kiista virkisti häntä, ja hän alkoi uudelleen ommella tuumien, miten
auttaisi opettajaa vapautumaan Antonion vallanalaisuudesta. Kun
Ornellan aika tuli, hän kyllä osaisi hoitaa asiansa, mutta hänen
tuumansa olivat vielä niin sekavat ja kätkeytyneinä sielun salaisiin
uumeniin, että hänellä oli sämanlainen tunne kuin kiinnisaadulla
rikoksellisella, nähdessään, että hanen entinen rakastajansa oli
oivaltanut ne.
Opettaja sanoi:
— Jättäkäämme sikseen tulevaisuus ja puhukaamme nykyhetkestä. Sanohan
meille ensin, miten olet näin suuresti muuttunut. Mistä johtuu, etta
karkoitettuasi ensin Ornellan talostasi iskuin ja potkuin nyt tahdot
tehdä hänestä melkein toisen vaimosi?
— Ettekö te sitten koskaan ole muuttanut mieltänne? Ettekö ole
koskaan katunut, mitä olette tehnyt? Minäkin olen kärsinyt näiden
kuukausien aikana. Ja te kieltäisitte minulie poikana ollessani
antamanne opetukset, jos todenteolla pitäisitte minua sydämettömänä
pahantekijänä. Eilen täytin kolmekymmentä vuotta, hän sanoi nousten
äkkiä. On jo aika tulla järkeväksi. On myös aika ottaa varteen, mitä
oma arvo vaatii. Joskus itserakkaus ja ylpeys voi muuttaa rosvonkin
hyväksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Ja puhuessani rosvoista tahdon
sanoa, että tällä jutulla on ruma puolensa. Eräähä yönä päästitte
asuntoonne isänmurhaajan Adelmo Bianchin.
Kääntyen pois liedestä opettaja vastasi kovalla lujalla äänellä:
— Se on totta, Bianchi kävi täällä eräänä iltana ennen
sairastumistani. Miksi otat sen asian puheeksi?
— Sanokaa minulie ensin, mitä hänellä oli täällä tekemistä.
— Mistä sen tiedän? Kävi tervehtimässä entistä kotiaan — niin hän
itse selitti — ennenkuin lähti ulkomaille.
— Ja tuon te uskotte! Tuo mies on röyhkeä lurjus, joka avaa suunsa
vain valehdellakseen. Muuten hän on kurja raukka, tarvitsee vain
muistaa, mitä hän on tehnyt. No niin, hän poistui täältä todella samana
yönä lähtien Genovaan, eikä hänellä ollut ropoakaan taskussa; hänenhän
aina onnistuu piilottautua ja livistää tiehensä kuin ketun. Genovässa
hän sai työtä ja oppi valmistamaan ruokaa; hän aikoo pestautua kokiksi
Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevaan laivaan. Hän on hankkinut
itselleen väärän passin ja siirtää matkapäivänsä tuonnemmaksi, jotta
neiti Ornella tulisi hänen luokseen myttyineen.
Samoin kuin keskustelun alussa ei kumpikaan toisista sanonut mitään.
Opettaja katseli lakkaamatta Ornellaa. Hän näki naisen kohottavan
päätään joltisenkin ylpeästi, mutta taas painavan sen alas hänen
katseensa vaikutuksesta.
Häiriintymättä Antonio jatkoi:
— Tuo mies on lähettänyt Ornellalle kirjatun kirjeen, jonka ehkä
olette nähnyt. Hän ehdotti siinä, että tyttö tulisi hänen luokseen
niin pian kuin suinkin, tietysti ensin hankittuaan itselleen passin,
ja Herra ties mitä kaikkea hän on sanonut. Ornella vastasi suostuen
ehdotukseen ja odottaa nyt vain, että saa paperinsa järjestykseen
lähteäkseen matkaan, niin juuri, tuo tuossa myttyineen!
Tuo tuossa myttyineen! Nämä sanat osuivat opettajaan kuin nyrkinisku ja
saivat hänet tuntemaan häpeällistä ja nöyryyttävää kipua. Ja sisäinen
kostontunne, jota hän ei voinut eritellä, pakotti hänet vuorostaan
loukkaamaan Antoniota.
— Nyt oivallan menettelysi syyn. Ei siis säädyllisyydentunne saanut
sinua toimimaan, vaan mustasukkaisuus!
Ja ehkä tämä väite osui oikeaan, sillä Antonio ei kiivastunut, vaan
huomautti ainoastaan:
— Vai ei säädyllisyydentunne! Jos jonakin päivänä isänmurhaaja joutuu
kiinni ja todennäköisesti hänen kanssaan hänen ystävättärensä, ja jos
kuulustelun aikana, joka toistamiseen on siirretty juuri sentähden,
että Bianchia yhä haeskellaan ja etta toivotaan lopulta saatavan hänet
kiinni — jos sanon silloin teidän nimenne ja koko tämä naurettava
juttu joutuu huomion esineeksi — onko se mielestänne hauskaa?
