertaa juomassa, mutta
pullo unehtui jäähtymään panematta. Älkää hyvät vieraat panko
pahaksenne, minulla on niin huono muisti. Voi, voi, miten tuo myrtynyt
maito menee nyt kokkareihin!
-- Mitä sakeampaa, sitä makeampaa! sanoivat muutamat lohduttaaksensa
Liisaa.
Muutamiin haraviin pantiin uusia piitä pudonneiden sijaan. Ja sitten
sitä oltiin taas valmiina työhön.
Kaksi talon omaa hevosta ja Hietalan torpan hevonen kolmas
valjastettiin häkkirekien eteen. Kolmea latoa ruvettiin yhtaikaa
täyttämään. Sitä paitsi ryhtyivät Törsövän Taneli, Timo Terhakka ja
Pirhosen Kalle pieleksen tekoon. Kaksi ensin mainittua loi hangoilla
heinää pielekseen, jonka päälle Kalle harava kädessä tasoitteli heinät
ja polki ne lujaan. Etäisemmistä karheista vedätettiin heinät hevosilla
latoihin, mutta lähempänä olevista heinistä laadittiin suuria
heinärukoja. Sellaisen ru'on alle pistettiin kaksi vahvaa, sileää
seivästä ja näillä sapilailla lennätti kaksi henkeä ru'on joko latoon
tahi pieleksen tekijöille.
Vireä, kiihkeän vireä liike oli niityllä. Virtana vuosi hiki jokaisen
kasvoja myöten. Likomärät hienot paidat tarttuivat käsivarsiin ja
hartioihin ja näyttivät ruskeaan vivahtavilta. Hevosten ympärillä
kihisi äärettömät määrät paarmoja ja kiiliäisiä. Ihmekö siis, että
hevosraukat tuskissaan polkivat maata, tömistelivät kavioitaan,
heiluttelivat päätänsä, eivätkä tahtoneet paikoillaan pysyä sitä aikaa,
kun heiniä häkkeihin heitettiin. Kuorma kuorman, ruko ru'on perästä
lennätettiin latoihin. Ne täyttyivät täyttymistään, ja niiden sisällä
olevissa kuivissa heinissä kuppeloitsi painelijoina muiden muassa
molemmat isännät, Risto Tohonen ja Antti Salminen.
Jo liittyvät tuolla pilvet vastatusten. Jo kuuluu silloin tällöin
kaukaisia jymähdyksiä. Liike niityllä näyttää vimmatulta riehumiselta.
Toiset mättävät heiniä häkkeihin, toiset haravoivat rippeitä jäleltä.
Ei kenkään vitkastele, ei kenkään haastele. Tytöt ja pojat juoksevat
hehkuposkisina sinne, minne vaahtoiset hevoset lennättävät tyhjiä
häkkejä. Muutamassa minuutissa on häkki täynnä, kukkurapäisenä.
Keskellä tälläistä hyörinää kun Samu kerran sieppaa aimo sylyksen
heiniä nakataksensa häkkiin, tuntee hän äkkiä kipeän piston otsaansa.
Samassa volahtaa heinistä harmaa käärme nurmen sängelle juoksemaan.
-- Voi, tuo häijy pisti! huudahti Samu.
-- Katsos pentelettä! kirosi Vieremän Jussi ja hotasi käärmettä
haravansa varrella. Harava särähti poikki, mutta samassa loppui
käärmeeltäkin pakenemisen halu.
Kahdesta pienestä haavasta Samun otsassa tipahti vähän vertä. Mörskyn
Marketta sylkäsi kolmeen ilmansuuntaan ja alkoi loihtia:
Mato musta maanalainen,
Taakka tuomen karvallinen!
Tieän mä sinun...
-- Opettaja sanoi ... pitää imeä! virkkoi Hietalan Hilma hypätessään
siihen ja painoi samassa suloiset huulensa Samun otsaan, imi
myrkytettyä vertä suuhunsa ja sylki sen pois.
Tämä kaikki tapahtui muutamissa sekunneissa.
