Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
Kuss' Imatran innot raukes,
Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö:
Siell' ensin silmäni aukes.
Siell' leikin lasna ma rantamalla.
Siell' lepää heimoni nurmen alla,
Ja siellä neitonen Karjalan
Sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori:
Se kyllin saanut on itkeä,
Mut vankkana on kuin vuori
Se orjana ollut on ounaan herran,
Se vaivaa nähnyt on toisen verran
Kuin Suomi muu, mut murtumaton
Ja hilpeä vielä se on.
-- Mistä sinä olet saanut nuo mukavat värssyt? kysyi isä.
-- Arvi Jänneksen tekemästä kirjasta, jonka kirjastosta lainasin
tuonnoin. On siinä runossa useampia värssyjä, vaan en vielä muista
kaikkia ulkoa, selitti Samu.
Mutta täytyyhän hyvienkin pitojen kerran loppua. Päivä kallistuikin jo
illan korvalle. Jo alkoi yksi, jo alkoi toinen katsella työaseitansa
lähdön merkiksi. Se Törsövän Tanelin kipuja kiinnitti. Hän tunsi, ettei
Hetvi ollut hänelle vastenmielinen. Päin vastoin. Jospa nyt kuka olisi
voinut lukea Tanelin ajatukset! Hän soimasi itseänsä typeräksi
pässinpääksi. Miksi en kysynyt Samulta ennen? Hänellä on omansa, niin
ilmoitti hän tuolla veneessä. Minä poloinen poika! Kyllä silloin kieli
lörpöttää, kun olisi parasta olla vaiti, mutta pysyy silloin suu
tupessa, kun olisi tärkeä asia selvitettävänä! Ja tilaisuus semmoinen
kirkosta tullessa! Pölkkynä istuu mies pulskan tytön vieressä! Ajanko
kovemmin? taisin kysyä, ikäänkuin minulla olisi ollut tulinen tuska
pois hänen vierestään. Kyllä nyt saan ikäni olla poissa Hetvin
vierestä! Siten tuskitteli nyt Taneli kenenkään tietämättä.
-- Tulkaa juomaan kahvia, vieraat tulkaa, kutsui emännän ystävällinen
ääni.
-- Tulkaa juomaan ja menkää sitten matkoihinne, sanokaa niin emäntä,
virkkoi joku.
-- Enpä sanokaan, vaikka niin ajattelisinkin, vastasi emäntä nauraen.
Erokahvia juotaessa olivat niin pojat kuin tytötkin sangen vakavina.
Sen vaikutti eronhetken lähestyminen.
Jäähyväisiä tehdessään lausuivat useat: "älkää muistelko tuhmuuksiani!"
Toiset taas sanoivat lyhyesti: "mikä liikaa, se leikiksi!"
Herastuomarikin tyttärineen teki lähtöä yht'aikaa muiden kanssa. Eikä
heitä nyt pidätelty jäämään maanantaihin, vaikka niin oli ensin aiottu.
Renki Mikko valjasti oritta. Siellä käpelehti luona Törsövän Tanelikin,
surullisesti katsellen kiessejä, joissa oli Hetvin vieressä istunut.
Hän huomasi kiessien pohjalla jotakin kiiltävää. Se oli Hetvin
rintaneulasta pudonnut kultainen koristus. Taneli sieppasi koristuksen
ja lennätti sen Hetville.
Hetvi osui olemaan kamarissa yksin.
-- Löysin löytökäisen, sanoi Taneli ojentaen kultakoristusta.
-- Ai, se on minun neulastani pudonnut. En ole huomannutkaan sitä
kaivata. Kiitoksia paljon, Taneli, kelpo poika!
-- Kelpo pöllö, joka viisastellessaan päästää suurimpia tyhmyyksiä!
-- Miksi, Taneli, noin puhut? Oikeinhan äänesi vapisee!
-- Tässä ei ole aikaa selvittää. Saanko luvan tulla Toholassa käymään?
-- Tietysti! Milloin hyvänsä...
-- Kiitoksia! Minä tulen kohta.
Taneli puristi Hetvin kättä niin voimakkaasti, jotta tämä oli vähällä
kiljahtaa.
Jälekkäin tulivat he molemmat porstuaan, jossa herastuomari jo
jäähyväisiään heitti Salmelan isännälle ja emännälle.
