astian haljenneen kahtia ja huomatessaan sen olevan sisästä vihreä ja
ulkoa punainen ja kuultuaan Gesuinon aikovan korjata sen, hän ajatteli:
— Jos hänen on minun tullessani takaisin onnistunut korjata se,
silloin minunkin asiani menestyvät.
Ja hän lähti lähikylään, jossa tuomari asui, ilmoittamaan luopuvansa
takavarikoidun talon vartian toimesta. Hän kulki jalan pitkin rannikkoa.
Ilma oli taas muuttunut kauniiksi. Oli pakkanen mutta se oli kuivaa,
ja kirkkaan sinitaivaan alla meri tuntui vavahtelevan ilosta, kun se
oli saanut takaisin kuulakkuutensa ja hohteensa menneiltä selkeiltä
päiviltä. Hiekka oli koskemattomana, ja hänestä tuntui melkein
rikolliselta tallata sitä jalkineillaan. Ola palasi välistä rajusti
hänen mieleensä, aivan kuin tyttösen pieni raikas vilkas olemus olisi
kavahtanut hänen kaulaansa. Mutta hän karkoitti tämän muiston, kuin
sekin olisi ollut rikollinen.
Tie oli nyt toisenlainen, tarkoin viitoitettu ja vailla pieniä
virkistäviä lepopaikkoja. Se oli pitkä, pitkä kuin hänen jäljellä oleva
elämänsä; hänen täytyi siis kiiruhtaa. Ja hän riensikin eteenpäin.
Kauempana hymyilevä kirkas maisema näytti tulevan vastaan auttamaan
häntä, Hänen jalkojensa alla kävi hieta kovemmaksi, ja koko harmaa,
kullanhohteinen ranta tuntui leveältä meren sinikenttää kiertävältä
tieltä.
Opettaja palasi junassa ja toi Ornellalle pussillisen keksejä.
Gesuino oli vielä talossa ja lakaisi rakennuksen edustaa.
— Saviastia? opettaja kysyi.
— Se särkyi uudelleen, Gesuino vastasi, mutta hänen silmänsä kiilsivät
veitikkamaisesti.
Saviastia oli sisällä pöydällä, eheänä ja puhtaana kuin olisi vastikään
tullut myymälästä. Ja opettaja hääri sen ympärillä uteliaana luullen
kaikkea pilaksi. Sitten hän nauroi kuin lapsi.
— Se on taitavasti korjattu! hän huudahti riisuen nuorekkaan
reippaasti päällystakkinsa. Eikö täällä oie käynyt ketään?
— Ei ketään muita kuin tuo vietävän kätilö. Hän oli vähällä antaa
minulle korvatillikan, kun ei minulla heti ollut kuumaa vettä. Mutta
hän on ketterä ja taitava ihminen; kädenkäänteessä hän oli suorittanut
työnsä.
— Oletko vienyt Ornellalle ruokaa?
Gesuino hiukan epäröi, ennenkuin vastasi. Mutta hän oli rehellinen
mies, eikä mielellään valehdellut.
— Tahdoin antaa tytölle kupin lihalientä, niinkuin määräsitte, mutta
hän alkoi haukotella ja virnistellä. Hän sanoi: "Minun on nälkä,
varsinkin kun tuo iilimato imee vertani". Ja hän rehki niin kauan,
ettei minun lopulta auttanut muu kuin antaa hänelle leipää ja viipale
silavaa.
— Toivottavasti se ei tee hänelle pahaa, opettaja sanoi huolestuneena
ja meni Ornellan luo odottaen, että tämä heti osoittaisi
kiitollisuuttaan. Ornella istui jo vuoteessa haukotellen niin, että
hänen täytyi hieroa poskiaan. Nähdessään keksit hän virkkoi.
— Tuo on sopivaa ruokaa pojalle; minä tahdon makarooneja ja papuja.
Ruokahalusta, jota opettaja tyydytti kevyemmällä ruoalla kuin
mitä Ornella halusi, oli hyvät seuraukset. Neljäntenä päivänä Ornella
nousi vuoteesta, suki tukkansa ja huusi kivusta, kun hänen hiuksensa
olivat niin sotkeutuneet. Sitten hän meni alakertaan ja otti jälleen
talon ohjat käsiinsä. Mutta tämäntästä hän pysähtyi kuuntelemaan, ja
luullessaan kuulevansa tuttuja askelia ulkoa hän pakeni ullakolle
piiloon ja puolustamaan lasta.
Hänen vihansa Antoniota kohtaan sai hänet liioittelemaan vaaraa. Mutta
hänellä oli se tunne, että Antonio todella oli laukaissut revolverin
häntä ja silloin vielä syntymätönta lasta kohti; säikähdys piili
vielä hänen veressään, eikä hän kyennyt harkitsemaan asiaa järkevästi
voittaakseen sen.
Viidennen päivän iltana, kun Antoniota ei vieläkään näkynyt, Proto tuli
kertomaan uutisen, että isänmurhaaja Adelmo Bianchi oli otettu kiinni
Genovassa juuri kun hänen piti nousta Amerikkaan lähtevään laivaan.
Ornella oli kuulevinaan uutisen välinpitämättömänä, mutta Proton mentyä
hän sanoi kiivaasti:
— Tietysti Antonio, joka on urkkinut, ja...
Opettaja keskeytti hänet niin äkäisenä, ettei Ornella ollut koskaan
nähnyt häntä sellaisena:
— Kiellän sinua noin pahasti parjaamasta Antoniota, ymmärrätkö?
Ja seuraavana päivänä saatiinkin kuulla, että asia oli aivan toisin:
Adelmo Bianchi oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut poliisille.
— Ehkä hän oli kuullut, että minulle oli syntynyt lapsi ja etten
voisikaan matkustaa hänen luokseen, Ornella virkkoi teeskentelemättä.
Ja tyytyen hänen alistumiseensa opettaja katsoi parhaaksi jättää hänet
harhaluuloonsa. Mutta Proto oli jo kertonut Ornellalle, että Bianchi
oli antautunut sentähden, että hänen veljensä oli vankilassa uhannut
hirttäytyä, jos kuulustelua vielä siirrettäisiin tuonnemmaksi.
* * * * *
Tämä kamalan näytelmän jälkinäytös ja samana päivänä sattunut
yksinkertainen tapaus vahvistivat opettajassa sitä vakaumusta, että
kaikki oli Jumalan sallimusta.
Se henkilö, jolle opettaja oli myönyt talonsa asettaen ehdoksi, että
saisi ostaa sen takaisin, oli äskettäin kuollut, ja vainajan poika
kirjoitti, ettei perheellä ollut mitään sopimusta vastaan. Mutta talon
entisen omistajan oli välttämättömästi tultava paikalle, jotta luovutus
saattoi tapahtua laillista tietä.
Vanhus näytti kirjeen Ornellalle.
— Luovutuksen olisi voinut suorittaa valtakirjan avulla, opettaja
sanoi, ottaen takaisin kirjeen ja katsellen sitä, jottei hänen olisi
tarvinnut katsoa naiseen. Mutta se tulee liian kalliiksi. Aion itse
matkustaa sinne, ja olen jo järjestänyt niin, että tuomari niin pian
kuin suinkin lähettää tänne toisen vartian. Heti kun tämä on saapunut,
luovutan huvilan hänen huostaansa ja lähden matkaan.
— Entä minä ja lapsi?
Opettaja katsahti häneen vielä hiukan epäröiden.
— Jos tahdot lapsesi kanssa tulla mukaan, matkustamme yhdessä.
— Eikö se aina ole ollut tarkoituksenne? Ornella kysyi tyytymättömänä.
— Totta kai! Kuulehan, Ornella. Sinä matkustat kanssani ja saat
olla, mikä tahdot. Mutta muista, että pidän lasta omana poikanani.
Saavuttuamme perille järjestän kaiken. Annamme kastaa lapsen ja
tunnustamme sen omaksi pojaksemme. Ja hänen täytyy saada kasvaa siinä
vakaumuksessa, että hän todella on minun poikani. Teen edelleen työtä
teidän hyväksenne; tunnen, että minulla on siihen voimia. Vielä yksi
seikka: meidän täytyy lähteä taältä salaa välttääksemme ihmisten
uteliaisuutta. Nousemme junaan ensi asemalta. Onko sinusta hyvin näin?
— Kaikki on hyvin, Ornella vastasi.
Sen enempaä he eivät puhuneet asiasta.
Opettaja päätti olla mainitsematta mitään veljeksille hänen ja Ornellan
matkasta. He ehkä pitäisivät häntä kiittämättömänä, mutta ken tahtoo
pitää jotakin salassa, sen tulee kaikkein ensiksi kätkeä salaisuus
omaan sydämeensä.
Asianhaarat näyttivät erikoisesti suosivan matkalle aikovia. Uusi
vartia ja hänen seurassaan tuomioistuimen lähetti, jonka opettaja tunsi
ennestään, saapuivat eräänä iltana, jolloin veljekset Proto ja Gesuino
olivat poissa kotoa.
Kaikki oli valmiina matkaa varten; ja kun huvila ja vartian asunto oli
luovutettu uuden miehen huostaan, ei opettajalla ollut muuta tehtävää
kuin lähteä.
Hän oli sullonut omat ja Ornellan tavarat niihin kahteen matkalaukkuun,
jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän otti seinältä gobeliinin Pako
Egyptiin ja kääri sen silkkipaperiin. Kun hän ja Ornella, joka kantoi
lasta villahuiviin verhottuna, kulkivat veljesten asunnon ohi, opettaja
heitti käärön sisälle särkyneestä ikkunaruudusta.
Miehet tunsivat lahjan arvon, ja varmaankin he ymmärsivät sen
merkityksen.
Sitten opettaja ja Ornella astuivat merenrantaa pitkin himmeässa yössä,
johon talven isot tähdet loivat hohdettaan, kantaen lasta, joka yksin
ei jättänyt jälkiä.