-- Marketta rupeaa höpisemään puita heiniä, sanoo matoa mustaksi,
vaikka mato on harmaa, näetkös tuota! sanoi käärmeen tappaja kohottaen
otusta haravansa tyngällä.
-- Onhan siinä mustaakin, sanoi Marketta suuttuneena.
-- On mutkikas musta juova pitkin selkää, ei muuta, väitti Jussi.
Kohtaus oli kaiken vakavuutensa ohessa kadehdittavan viehättävä.
Ihana seitsentoista vuotias tyttö hehkuvan punaposkisena suutelee
yhden-kolmatta vuotiaan rotevan nuorukaisen otsaa, hämmästynyt
väkijoukko ympärillä. Maalarille tahi kuvanveistäjälle olisi tässä
ollut erittäin kiitollinen aihe taideteosta varten.
Kun ensimäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, vilkastui työnteko taas
entiselleen, sillä ankarat jyrähdykset synkistä pilvistä pakoittivat
ponnistuksiin.
Lähes neljänneksen tuntia imi Hilma Samun otsaa. Sill'aikaa ennättivät
tyttöjen kielet päästä pälpättämään seuraavaan tapaan:
-- Kaikellaisia hullutuksia niissä kansakouluissa opetetaan! Voi, voi,
imeä käärmeen myrkkyä! Saisihan tuon kuolemansa ihminen muullakin
tavalla!
-- Saadaanpa nähdä, kumpi noista kahdesta kovemmin pöhöttyy, imijä vai
imettävä!
-- Jos Hilma henkiin jääpi, tulee hänestä varmaan kyläkunnan puoskari
ja kunnon kuppari, koska hän on niin kärkäs vertä imemään.
-- Minä en olisi julennut mennä imemään, vaikka olisin tohtinutkin.
-- Enkä minä.
-- Kyllä hän on hävytön tyttö, menee noin vaan nuorta poikaa
jupojulkisesti imeksimään! Voi aikoja, voi tapoja! Surkutella täytyy
tätä syntistä maailmaa!
Viimeksi kerrottu haikeus kirposi Mörskyn Marketan suusta.
Pojatkin kuiskailivat jotain tämmöistä:
-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta suloinen ja sievä tyttö Hietalan Hilma
sittenkin on. Voi totta tosiaankin!
-- Sievä ja uskalias tyttö!
-- Sellaista tyttöä ei ole toista meidän pitäjässä!
-- Sellaisia tyttöjä ei ole tuhkatiheässä missään muullakaan.
-- Kun ei vaan tuo tyttöparka sairastuisi.
-- Kun ei vaan kuolisi. Se olisi hirmuista!
-- Katsokaa, kuinka se suutelee Samun otsaa! Voi tuhatturkanen!
Antaisin kyykäärmeen paikalla iskeä otsaani, jos vaan tuollainen tyttö
rientäisi myrkkyä pois imemään!
-- Niin minäkin!
-- Sellaiset onnettomuudet sattuvat ainoastaan onnen poikasille.
Työala oli siirtynyt loitommaksi, niin etteivät asianomaiset kuulleet
mitä sanottiin.
Samun isä ja herastuomari olivat saapuneet paikalle. Miettiväisinä ja
miltei säälitellen katselivat nämä molemmat isännät Hilman avuntekoa.
Kun Hilma lakkasi imemästä, oli Samun otsa ainoastaan hiukan
turvoksissa. Pää tuntui vähän raskaanlaiselta, mutta ei mitään kipua
Samu tuntenut.
Hilma joutui vasta nyt hämille. Mitä hän oli uskaltanut tehdä? Tuntui
melkein kuin hän olisi purrut palan kielletyn puun hedelmästä. Parhaan
taitonsa mukaan koetti hän noille isännille selittää, mitenkä
kansakoulunopettaja luonnontiedettä opettaessaan oli sanonut, ettei
käärmeen myrkyn imeminen vahingoita vähääkään, kuin ei vaan imijällä
ole suussa haavoja. Sentähden oli hän uskaltanut koettaa, eikä nyt
tuntunutkaan pahoinvointia myrkyn imemisestä.
Samu puristi Hilman kättä ja sanoi:
-- Kiitoksia paljon, Hilma!
Kun tyttö oli menemäisillään muiden luoksi työhön, sanoi Salmelan
isäntä:
-- Hilma, sano isällesi kotiin mentyäsi, että tämän vuotiset veropäivät
ovat suoritetut.
-- Voi voi, isäntä, enhän minä maksua huoli, voi voi, johan minua
syystä pilkattaisiin ... älkää puhuko toki sellaista, isäntä! tuskaili
Hilma.
-- No no, lapseni, en puhu enään mitään siitä, virkkoi isäntä.
Pieleksen tekijät astuivat silloin työnsä valmiiksi saatua, hangot ja
haravat olalla toisten luoksi.
-- Kuule ja malta vähäisen, Hilma hoi! huusi Törsövän Taneli.
-- No!
-- Minä olen, tiedätkös, sydämen pohjasta armelias ja laupias ihminen,
minä surkuttelen sinua, tyttöhupakkoa, kun pilasit tapotahallasi
suloisen suusi ja saastutit herttaiset huulesi ... annas minä imen pois
myrkyn huuliltasi!
Hilma ei ollut häntä kuulevinaan, astui vaan levollisesti haravaansa
pyöritellen ja lauloi heleällä äänellään:
Älä vietä köyhän lasta,
Köyhän mieli on paha:
Kunnia köyhälle parempi
Kuin rikkahalle raha.
Ja niityn takaa Lehtovaaran rinteeltä heläytteli kaiku toistamiseen
säkeiden viimeiset sanat:
-- paha -- -- -- -- raha.
-- Onpas sillä tytöllä kaunis ääni, virkkoi herastuomari.
-- Kaunis ja sydämellinen, lisäsi Salmelan isäntä, ja muutoinkin minä
pidän paljon Hietalan torpan perheestä, se on rehellistä väkeä, peräti
rehellistä.
-- Vai niin rehellistä, murahti herastuomari huolettomasti.
Pilvet, jotka olivat uhanneet luokoa ja karheita kastella, painuivatkin
hitaasti toiselle suunnalle. Vastapäätä aurinkoa loisti pilvessä
heleänvärinen vesikaari.
Työnteko verkastui, kuten ainakin ylenmääräisten ponnistusten jälkeen.
Eihän nyt enään mitään kiirettä ollut. Jouduttiinpa kuitenkin hyvästi.
Aurinko paistoi vielä pitkien puiden latvain yläpuolella, kun Takamaan
niityllä olivat jo heinät korjuussa.
-- Mitäs nyt, herastuomari, langonheiniä ei saatukaan, virkkoi Salmelan
isäntä leikillisesti.
-- Ei saatu, ei saatu, myönsi herastuomari. Langolla pitänee kaiketi
olla omat heinät, mitäs auttaa!
-- Tämän päivän osaksi aiottu työ on tehty. Paljon onkin aikaan saatu.
Jumalalle kiitos, ja teille kiitos ystävät ja naapurit! Nyt saatte
aikaanne viettää, miten parhaiten haluatte, ilmoitti isäntä.
Riemu remahti silloin ilmoille. Piirihyppy pantiin paikalla toimeen.
Siinä nurmen sängellä pyörittiin ja laulettiin asianmukaisia lauluja,
niinkuin:
Minä olen poika (tyttö) nuori
Kuin kesällä heinä,
Otan, otan oman kullan
Vaikka läpi seinän.
Samukin pyöri muiden muassa kun laulettiin:
Koska Samu häitä pitää.
Ken on hänellä morsian?
tempasi tämä voimakkaasti Hilman käsistä kiinni, pyöritti häntä piirin
keskellä ja lauloi reippaasti:
Ole sinä vaan minun armahan',
Sinua minä rakastan!