-- Hyvä oli, kun löysit neulani koristuksen, sanoi Hetvi ikäänkuin
selittäen läsnäolijoille, minkä vuoksi Taneli oli kamariin tullut.
Hetvi sanoi nyt järjestään isännälle, emännälle ja Samulle jäähyväiset.
Kiitoksia sateli tosin molemmin puolin, mutta herastuomarin
kulmakarvain välissä näkyi syvennys.
Komea ori seisoi jo valjaissa portaiden luona. Se hypsähteli ja
säpsähteli, kun näki viikatteita ja haravia liikuteltavan. Herastuomari
nousi itse edeltäpäin kiesseihin ja piteli ohjaksia, sanoen: soo,
poika, soo! Mutta ori nytkäytteli kiessejä milloin eteen milloin
taaksepäin, ettei Hetvi uskaltanut nousta.
-- Auta, Samu, Hetviä! kehoitti emäntä.
Mutta Samu oli loitompana, hän avasi piha-maan porttia.
Silloin sieppasi Törsövän Taneli Hetvin syliinsä, huiskautti hänet
keveästi kiesseihin isänsä viereen. Pääsipä jo häneltä pieni
sukkeluuskin:
-- Eihän tuo herran leiviskä paina humalanaulaakaan!
-- Hyvästi, hyvästi, kiitoksia paljon!
-- Jumalan haltuun, kiitoksia itsellenne!
Salmen taa meneviä saattoi Liisa veneellä. Useimmat kulkivat kujatietä
myöten. Edellepäin joutuneet väistyivät tiepuoleen, kunnes herastuomari
ajoi ohitse. Vielä vilkahtelivat haravien varret pellon takaa matalan
viidakon päällitse. Sitten katosivat nekin näkyvistä.
* * * * *
Vierasten mentyä, kun isäntä ja emäntä jäivät tupaan kahden kesken,
keskustelivat he näin-ikään:
-- Kyllä se herastuomari nyt on meille vihoissaan, alkoi isäntä.
-- On se! Vaan itsepä hän on syypää koko asiaan. Hänestä se alku lähti.
-- Etkö sinäkään ennen huomannut mitään Samun ja Hilman välistä? Onhan
teillä naisilla niin tarkka silmä sellaisiin asioihin.
-- En kuolemakseni ole ennen huomannut mitään. Minusta näyttivät Samu
ja Hilma sikäli vieraantuvan toisistansa mikäli kasvoivat isommiksi.
-- Mitäs nyt asiasta arvelet?
-- Samu ja Hilma ovat toisiinsa mielistyneet, hyvin ovat mielistyneet.
-- Miksi sinä sitten työnsit Samun Hetvin kanssa kirkolle tänäaamuna?
Olisi se raha-Risto saattanut itse toimittaa tärkeät asiansa.
-- Minun kävi Hetviä sääliksi. Sievimmästihän siitä sillä lailla
päästiin.
-- Hetvi näyttää olevan tavallinen ihminen.
-- Hetvi on äitiinsä; ei hän ylpeile rikkaudellaan.
-- Sen konstin osaa hänen isänsä. Onhan rahalla arvonsa, tärkeä arvo
onkin, mutta tuollainen kerskuminen ilettää.
-- On arvo, mutta eihän toki rahoista riipu ihmisen elämä ja autuus.
-- Ei riipu, ei riipu...
Samu tuli tupaan. Hän seisahtui ikkunan eteen ja katseli ulos.
-- No, mitä nyt mietit, Samu? Miksi näytät noin surulliselta? kysyi
isä.
Samu ei vastannut.
-- Niin, sano vaan Samu, mikä sinua vaivaa? lisäsi äiti.
-- Tämä päivä on ollut minulle raskas päivä. Minua on ivattu ja ivataan
pitkin pitäjätä.
-- Ivattu! Ivataan! Mistä?
-- Nimismieskin ivasi niinkuin riivattu. Kirkon sakastissa hän kaiversi
minua.
Äänettömyys. Isä ja äiti katsahtivat toistensa silmiin.
-- Vai ivasi nimismies!
-- Pekka Juntunenkin, joka ei turhia utele, kysyi minulta kirkolta
tullessa: onko siinä perää, kun ihmiset sanovat sinun olevan kihloissa
Toholan Hetvin kanssa?
-- Mitä vastasit?
-- Ei siinä ole perää, eikä tule koskaan olemaan perää, vastasin minä.
-- Vai niin vastasit. Se oli selvään sanottu, se.
Samu käänsi katseensa pois ikkunasta, rohkaisi mielensä ja sanoi:
-- Ja teille, isä ja äiti, ilmoitan nyt, että olen aikonut kosia
Hilmaa.
-- No, oma asiasihan se on, poikani, virkkoi isä. Minä en kiellä, en
kehoita.
-- Minä pidän paljon Hilmasta, sanoi äiti. Suokoon vaan Jumala onnea!
Paimen Aaro juoksi keppikädessä tupaan, katsahti kelloon ja sanoi:
-- Aika onkin lähteä ajamaan lehmät kotiin.
* * * * *
Ääneti ajoi herastuomari tyttärineen kotiinsa. Hetvi aavisti
myrskyn nousevan. Ja kun kotia oli päästy, silloin se ryske kävi.
Vähäpätöisimmistä seikoista haukkui herastuomari nyt palvelusväkeänsä.
Samallaisen läksytyksen saivat torpparit ja mökkiläiset, jotka
illansuussa olivat tulleet Toholaan isäntäväkeä kotiin odottamaan.
Onneton se, joka silloin yritteli itseänsä puolustamaan. Silloin ne
vanhatkin rikokset ja virheet uudestaan paljastettiin. Mutta kun
herastuomari oli sisunsa tyhjentänyt, meni hän kamariinsa, eikä tullut
koko iltana väen näkyviin.
-- Ainoastaan kerran tätä ennen olen hänet näin haltioissaan nähnyt,
virkkoi vanha Saara, joka oli kolmattakymmentä vuotta talossa
palvellut.
-- Milloin se tapahtui? tiedustivat toiset piiat.
Hyvin hiljaan sopotti Saara:
-- Silloin kun saatiin tietää, että vallesmannilla oli morsian
Wiipurissa. Voi voi, sitäkin temmellystä!
Hetvi tuli, puheli ystävällisesti palvelijoiden ja alusväen kanssa.
-- Älkää olko millännekään! sanoi hän. Tunnettehan te isäni. Rajuilma
on ohitse. Tehkää vaan tehtävänne niinkuin ennenkin.
Ja entiseen tapaansa kulkivat työt ja toimet Toholassa. Mutta Hetvin
mieliala ei ollut entisellään. Koko seuraavan päivän pyörivät hänen
mielessänsä Salmelan heinätalkoot. Monta iloista muistoa ei hänellä
niistä ollut, mutta koko joukko katkeria tapahtumia. Samu ei hänestä
lukuapitänyt, olipa kirkkotiellä melkein ynseäkin. Enimmän syytti hän
isäänsä, joka nähtävästi oli koko hankkeen alkuunpannut. Kelpaa nyt
ihmisten nauraa ja pilkata! Hän muisteli Törsövän Tanelia. Reippain,
iloisin poika koko joukossa. Kivenheitossakin melkein Samun vertainen,
vaikk'ei Taneli ollut sitä leikkiä ennen harjoitellut ja Samu oli usein
veljensä kanssa kilpaa heitellyt. Hän muisteli Tanelin äänen
värähdystä. Hän muisteli rotevaa kädenpuristusta. Mitähän sen pojan
päässä pyörähteli? Entäs kiesseihin nosto! Sanalla sanoen Hetvi piti
paljon Törsövän Tanelista.
Niin kului maanantai. Tanelia ei näkynyt. Olisiko hänkin vaan
pilkannut? Mitäpä hänellä olisikaan sanomista?
Mutta tiistaiaamuna, kun väki oli työhön mennyt ja Hetvi oli aitassa
taikinaan jauhoja noutamassa, ilmestyi Taneli aitan ovelle.
-- Hyvää huomenta, Hetvi!
-- Huomenta, huomenta, Taneli! Oikein säpsähdin, kun äänesi kuulin.
-- Onko isäsi kotona?
-- Hän on työväen kanssa niityllä tässä lähellä. Etkö häntä tullessani
nähnyt?
-- Työväen minä kyllä näin, mutta isääsi en nähnyt. Eikä minulla
olekaan isällesi asiaa tällä kertaa. Sinulle sanoisin jotakin, jos
uskaltaisin.
-- Jos uskaltaisit?
-- Niin. Eilisen päivää epäröitsin sitä.
-- Taneli, minä en ymmärrä sinua!
-- Eikö isäsi ole sinulle mitään puhunut minusta?
-- Ei mitään.
-- Entäs Salmelan talkoissa?
-- Ei sielläkään ... niin siellä hän muistaakseni lauantaina aamiaisen
jälkeen sanoi jotenkin oudolla tavalla, että sinä olit puhunut totta.
-- Muuta ei?
-- Ei.
-- Sitten minun täytyy itseni sinulle ilmoittaa, mitä silloin sanoin,
jotta saat tuomita ansion mukaan.
Törsövän Taneli kertoi tarkallehen hopeaonkijutun. Ei se helppoa ollut.
Hänen äänensä värähteli niin omituisesti, sanat tahtoivat kulkkuun
takertua.
Katkeraan itkuun purskahti Hetvi. Hän laski jauhovakan käsistään aitan
lattialle ja tempasi esiliinan silmilleen. Hän ei sentähden huomannut
isäänsä, joka nähtyään pihaan tulevan Tanelin oli piiloutunut, ja nyt
hiipi keppi kädessä Tanelin taakse aikoen säikyttää heitä molempia.
Mutta huomattuaan millaisen vaikutuksen Tanelin tunnustus Hetviin teki,
hiipi herastuomari jälleen aitan nurkan taa, kuullaksensa mitä nyt
seuraisi. Taneli seisoi aitan ovella neuvotonna.
-- Voi voi!... Ta-ne-li!... Sel-lai-sen häv-äistyk-sen on oma isä-ni
mi-minulle saattanut... Minä en koskaan ... en koskaan olisi ...
joutunut kihloihin nimismiehen kanssa, jos ei isäni ... olisi niin
toimittanut... Äitini ... vainaaja, oli alussa vasten. Enkä minäkään
mielinyt nimismiehelle. En ensinkään pitänyt koko herrasta. Isä sanoi,
ettemme me naiset ymmärrä omaa etuamme. Minun parastani sanoo isä aina
katsovansa. Voi voi, kun tulin lähteneeksi Salmelaan talkoihin. Kyllä
siellä on arvattavasti moni muu minua pilkannut. Kiitän sinua
rehellisyydestäsi! Mene nyt, Taneli, isä saattaa tulla. Älä toki vasta
noin halveksi minua!
Puhuessaan oli jo Hetvi laskenut esiliinan silmiltänsä. Oikea poski oli
hieman jauhossa, eikä se häntä ensinkään rumentanut.
-- Minäkö sinua halveksisin! Voi Hetvi, tohdinko sanoa jotakin vielä?
Karvaat ovat nuo pihlajanmarjat, sanoi kettu, kun ei niitä ylettynyt
saamaan. Jotain sellaista taisi silloin mielessäni häilyä. Sinä
ylhäällä, minä alhaalla. Siinä syy. Tohdinko kysyä sinulta?
-- Mitä?
-- Tahdotko tulla vähävaraisen miehen vaimoksi?
-- Kuinka? Luuletko isäni...
-- Mitä isästäsi! Tahdotko tulla vaimokseni?
-- Voi, Taneli, sinä et tunne isääni. Hän saattaa tulla hirmuiseksi.
-- Kyllä me hänestä selviämme, usko pois.
-- Minun täytyy totella isääni, minun täytyy. Minä tiedän, että hän
tahtoo parastani, vaikka hän onkin niin suurta onnettomuutta minulle
tuottanut.
-- Kyllä minäkin sitä uskon. Mutta minäkin tarkoitan parastasi ja omaa
parastani ... Hetvi!
-- Minun on kovin vaikea elää. Et usko, Taneli, kuinka mielelläni minä
kuolisin!
-- Mitä joutavia, Hetvi! Elää me tahdomme, iloisesti elää.
-- Mutta kuule nyt, Taneli, jättäkäämme tämä asia toistaiseksi... Jos
vaan isäni...
-- Eipäs jätetä toistaiseksi, karjasi herastuomari Tanelin takana. Vai
toistaiseksi, vai toistaiseksi tällaista kuherrusta, tällaista
kujerrusta! Tämä asia ratkaistaan nyt heti paikalla. Minä olen sinun
parastasi tarkoittanut, Hetvi! Sinä tiedät sen. Minä olen onnettomuutta
tuottanut sinulle, Hetvi! Niin sanot. Tee nyt oman mielesi mukaan,
mutta älä sitten jälkeenpäin syytä minua. Jos tahdot jättää tämän
kotisi, jos tahdot mennä tämän Taneli Tapanaisen kanssa Törsövänlammen
rannalle asumaan, niin jätä kotosi ja mene sinne. Toholasta minä laitan
vaivaistalon ... vaivaistalon köyhiä turvattomia varten. Nyt olet
omassa vallassasi, Hetvi, tee nyt mielesi mukaan!
-- Laittakaa Toholasta vaivaistalo tahi kuninkaanlinna, omannehan se
on, virkkoi Taneli närkästyen. Hetvi, ennenkuin lähden niin kysyn
vielä: tahdotko tulla vaimokseni?
-- Tahdon!
Sanaakaan sanomatta lähti herastuomari työväkensä luoksi niitylle.
-- Nyt taisi isäsi suuttua meihin molempiin ikipäiviksi.
-- Sitä en luule. Ei hänen kiivastumisensa tuntunut kovin vihaiselta.
Hänen silmänsä olivat vesikierteellä. Puheestansa huomasin, että hän
oli kuullut meidän keskustelumme.
-- Sen minäkin huomasin.
-- Kuulepas, Taneli, minä en joutaisi isäni jälestä ... jauhot ovat
taikinaan sekoitettavat ... pistäypäs sinä tuonne niityn veräjälle ja
kuuntele mitä isä työväelle sanoo. Tule sitten heti tänne. Älä
näyttäydy siellä.
Taneli ymmärsi asian ja meni.
Hetkisen kuluttua palasi hän ja kertoi:
-- Katselin veräjältä. Isäsi kulki niittäjäin ohitse, kohotteli
kepillänsä luokoa ja sanoi: kaunis heinäilma tänään. Hän astui
sitten ladon luo, jonka katolta par'aikaa laskeutui Tahvo Mäntynen,
Viulu-Matin isä, ja kysyi siltä: joko katto on korjattu? Jo, vastasi
Tahvo. Ei siinä nyt heinät kastu. Kun Tahvo sitten rupesi tupakkaa
piippuunsa panemaan, ojensi isäsi kukkaronsa ja sanoi: pane tuosta!
-- Jumalan kiitos! huudahti Hetvi. Isä ei ole ensinkään vihoissaan!
Minä tuon voita ja leipää suuruspalaksi; kahvi joutuu tuossa paikassa.
-- Jos tietäisin olevani isällesi kovin vastenmielinen mies, niin en
kuluttaisi taloanne kahvikupillakaan.
-- No, Taneli, ei isäni sentään...
-- Niin, arvaanhan minäkin...
He katsoivat toinen toistansa silmästä silmään ja lauseet jäivät
kesken.
* * * * *
Myötäsukaisesti kävivät sitten sekä Salmelan Samun että Törsövän
Tanelin naimahommat, huolimatta kontinkantajien ja kielilakkarien
laverruksista.
Samaan aikaan vietettiin häitä Toholassa ja Salmelassa.
Herastuomari oli jo aikaa sitten mieltynyt tulevaan vävyynsä, mutta
vasta hääpidoissa lukuisan vierasjoukon läsnäollessa hän sanoi
juhlallisesti:
-- Taneli Tapanainen, sinä olet tästä lähin minun vävyni, minun poikani
ja minun perilliseni. Jää nyt Toholaan asumaan, sillä kaikki mitä minun
on, se on sinunkin.
* * * * *
Salmelassa häävierasten joukossa näkyi useita niitä, jotka olivat
heinätalkoissa olleet. Kaivolan Kaisa oli Hannonsa kanssa. Siellä oli
Timo Terhakka, siellä Tikkalan Mari, siellä Kalle Pirhonen. Pekka
Juntunenkin oli siellä. Hän lauloi maan tavan mukaan jokaisen aterian
jälkeen ruokavärssyn.
Antti Salminen kirjoitti silloin muistoon poikansa ja miniänsä
hääpäivän vanhan raamatun kanteen, jossa oli jo ennestään monta
perheellistä muistoonpanoa. Kirjoittipa siihen vielä lauselman:
_Ihminen päättää,
Jumala säätää._