— Anteeksi, opettaja sanoi, mutta miten olet päässyt kaiken tämän
perille?
— Se ei kuulu asiaan; tiedän, minkä tiedän.
— Mutta oletko varma, että kaikki tuo on totta?
Silloin Antonio pyörähti ympäri kuin olisi istunut kiertotuolilla ja
osoitti sormellaan Ornellaa tehden ylenkatseellisen eleen.
— Kysykää häneltä, onko tämä totta..
Näin Ornellan jutun käsittely näytti alkavan.
— Ornella, opettaja virkkoi, saithan kirjatun kirjeen ja sanoit, että
se oli serkultasi; Mitä nyt vastaat Antonion väitteisiin?
— Kirje, jonka sain, oli serkkuni kirjoittama, tämä vastasi jatkaen
ompelemistaan välinpitämättömän näköisenä. Voittehan mennä sukulaisteni
luo ja pyytää saada lukea sen.
— Mikä serkku? mikä serkku? Antonio huusi menettäen malttinsa. Voit
vetää nenästä tuota pyhimystä, mutta et minua. Sinulla ei ole serkkuja,
ja ne sukulaiset, joista puhut, ovat apurejasi tässä siistissä jutussa.
Ja juuri tuo parittajatätisi on ottanut järjestääkseen paperisi kuntoon.
— Tarvitsenhan paperit lähteäkseni täältä opettajan kanssa.
Antonio kirosi puoleksi kiukuissaan, puoleksi piloillaan ja sanoi:
— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että
röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa
minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen,
johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin
kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?
Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.
— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa
totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin... jos aiot lähteä täältä, ei
kukaan...
— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo
sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja
toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä
olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta
lapsen aion ottaa huostaani.
— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.
— Missä Bianchin kirjeet ovat?
— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen.
Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti
avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan
heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.
— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä
ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli
osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo
mies oli ollut hyvin selvillä asioista.
— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.
Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja
värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon
"ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista
avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa:
"Ornella, suo anteeksi että rohkenen mainita sinua ristimänimelläsi
ja sinutella sinua, mutta siitä illasta alkaen, jolloin näin sinut
synkässä kirotussa entisessä kodissani, olen lakkaamatta keskustellut
kanssasi; sinä olet toverini myrskyisellä matkallani, ja päivin puhumme
toistemme kanssa ja öin lepäämme yhdessä kääriytyneinä samaan unelmien
peitteeseen.
"Ornella, minun kohtaloni on samanlainen kuin Vaeltavan juutalaisen,
Jerusalemin suutarin, jonka aina uudelleen täytyy alkaa matkansa
maailman ympäri, ja maailma on hänelle vain pieni puutarha, jossa
hän ainaisesta vaeltamisestaan huolimatta tuntee olevansa vanki
ja jossa hänellä ei ole muuta lohdutusta eikä muuta surua kuin
katsella tähtiä tai rukoilla aurinkoa, että tämä säteillään saisi
hänet raukeamaan tyhjiin. Mutta tätäkään ei hänelle ole suotu, vaan
hänen täytyy elää ikuisesti, kärsiä ikuisesti. Hän tahtoi vastustaa
Jumalan rakkautta, ihmisenä hän nousi vastustamaan niitä lakeja, jotka
hallitsevat ihmiselämää, ja hänen rangaistuksensa on vuorostaan joutua
inhimillisten lakien ulkopuolelle. Kuolemaa ei ole hänelle suotu,
elämääkään ei enää ole hänelle suotu — sellainen minäkin olen".
Tässä kohden Antonio, joka innostui oman äänensä kaiusta, kysyi osaksi
ivallisesti, osaksi uteliaasti:
— Mutta mitä hiidessä tuo mies, se Jerusalemin suutari, olikaan tehnyt?
— Kun Kristus Golgatalle kulkiessaan uupui ristinsä painosta, muuan
katsojista sanoi: "Nouse ja kulje edelleen, kulje edelleen!" Silloin
Kristus kohottautui sanoen: "Ja sinun pitää kulkeman ikuisesti." Tuo
mies oli Ahasverus, vaeltava juutalainen, näin opettaja vakavasti
selitti.