Antti Salminen ja Risto Tohonen istahtivat mättäälle, sytyttivät
sikarinsa ja katselivat nuorten leikkejä. Mutta huomaamattansa olivat
he häirinneet mättään asukasten, pienten vaaleankeltaisten muuraisten,
kotorauhaa. Nämä rohkeat eläimet, joilla muutoin on rumanpuoleinen
erikoisnimi, syöksivät mättäästä säälimättä isäntien kimppuun ja
pienillä keinoillansa kohta antoivat tietää: kuka käski! Kiireen
kaupalla täytyi isäntien nousta seisoalle ja ryhtyä karkoittamaan
luotansa noita vihaisia pikku sankareja.
Sitten ottivat he yhdestä reestä toisen häkkilaidan pois ja kävivät
reen kaustalle istumaan. Puheltiin siinä ensin yleensä taivaan
merkeistä, mutta sitten erittäin vesikaaresta.
-- Katsopas, Risto veikkonen, tuota vesikaarta, taannoin oli sen toinen
pää kirkas, nyt on toinen, huomautti Salmelan isäntä.
-- Se taannoin joi, lappoi vettä pilviin toisella, mutta nyt toisella
päällään. Huomenna sataa, jos ei täällä niin muualla, paljon on noussut
vettä pilviin, vastasi puhuteltu.
-- Uskotko sinä tuota juttua?
-- Milloinkas se juttu on valheeksi todistettu? Toisekseen minä en usko
mitään juttua, jota ei ole oikeaksi todistettu, en mitään.
-- Niin, tuo komea taivaan merkki on vedenpaisumuksen ajoilta. Silloin
Jumala asetti vesikaaren sen lupauksen merkiksi, ettei hän enään maata
vedellä hukuta. Tiedätkö, miksi sen keskus nyt on ylempänä kuin
taannoin?
-- Lieneeköhän se nyt ylempänä?
-- On kyllä. etkös muista?
-- Taisi se taannoin olla vähän alempana, mutta syytä sen ylenemiseen
ei tiedä muu kuin Jumala.
-- Hän on kaikkitietävä, mutta tämän asian tietävät muutkin. Vesikaaren
korkeus riippuu auringon olopaikoista: kuta ylempänä aurinko, sitä
alempana vesikaari, kuta alempana aurinko, sitä ylempänä vesikaari.
-- Minä myönnän, että sinulla vesikaariopissa on perinpohjaiset tiedot.
Sinä olet perehtynyt noihin taivaallisiin kaarihin. Minun päässäni taas
on toisellaisia kaaria kymmenkunta: lakikaari, naimiskaari,
perintökaari, maakaari, rakennuskaari, kauppakaari, rikoskaari,
rangaistuskaari, ulosottokaari, oikeudenkäymiskaari. Ja näissä kaarissa
on monta pykälää ja nikamaa. Mutta kuitenkin minä myönnän... Katsopas
velikulta niskaani! Muudan riivattu siellä nivertää, niin polttaa kuin
tulella!
Kaaria luetellessaan luki herastuomari kaikki sormensa, mutta viimeisiä
sanoja puhuessaan kumarsi hän äkkiä päänsä Salmelan isännän polvelle.
Antti Salminen tapasikin kiinni pienen pahantekijän.
Isäntämiesten toimet ja liikunnot herättivät jo talkooväen huomiota.
Piirihyppy taukosi. Naurun hykähdyksiä kuului.
Saadaksensa vesikaari-jutun onnellisempaan loppuun, sanoi Salmelan
isäntä:
-- Muistatko sinä, Samu, vielä ulkoa sen runon vesikaaresta? Minä
tarkoitan sitä, mikä oli aikoinaan pappilan lasten sanomalehdessä. Sinä
ja Hilma luitte sitä usein ulkoa.
-- Olihan sellainen runo Pääskysessä, mutta enpä taida sitä enään
muistaa ulkoa, vastasi Samu.
-- Hilma sen varmaan muistaa! Muistatko? kysyi isäntä.
-- Kukaties sen vielä muistan, vastasi Hilma.
-- Luepas Hilma se runo! Me olemme herastuomarin kanssa tässä
pakinoineet vesikaaresta.
Hilma Hietanen ujosteli ensin vähäisen, mutta sitten sanoi:
-- Näinhän se runo muistaakseni oli: