heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino,
sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On
kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.
Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä,
piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.
— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän
itsekseen kuin opettajalle.
* * * * *
Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja
tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta
ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.
Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin
miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.
Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli
hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt
ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen
synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai
mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.
Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet
yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan,
joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki
lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman
hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan
pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka
pureskelee kahleitaan.
Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja
samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin
vankikoppia.
Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa
pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka
syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli
läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan
ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka
valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja
kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt
tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi
pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan
ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli
syypää.
Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi
päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön
täyttämään velvollisuutensa.
Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei
kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu
vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.
Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi
kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa.
Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli
veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita.
Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi,
että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään
pois.
Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti
raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.
Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana
ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian
saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.
Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan
ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut
loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä
paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta
toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä
ullakkoikkunasta.
Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki
Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin
kuuntelee.
Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut
uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän
hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö
ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki
myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet
ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja
sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput
vedenpaisumuksen jälkeen.
Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että
hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan
siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä
ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta
toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes
tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi
Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen
vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.
* * * * *
Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa
polkupyörällä.
Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut
luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät
väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden
rasituksista.
Asettaessaan pyöränsä oven pieleen hän loi epäluuloisen katseen oveen
ja luuli ensin joutuneensa pilan esineeksi. Mutta sitten hän huomasi
ullakolle johtavat tikapuut, riisui vaippansa, jonka alta tuli näkyviin
hänen synnytyksissä käyttämänsä valkoinen mekko, ja kiipesi ullakolle
ketterästi kuin orava.
Opettajan teki mieli seurata häntä sinne. Tuo pieni vaitelias nainen,
joka oli saapunut kuin valkoinen mustasiipinen lintu, tuntui hänestä
arvoitukselliselta, mutta herätti hänet samalla todellisuuteen.
Hän kuuli, miten nainen herätti Ornellan hänen vaarallisesta
horroksestaan ja kovalla rämeällä äänellä käski hänen riisuutua ja
paneutua vuoteeseen. Sitten hän pisti päänsä esiin ullakon aukosta ja
komensi:
— Kuumaa vettä, mutta joutuin!
Opettaja aikoi panna padan hellalle, mutta Gesuino oli ketterämpi. Hän
puhalsi tulen leimuamaan, ja vitjoista riippuvaan koukkuun hän ripusti
kuparikattilan, joka oli täynnä vettä.
— Teemme tästä oivan puuron, hän sanoi kovin ylpeänä ja mielissään
sukkelasta päähänpistostaan.
Opettajakin hymyili rohkaistuneena. Ja saadakseen tekosyyn mennä
ullakkohuoneeseen hän päätti viedä kätilölle kupin kuumaa kahvia ja
runsaasti sokeria.
* * * * *
Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään
ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.
— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut
vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä
parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen
ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja
antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt
pahan teon.
Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.
Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö
käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin
ja laski sen opettajan käsivarsille.
— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.
Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi
katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut
hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan
pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää
seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa
kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen
olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.
Gesuino oli asettanut vielä toisen padallisen vettä kiehumaan,
vaikka sitä ei enää olisi tarvittu. Proto palasi mukanaan mytty, jota
hän koetti piilottaa.
— Mene sinä kotiin ja tee mitä tarvitaan, hän komensi veljeään
vihaisella äänellä. Hämmästyksekseen hän näki, että Gesuino viittasi
peukalollaan ullakolle päin osoittaen, että veljen tuli vaieta. Sitten
hän lähti.
Proto jäi huoneeseen levottomana ja uteliaana kuvitellen mielessään,
että kaikki oli samalla kannalla kuin edellisenä iltana.
Eihän mitään tosiasiassa ollut muuttunut. Kätilö oli mennyt, ja syvä
hiljaisuus vallitsi huoneessa ja ullakolla. Ainoa, mikä oudoksutti,
oli, että opettaja ja Ornella tuntuivat lähteneen pois, ja ainoa, mikä
talossa eli, oli tuli ja sen yläpuolella pata, jossa vesi hurjasti
kiehui ja porehti.
Mutta Proto ei ollut mies, joka vähästä hämmästyi. Hän laski myttynsä
pöydälle, ja kun vesi padassa kiehui, hänen mielestään oli sopivaa
käyttää sitä. Hän veti siis esiin mytystä kynityn kanan, jonka pää
oli käännetty jalkojen väliin, ja tutkittuaan, että vesi padassa oli
puhdasta, hän pisti kanan siihen.
Ja hän istuutui odottamaan. Ylhäällä oli kaikki edelleen hiljaista.
Proto rohkaisi mielensä, kiipesi ullakolle ja näki siellä Ornellan
nukkuvan liikkumattomana kuin kuva ja opettajan istuvan laatikolla
päällystakki levällään polvilla ja sen alla jotakin, jonka hän näytti
pelkäävän pudottavansa tai särkevänsä. Ja pyöreä taivaansininen
ikkuna-aukko näytti isolta silmältä, jonka keskellä loisti auringon
terä.
Huomatessaan Proton opettaja kehoitti häntä päännyökkäyksellä
poistumaan, jotta ei olisi häirinnyt Ornellan unta, ja nosti
päällystakin lievettä. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsi tukehtuisi,
eikä voinut laskea pienokaista äidin jo muutoinkin liian ahtaaseen
vuoteeseen. Ja alas hän ei tahtonut sitä viedä.
Odottaessaan kätilön paluuta varmana siitä, että Proto valvoisi taloa,
hän vaipui ajatuksiinsa.
Kätilö oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa pormestarille lapsen
syntymän, ja tässäkin suhteessa opettaja siis saattoi olla huoleti.
Ornellan mytystä hän oli löytänyt tarpeeksi rahaa suorittaakseen
tärkeimmät kulut. Hänen ainoa toivomuksensa oli, ettei Antonio palaisi,
mutta silti hänen poissaolonsa harmitti häntä kaiken eilisiltaisen
kerskailun ja loruilemisen perästä. Mutta mitä se haittasi? Tapahtukoon
Jumalan tahto! Ja hän tunsi nyt sisimmässään tavatonta voimaa, joka
antoi hänelle rohkeutta puolustaa hinnasta mistä tahansa lasta, jonka
kohtalo oli uskonut hänen haltuunsa.
Hän tunsi syvää sääliä Ornellaakin kohtaan, joka nukkui suu puoleksi
avoimena kuin uinaileva lapsi, kalpeana ja ilman muuta pielusta
kuin kokoonkäärityt palmikkonsa. Hänen mielestään tuo nainen oli
vuodattamansa veren ja kärsimiensä tuskien kautta vapautunut ja
puhdistunut pahasta, ja hän lepäsi siinä kuin vahakuva, jota
mielin määrin saattoi muovailla. Ornella oli päässyt raskaasta
hengityksestäänkin. Ja otsassa ja nenässä oli jotakin lapsesta
muistuttavaa.
Ja äkkiä, tietämättä miten, hän mielikuvituksessaan siirtyy takaisin
pieneen kyläkouluunsa. Viisi köyhää tenavaa, kaikki rumia ja röyhkeitä,
istuu penkillä ja tuijottaa häneen pilkallisesti.
— Nyt, kun koulumestari, herra Giuseppe, ei voi nähdä meitä, — pienin
ja häijyin heistä virkkoi, voimme leikkiä lapsenlikkaa tuon kaljun
kakaran kanssa.
Toiset nauraa hohottavat; muuan varakkaan kodin hyvin kasvatettu poika
nousee ja alkaa virnistellä kauheasti:
— Enkö minäkin saa maitoa, herra opettaja?
Koko luokka alkaa hillittömästi nauraa ja virnistellä. Yksi nulikoista
viskaa opettajän selkään tammen terhoja ja mädänneitä oliiveja tähdäten
enemmän lapseen kuin opettajaan. Tämä koettaa nousta, mutta ei voi eikä
tahdokaan, ja koettaa eteenpäin ojennetuin kasivarsin suojella pientä
ahdistettua olentoa.
— Tämäkin on rangaistus, kun en rakastanut lapsia, hän ajattelee.
Äkkiä joku kiipeää tikapuita; ullakkoaukossa näkyy Olan kaunis pää
mustine kutreineen ja tummine kullanhohteisine silmineen. Opettaja
tuntee punastuvansa ja koettaa piilottaa lapsen paremmin, mutta Ola
tietää kaiken, hypähtää keskelle ullakkohuonetta ja sanoo:
— Anna minulle keppi, että voin puolustaa pikkuveljeä noilta
marakateilta.
Nyt pojat ovat kadonneet, ja koulun asemesta näkyy edessä meri
levottomine aaltoineen. Pojat ovat kadonneet mutta minne? Hänestä
tuntuu, kuin he kaikki olisivat hypänneet hänen päällystakkinsa
poimuihin. Ja tämä painaa häntä ja on solumaisillaan alas hänen
polviltaan, ja lapsi pyörähtää siitä permannolle murskautuneena
pieniksi kelmeiksi ja verisiksi palasiksi.
Opettaja herää pelästyneenä unen horroksestaan ja kohottaa päällystakin
lievettä nähdäkseen, onko lapsi vielä siinä vahingoittumattomana. Siinä
se yhä vielä oli, iso pää punertavan myssyn ympäröimänä. Silmät olivat
auki ilmeettöminä, ja ne ja pienet kiiltävät kasvot, joiden iho näytti
kuoritulta ja korvatulta toisella iholla, muistuttivat omituisesti Olan
nukkea.
* * * * *
Antonio palasi. Housunlahkeet korkeiden saapasvarsien sisässä ja
ruoska kädessä hän oli kuin ratsutaituri, joka hankkiutuu lähtemään
vaarallisiin kilpailuihin. Hän ilmoitti, että hänen oli pakko matkustaa
asioitaan hoitamaan, mutta toisestakin syystä, jonka hän uskoi
ainoastaan opettajalle.
— Koetan löytää jonkin paikan, minne voin sijoittaa Ornellan ja
lapsen, niinpiankuin heidät voi siirtää. Tässä on siihen asti...
Hän tarjosi rahoja, ja opettaja epäröi, ottaisiko niitä vastaan. Hän
otti ne kuitenkin ja asetti ne syrjään tahtoen osoittaa, ettei aikonut
käyttää toisen rahoja omiin tarpeisiinsa.
Antonio tahtoi nähdä Ornellan ja lapsen. Kätilö, joka oli uudelleen
käynyt talossa, oli järjestänyt siten, että molemmat voivat nukkua
vieretysten vuoteessa, niin että äiti saattoi imettää lasta.
Kun Antonio tuli ylös ullakkohuoneeseen, Ornella lepäsi puoleksi
kyljellään ja antoi lapselle rintaa, ja näytti siltä kuin äiti ja lapsi
olisivat ruumiillisesti olleet yksi ainoa olento. Ornellasta tuntui,
kuin tuo pieni pehmeä suu, joka imi niin uutterasti, että oikein teki
kipeää, mutta silti samalla tuotti hänelle hekumaa, ei koskaan enää
voisi erota hänestä. Ja hän tunsi, että jos joku koettaisi riistää
lasta hänen rinnoiltaan, hän silloin silmänräpäyksessä muuttuisi
raivoisaksi pedoksi.
Kun Antonio kumartui vuoteen yli ja Ornella muisti miehen pahat aikeet,
hänen silmänsä hehkuivat vihasta.
Mutta Antonion tarkoituksena ei ollut panna toimeen tuntehikkaita
kohtauksia, hänen välinpitämättömyytensä äidin ja läpsen suhteen pisti
selvästi esiin hänen äkäisistä kasvoistaan. Ainoa, mista hän sinä
hetkenä välitti, oli se, ettei opettaja vain pitäisi häntä kitsaana
ja velvollisuutensa unhottaneena miehenä, ja heidän laskeuduttuaan
takaisin huoneeseen, josta Proto oli hienotunteisesti poistunut,
Antonio tahtoi antaa opettajalle lisää rahoja.
— Ei, ei, opettaja sanoi torjuen ja työnsi paheksuen pois rahoja
ojentavan kädenkin. Riittää jo!
Tämä _riittää_ merkitsi muutakin.
Antonio ymmärsi sen hyvin, mutta sanoi kuitenkin:
— Palaan muutoin parin kolmen päivän kuluttua; silloin varmaankin olen
löytänyt heille sopivan paikan, ja jos Ornella silloin jo on päässyt
jalkeille, niin kaikki on selvää.
Opettaja ei vastannut, ja Antonion mentyä tiehensä hänen mieleensä
muistui, miten hän oli viimeisen kerran nähnyt tämän, ennenkuin hän
poikasena karkasi kotoaan.
— Hetkeä aikaisemmin hän oli syönyt leipääni ja juonut viiniäni ja
meni sitten matkoihinsa luomatta minuun edes säälin katsetta. Mutta
onhan aivan oikein, että asiat ovat näin. Niin hän ajatteli ja meni
ylös Ornellan luo.
Opettaja huomasi, että Ornellan kasvot punoittivat, että hän oli
kiihoittunut ja että hänen silmänsä näyttivät säikkyneiltä.
— Mitä Antonio sanoi teille? hän kysyi lujalla ja epäluuloisella
äänellä.
— Ei hän sanonut mitään.
— Kyllä hän varmaankin sanoi. Tunnen hänen tuumansa: hän tahtoo tappaa
lapsen.
Olet mieletön, Ornella, kuinka tuollainen voi pälkähtää päähäsikään?
— Niin se on, saattepa nähdä. Tahtoihan hän tappaa minut eilisiltana
ja minun kanssani lapsen! Ja ensi kerralla...
— Vaiti! Vaiti! Älä kiihoitu, älä haudo mielessäsi joutavia. Se voi
ehdyttää maitosi.
Mutta Ornella ei tyyntynyt, pelästynyt kun oli kuin lintu, joka on
nähnyt haukan lentävän ohi.
— Saattepa nähdä, saattepa nähdä! Hän tahtoi viedä minut pois
saadakseen sitten lapsen katoamaan. Ja sen hän tekeekin, jos...
— Jos?
— Jollen minä pakene. Senkin tähden tahdoin matkustaa Bianchin kanssa.
Hän on tuhat kertaa parempi kuin tämä murhamies.
— Ornella! opettaja sanoi masentuneena ja surullisena. Älä lausu niin
rumia sanoja — poikasi kuulee nyt puheesi.
Ornella katseli poikaa, ikäänkuin se olisi todella kuunnellut ja
ymmärtänyt, ja hänen huulensa menivät lerpalleen. Naytti siltä kuin hän
herahtaisi itkuun.
Rauhoittaakseen häntä opettaja laski toisen kätensä hänen otsalleen ja
lausui, melkein huomaamattaan, omituisia sanoja.
Ne olivat ne Raamatun säkeet, joissa puhutaan Herodeksen vainoista:
"...katso, Herran enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi: 'Nouse,
ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin ja ole siellä
siihen asti, kunnes sanon sinulle; sillä Herodes aikoo etsiä lasta
surmatakseen sen'.
"Niin hän nousi, otti yöllä lapsen ja hänen äitinsä ja lähti Egyptiin".
Ornella ymmärsi täysin, mitä opettaja tarkoitti, ja niinkuin pelästynyt
lintu, joka löytää tyyssijan, mihin kätkeytyä, hän rauhoittui ja antoi
lapselle rintaa.
* * * * *
Tänä aikana Gesuino osoittautui kaikkein hyödyllisimmäksi.
Hän pesi vastasyntyneen vaatteet, suoritti kaikki askareet talossa
ja, jottei näyttäisi veljeään huonommalta, hänkin toi lahjan: kelpo
silavankimpaleen. — Tämän paistan omalla tavallani, niin että Ornella
nuoleskelee huuliaan vielä jäljestäpäinkin!
— Luulen, että on liian aikaista antaa hänen syödä silavaa, opettaja
huomautti hyväntahtoisesti, mutta jotta Gesuino ei tuntisi itseään
loukatuksi, hän lisäsi: Syökäämme sen sijaan me kolme tänä iltana
yhdessä pieni juhla-ateria.
Niin kävikin. Illan suussa Proto kävi ostamassa viiniä, juuri sitä
lajia, josta hän niin piti. Ja useita vuosia pidättäytynyt isäntäkin
joi viiniä huuhdellakseen alas silavan, joka todella oli herkullista
rosmariinilla ja laakerinlehdillä höystettynä. Ja tietysti viini
kihahti hänelle päähän. Mutta se oli tahallista päihtymystä, ja hanestä
tuntui kuin hän olisi mennyt kävelemään yhdessä sielunsa kanssa
kauniina kesäaamuna, sallien sen liihoitella sinne tänne kuin perhosten
merenrantaniityillä, silti pitäen sitä silmällä, ettei sille tapahtunut
vahinkoa.
Hän hillitsi halunsa kertoa veljeksille tulevaisuudentuumistaan.
Muutoin eivät nämäkään sinä iltana puhuneet paljoa, jotta eivät olisi
häirinneet Ornellaa. Pieni hälinä syntyi kätilön saapuessa, ja kun tämä
oli hoidellut äidin ja lapsen yökuntoon, opettaja virkkoi:
— Juokaa kanssamme lasi viiniä!
Eikä pikku naista tarvinnut kauan pyytää.
— Minulla on työtä tänä yönä, enkä tahdo, eikä minun sovikaan huumata
itseäni, hän virkkoi karkealla äänellään, mutta kaatoi silti viinin
kurkkuunsa yhdellä siemauksella, ikäänkuin olisi heittänyt sen ulos
ikkunasta.
— Lasi minunkin puolestani, Proto sanoi kohteliaasti, nousi ja ojensi
hänelle täyden lasin.
— No, olkoon menneeksi, nainen vastasi ja otti lasin pieniin käsiinsä,
kuin olisi tahtonut lämmittää niitä tai viiniä:
— Se voi vakavasti vahingoittaa minua.
Silloin Gesuino kohotti kiharaista päätään, jonka varjo liikkui
seinällä kuin okaisen pensaan varjo ja lausui mielipiteensä:
— Jotta viini ei tuottaisi vahinkoa, täytyy juoda sitä kolme lasia.
— Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
— Amen, Gesuino virkkoi ja täytti niinikään lasin. Jollette juo,
loukkaatte minua.
— Tiedättekö, opettaja ehätti sanomaan väliin, levottomana kätilön
varmasta esiintymisestä; jottei viinistä olisi haittaa, pitää hiukan
haukata ruokaa. Istukaahan pöytään.
— Minulla on työtä, johan sen sanoin! nainen huudahti.
Mutta Proto nousi, painoi häntä olkapäistä ja pakotti hänet
istuutumaan. Opettaja asetti hänen eteensä silavaviipaleen, leipää ja
suolaa. Ja tyttö viipyi talossa myöhäiseen yöhön.
He puhuivat hiljaisella äänellä, ja kätilö kertoi juttuja seudun
perheistä, mainiten karkeita yksityisseikkoja, jotka eivät jääneet
ollenkaan huonommiksi Ornellan puheita hänen pahimmilta ajoiltaan. Jos
olisi istuttu pimeässä, olisi voinut luulla kätilöä mitä pahimmaksi
miehenretkaleeksi. Ja kuitenkaan ei opettaja, eipä itse Gesuinokaan,
joka munkki Zappatan tavoin vaati toisilta, mitä ei itse tehnyt,
ainoastaan suvainnut tytön puheita, vaan he kuuntelivat niitä tuntien
jonkinlaista säädytöntä mielihyvääkin.
Proto sitävastoin hermostui, ja tehdäkseen lopun näistä rumista
jutuista hän itse alkoi kertoä erästä omaa tarinaansa:
— Syrjäisellä seudulla.oli kerran rovasti, joka oli kyllästynyt
yksinäisyyteensä. Eräänä iltana hän senvuoksi lähetti palvelijansa
vaunuillä pyytämään lääkäriä luokseen, hän kun muka oli sairas.
Tohtori, jonka kanssa he muutoin olivat ystävykset ja juomaveikot,
tulee ja kysyy: "No, kuinkas hurisee? Mikä veljeä vaivaa?"
"Voi, voi", rovasti valittaa, "olenpa kuoleman kielissä. Minulla on
kauhea särky tässä päälaessa, kamala kolotus tässä kyynärpäässä, jopa
varpaissakin. Ja kun yöllä sammutan tulen, en näe yhtään mitään."
"Sinä veijari!" lääkäri huutaa. Mutta silti hän jää rovastin luo
päivälliselle, ja puoliyöhön saakka he istuivat pelaten korttia ja
ryypiskellen.
Kaikki nauroivat, vaikka opettaja muisteli kuulleensa tuon jutun jo
muutaman kerran aikaisemminkin.
Kätilön mentyä opettaja nousi ullakolle katsomaan, olivatko heidän
lorunsa häirinneet Ornellaa. Tämä lepäsi vuoteessa silmät auki,
sillä yöllä hän koetti olla nukkumatta, peläten voivansa tukahduttaa
pienokaisen.
— Olemme juhlineet sen syntymää, opettaja mutisi kumartuen vuoteen
yli, joka tuoksahti oljille ja maidolle kuin seimi. Nuo kiltit
veljekset olivat tuoneet lahjoja.
— Miksi ette anna heidän nähdä lasta? Ornella kysyi väsyneellä ja
uneliaalla äänellä, joka muistutti Margan ääntä. Se on niin kaunis ja
osaa jo hymyillä. Se on niin iso ja kaunis, hän toisti itsetietoisesti.
— Huomenna.
— Miksi ei nyt heti? Yöllä se on vielä kauniimpi, äiti intti hyväillen
kädellään lapsen ruumista, joka oli lämmin ja kostea maidosta.
Opettaja on vielä lievässä huumaustilassa, joka saa hänet pitämään
kaikkea helppona ja kauniina. Hän menee sentähden ullakon aukolle ja
huutaa veljeksille:
— Ornella tahtoo näyttää teille lapsen.
Ja Gesuino kiipeää sukkelaan tikapuita, Proto seuraa varovammin, ja
veljekset tulevat vuoteen ääreen katselemaan palleroista.
— Se on kaunis, totisesti kaunis.
— Se painaa ainakin viisi kiloa, Proto huomautti; on kuin lihava
porsas.
Vertäus ei loukkaa, se päinvastoin mairittelee Ornellaa. Ja heidän
seisoessaan siinä vuoteen ääressä, joka hajahtaa oljille ja maidolle,
opettaja kuvittelee, että hän itse ja veljekset ovat Itämaan tietäjät
pyhän lapsen ympärillä.
* * * * *
Kolmantena päivänä lapsen syntymästä Ornella selitti tahtovansa nousta
jalkeille. Hän tunsi jälleen voivansa hyvin ja olevansa vahvempi, kun
nyt saattoi liikkua entistään vapaammin.
— Minun täytyy poistua pariksi tunniksi, ja on parempi, että olet
vuoteessa, jos Antonio sattuisi tulemaan, opettaja sanoi.
Ornella ymmärsi heti, eikä niskoitellut. Tuntui siltä, kuin hänen
älynsä ihmeellisesti olisi kehittynyt lapsen syntymisen jälkeen.
Opettaja pyysi Gesuinoa pitämään taloa silmällä hänen poissaollessaan.
Gesuino asettui opettajan huoneeseen; hän oli tuonut mukanaan
pienen rikkonaisen saviastian, jonka hän aikoi korjata neulalla,
metallilangalla ja kitillä.