Antonio jatkoi lukemistaan:
"Sellainen minäkin olen, jos sinä, Ornella, kiellät minulta apusi. Jos
sinä olet kanssani äitinä, puolisona ja sisarena, olen sitävastoin
uudestisyntyvä elämään, tulen samanlaiseksi kuin se viaton olento,
jota kannat sydämesi alla, ja me kaksi, minä ja lapsesi, joka on oleva
minunkin lapseni, elämme sinusta ja sinun rakkaudestasi.
"Vannon sinulle, Ornella, etten suutele edes sormenpäitäsi, ennenkuin
olet täyttänyt pyhän äidinvelvollisuutesi. Ja tahdon omistaa sinulle
kaiken huolenpitoni. Lepään jalkojesi juuressa kuin uskollinen koira,
ja sinä voit nukkua rauhassa, vaikka myrsky raivoaa ympärilläsi tai
vaikka jalopeurat saartavat kotimme".
— Loruja! Antonio huudahti, mutta ei kuitenkaan nauranut, eivätkä
hänen silmänsä hellittäneet kirjettä.
"Oli Jumalan lähettämä mielijohde, että sinä iltana palasin synkkään
kotiini. Kuvittelin, että tuli vielä paloi takassa, ja että vanhempieni
leppyneet henget odottivat minua siellä antaakseen minulle anteeksi
ja siunatakseen minua. Ja olin aikonut ottaa sieltä jonkin muiston,
okariinan, jonka sulavat sävelet olivat säestäneet ensilempeni unelmia,
ja lisäksi äitini vihkisormuksen. Ja tulen löysin tuikkimassa sinun
silmistäsi, Ornella, ja soiton ja vihkisormuksen, ne vein mukanani
lapsensydämessäni, rakkaudessani sinuun, Ornella.
"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan
auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet
alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen
laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta
jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien
likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa
meille sydämessämme".
Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on
valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana
ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja
kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan
ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat
toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki
hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen
suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi,
että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa
ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.
Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista,
jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla
oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison
valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta
tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.
— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet
ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien
otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä
hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen
osaa tähän vakavaan näytelmään.
Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi
mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja
vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää
marssia eteenpäin:
— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain
huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää
luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä
tarvitsette.
Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula
vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan
mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen
vetäytyäkseen panssarinsa sisään.
Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu
tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja
hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta
enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen
raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:
— Minä en tule mukaan.
Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:
— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.
— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä
itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan
täyttämään velvollisuutensa.
— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että
sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on
tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja
että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.
— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta,
jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa
olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä
saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin
kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.
Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat
nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta
eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien
ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman
päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui
toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan
katseeseensa hän virkkoi tyynesti:
— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää
kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille
molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.
— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua
noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.
— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen
sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.
— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.
— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä
nyrkkini maistuvat.
Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin
näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle
valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista
lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan
häntä.
Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja
kylmänä, neula ainoana aseena.
Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan
kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre
liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi
kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.
Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa
palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja
vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä
hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan
tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän
kolhivan nyrkillään naisen selkää.
Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio
kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan
läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.
— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan
kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän
asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin,
muuten en vastaa teoistani.
Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja
puristi sitä kädessään kuin avainta.
— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä
uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.
Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti.
Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään
oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli
rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä.
Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan
pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä
sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.
Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan
vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen
päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:
— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä.
Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan
puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja
tuskallisesta asemasta.
— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun,
ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen
järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.
— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi.
Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse
kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin
Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu,
ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka?
Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.
Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut
hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:
— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin
itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä
siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt
meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu
rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.
Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena
Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky:
kuollut nainen lapsi kohdussaan.
— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin
luultavasti joutuu perikatoon.
Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan
tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen
siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa,
sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki
permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti
ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän
unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan
"Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan
mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon
seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä
sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.
Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja
paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle
pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan,
mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta
olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät
kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen
neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa
läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa
nuijasta kuoliniskun.
Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti
tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa,
jotta ei uudelleen olisi huutanut.
Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista
ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta,
jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.
— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.
Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.
— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja
raukka!
Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen
ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha
viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka
oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen
kohdustaan tuskien pesän.
Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.
— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on
noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!
Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten
opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen
vuodetta kohti.
Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä
ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee
piiloon synnyttämään poikasiaan.
Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut
lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa
vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.
Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä
kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin.
Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin
salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen
harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili
itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa
pimeätä lokaista tietä.
Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa
synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin
ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja
vihamielisesti:
— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.
— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena,
opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan
esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän
koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta
siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.
Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet,
hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä,
herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös
ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen
henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.
— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa
hänelle jotakin juotavaa.
— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen
yksinkertaisuutta.
Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan
toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla
hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut
ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän
uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä
kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan
asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi
kuin vilusta kohmettunut koira.
— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä
tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!
Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle
perhesateensuojansa ja sanoi: