hartioille kaiken vastuun, joka voisi tuottaa meille itsellemme vaivaa.
— Niin, se on vallan oikein, vallan oikein.
— Ja sanalla sanoen, toisen teistä tulee naida Ornella. Kumpi sen
tekee, Proto vai te?
— Hirven liha ei ole koskaan minulle maistunut, Gesuino sanoi
virnistellen vastenmielisesti ikäänkuin katuen, että oli sanonut
liikaa, ja päätti olla jatkamatta. Mutta istuuduttuaan valkean ääreen
hän kumartui kohentamaan tulta ja tunsi voimakkaasti tarvetta ilmaista
tekemänsä päätöksen.
— Mutta jos veljeni tekee sellaisen tyhmyyden, vakuutan teille, että
tuo tyttö pian saa pötkiä tiehensä. Siitä jumaliste minä pidän huolen.
Margan ja Olan tulo esti opettajaa lausumasta julki mielipidettään.
Sitäpaitsi kaiken maailman surut unhottuivat, kun Olan läsnäolo
kirkasti koko ilman. Ja hänen pienestä punaisesta villahameestaan
todella säteili valoa ja lämpöä.
Sitävastoin tytön pienet kädet, jotka isoisä otti omiinsa, olivat
kylmät kuin jää, ja pieni nenännipukkakin, joka hiipaisi hänen
kasvojaan, oli kuin jäätynyt hedelmä. Mutta ruusuisesta suusta virtasi
haaleaa lämpöä kuin maasta kevätaamun sarastaessa, ja hänen silmänsä
loistivat kuin nouseva aurinko.
— En suutele sinua, jotta en tartuttaisi sinuun tautiani, isoisä sanoi
ja työnsi, vaikka vastahäkoisesti, lapsen luotaan. Mene lieden ääreen
lämmittelemään.
Mutta Ola katseli epäluuloisesti epämiellyttävää keltatakkista miestä,
joka vielä oli kumartuneena tulen yli puhaltaen siihen.
— No, no, Ola, ei se ole mikään ihmissusi.
— Kuka se sitten on? tyttö kysyi, lapsellisen ja kursailemattoman
uteliaasti. Ja tämä riitti pitkistä ajoista taas naurattamaän isoisää.
Rypyt, jotka kärsimys ja tauti oli uurtanut hänen kasvoihinsa,
loistivat kuin vaot pellossa auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.
Marga katseli kylmästi vuoroin heitä kumpaakin osoittamatta
uteliaisuutta. Hänen mauttomalla kultakudekankaalla päärmätty musta
samettiviittansa loi häneen vanhankuosisen leiman, ja hänen sileät
kylmästä vahvasti punoittavat kasvonsa, joita verhonneen villahuivin
hän avasi, näyttivät maalatuilta, kuin öljytyiltä.
— Miksi ette heti lähettänyt meille sanaa? hän nuhteli lempeästi.
Antonio lähti kotoä jo viime viikolla; hän aikoo hankkia kaloja suoraan
maaseudun tukkukauppiaille, enkä minäkään ole ollut aivan terve; ei
kukaan ole minulle kertonut, miten teidän terveytenne laita oli.
— Älä välitä siitä, opettaja sanoi hiukan kohottautuen paremmin
nähdäkseen Olan. Nyt pursi on satamassa jälleen, ja kaikki paranee
paranemistaan joka päivä. Mitä tuossa paketissa on? Muista, Marga,
etten minä tarvitse mitään.
— Se oli Olan ajatus, Eikö totta, Ola, sinähän tahdoit tuoda tuomisia
isoisälle? Tulehan tänne ja koeta pysyä paikoillasi silmänräpäys, sinä
ainainen kiusankappaleeni...
Ola koetti kiivetä ullakolle, ja kun se häneltä kiellettiin, hän kysyi,
missä Ornella oli, ja kuultuaan, että tämä oli pesemässä vaatteita, hän
pyysi saada mennä sinne. Silloin Gesuino nousi ja tarjoutui saattamaan
tytön sinne.
— Kas vain Gesuinoa! opettaja huudahti uhaten häntä kädellään. Näetkös,
Marga, ystävämme Gesuino on pikiintynyt Ornellaan.
Marga ei nauranut eikä sanonut mitään, mutta siitä tavasta, millä hän
kääntyi katselemaan Gesuinoa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran ja
erikoisten olosuhteiden vallitessa, opettaja älysi, että hänen pilansa
oli Margassa herättänyt iloisen toivon.
Gesuino ei sanonut vastaan, vaan seisoi suorana ja vaieten lieden
edessä ja päätti olla sen enempää paljastamatta intohimoaan.
* * * * *
Samana iltana kirjeenkantaja, joka harvoin ilmestyi tähän
loukkoon, toi Ornellalle osoitetun kirjatun kirjeen, jonka hän jätti
veljesten tupaan, ja nämä vuorostaan toivat sen opettajan asuntoon.
Ornella otti kirjeen ja tarkasti sitä joka puolelta. Melkein
saaliinhimoisin elkein hän repi auki kuoren, veti esiin itse kirjeen
nähdäkseen allekirjoituksen ja luki hätäisesti muutaman sanan sieltä
täältä. Sitten hän luki sen uudelleen alusta alkaen hitaasti, hyvin
hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein kyennyt saamaan selvää käsialasta,
ja pysähtyi välistä kuin miettien, miten hänen oli meneteltävä. Lopulta
hän sanoi:
— ... serkkutomppelini, joka palvelee väessä ja joka nyt kirjoittaa
minulle sentähden, niin hän sanoo, että ei ole saanut kotoaan kirjettä
kahteen kuukauteen.
Hän jätti kirjeen pöydälle, aivan kuin ei olisi siitä välittänyt.
Opettaja ei pyytänyt saada lukea sitä eikä tehnyt huomautuksia, mutta
ei uskonut ainoata sanaa Ornellan puheesta.
Ornellakaan ei sanonut mitään, mutta jokainen hänen liikkeensä ilmaisi
salaista mielenkiihkoa. Ensin hän katsoi pieneen kuvastimeen, jota
opettaja käytti ajaessaan partaansa, ja silitti hiuksiaan molemmilla
käsillään. Sitten hän käveli ympäri huonetta, siirteli esineitä, joihin
ei koskaan muulloin kajonnut, ja pysähtyi tämäntästä ikkunan eteen,
kuin typertynyt kärpänen, joka on kuvitellut voivansa lentää lasiruudun
läpi ulos. Lopuksi hän kiipesi ullakkohuoneeseen, mutta palasi heti
alas, ja hänen ensi katseensa kohdistui kirjeeseen.
— Minun täytyy huomisaamuna mennä hänen kotiinsa viemään heille sanaa,
hän virkkoi ja taittoi jälleen kokoon kirjeen, jonka pisti avaraan
taskuunsa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojaan ja oli olevinaan
äkeissään.
Myöhemmin käytyään sulkemassa porttia hän palasi hymyillen ivallisesti
ja silmät kiiluen häijyä vahingoniloa.
— Nuo kaksi hölmöä taas paraillaan riitelevät ja oikein aika tavalla.
En ole koskaan nähnyt heitä niin kiukkuisina. Gesuino on vihainen kuin
sonni.
— Miksi he riitelevät?
— Sitä en tiedä. Kuuletteko? Heidän äänensä kuuluvat tänne asti. Tänä
iltana he tappavat toinen toisensa.
Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui
hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan
nauruunsa.
Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti
harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat
veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja
tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä.
Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan,
varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden.
Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa,
mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden
perille.
Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan
siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle.
Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista
huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi
huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä
tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli
koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.
— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun
pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.
— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun
lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.
Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen
ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.
Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin
kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen
uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo
ollut paikoillaan pöydällä.
Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä
lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle
tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen
silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve
keventää sydäntään.
— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni
Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole
taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän
väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat
typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on
siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.
— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin
kenties kadotetun hengen riivaama?
— Olettepa oikeassa, puhutte vallan järkevästi.
— Yksi hyvä puoli teissä molemmissa kuitenkin on: myönnätte aina, että
minä olen oikeassa, vaikka silti yhä edelleen kohtelette toisianne
pahoin. Miksi te taas eilisiltana riitelitte?
— Kuka sitä voisi selittää? Gesuino oli täältä tullessaan hirveän
pahalla tuulella. Aluksi hän rääkkäsi koiraa, ja minä tietysti panin
vastalauseeni. Ja siitä sukeutui riita.
— Kuulkaahan, Proto, opettaja sanoi hetken vaiti oltuaan, minun
täytyy vielä pyytää teitä auttamaan minua eräässä asiassa. Ornella sai
eilen illalla kirjatun kirjeen, ja viime yönä hän kirjoitti siihen
vastauksen. Tahtoisin tietää, keneltä tuo kirje on.
— Näin kirjeen. Se tuli Genovasta ja oli käsialasta päättäen
sivistyneen ihmisen kirjoittama. Mutta miksi ette kysynyt häneltä
itseltään?
— En tahdo tunkeutua hänen salaisuuksiinsa. Se vain pahentaisi asiaa.
— Antakaa hänen siis mennä helvettiin, mista on tullutkin.
— On otettava huomioon lapsikin, joka on pelastettava.
— Menköön hiiteen lapsikin, Proto ärjäisi iskien nyrkkinsä pöytään. Te
olette ihan liian vanhanaikainen. Saattepa nähdä, että vielä jonakin
päivänä itse joudutte kiikkiin.
Opettaja ei pelännyt mitään, ei edes kirouksia ja karkeita sanoja,
joita mies lasketteli Ornellasta, Gesuinosta, Jumalasta ja kaikista
ihmisistä; Hän vaihtoi puheenaihetta. Kirje tuli Genovasta ja oli
sivistyneen henkilön kirjoittama. Olikohan se Adelmo Bianchin
lähettämä? Mitä tahansa saattoi odottaa tuolta tuulihatulta.
Opettaja kertasi ajatuksissaan, mitä oli tapahtunut sinä iltana,
jolloin hän sairastui. Hän näki jälleen edessään isänmurhaajan, joka
katseli Ornellaa ihastunein silmin, eikä hän enää epäillyt.
— Proto, hän virkkoi hiljaa, on välttämätöntä pitää silmällä tuota
tyttöä. Tahdon tietää, minne hän menee ja mitä tekee tänä aamuna.
Proton valtaa uteliaisuus, ja hänen mielessään piilevä kauna ajaa hänet
urkkimaan Ornellan askelia ja mahdollisesti kostamaan hänelle.
— Luottakaa minuun. Päivällisaikaan teen teille selkoa kaikesta.
Lähden nyt heti.
Ja jo päivällisaikaan opettaja tiesi, että Orriella todella oli
käynyt eräiden sukulaistensa luona, sitten hän oli ostanut kangasta
torikauppiaalta ja oli lopuksi käynyt postitoimistossa.
* * * * *
Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen. Samoin kuin
sotajoukko lyhyen levon jälkeen uudistetuin voimin hyökkää vihollista
vastaan, niin myrsky, pakkanen ja lumi raivosivat kirouksenalaisen
talon ympärillä.
Silti opettaja nousi vuoteestaan. Ornellan kutomat sukat, Margan
Olan nimessä lahjoittama shaali ja lakki, joka hänellä vanhastaan
oli, olivat hyvänä apuna talvitamineiden järjestelyssä. Näihin
pukeutuneena hän katsoi kuvastimeen ja näytti mielestään itse talven
ruumiillistumalta. Mutta sisimmässään hän tunsi kaiken uudistuneeksi ja
mielensä olevan täynnä lujia päätöksiä tulevaisuuden varalie.
Hän istuutui takkavalkean ääreen ja alkoi lukea viime päivien lehtiä,
mutta ei hetkeksikään herjennyt pitämästä silmällä Ornellaa odottaen
sopivaa tilaisuutta pelastaakseen tämän siitä uudesta vaarasta, jota
kohti hän sokeasti syöksyi.
Ornella ei tullut lieden lähettyville. Lopetettuaan askareensa
hän istuutui pöydän ääreen ompelemaan lapsen vaatteita. Opettaja kuuli
hänen raskaan hengityksensä eikä ollut varma siitä, etteikö hän
mielessään hautonut synkkiä tuumia.
Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja
jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka
oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä
olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt
häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista
luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä
toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos
hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.
Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen,
että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada
tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka
hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo
lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen
valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin
Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.
Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta
hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään
ylläpitää hyvän liekkiä... Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä
taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa
yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut
maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.
— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on
vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi
kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä
talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua,
siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi
piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas
yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee
uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa.
Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He
ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan
osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani
ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen
kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi
metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen,
kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua
tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden
hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja
kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran...
Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien
sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa
metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli
ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti
tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen
vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa.
Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä
hämähäkkiä.
Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja
kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.
— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa.
Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän
oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa
kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan
kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän
ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään
valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan
hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.
Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut
kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei
kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen
alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja
ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa
olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa,
mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi
Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa,
jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai
Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa
syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi
se miten tahansa.
* * * * *
Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia
kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi
toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.
Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän,
mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni
ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi,
kysymättä, kuka siellä oli.
Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki,
joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli
lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.
— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi
hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te,
hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli
selkoselällään.
— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole
kiinni.
Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja
toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka
kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.
Seurasi hetken äänettömyys.
Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten
västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi
tulvinut sisälle huoneeseen.
Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut
ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti
sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon
lyhistyneeltä aaveelta.
Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin
pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän
siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä
ympäristöstään, että hän ajatteli:
— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa.
Pötkikää tiehenne!
Hän lähestyi liettä laskien kätensä veljensä olkapäälle:
— Tule, Gesuino, on jo myöhä!
Ja kun ei kukaan pyytänyt veljeksiä jäämään, molemmat nolon näköisinä
sanoivat hyvästi ja poistuivat.
Samoin kuin isänmurhaajan käydessä talossa opettaja nytkin kuvitteli
näkevänsä unta, ja silti hän tunsi, että Antonio oli tuonut mukaansa
julman todellisuuden tuulahduksen. Tästälähin oli parasta, että unelmat
haihtuivat ja romahtivat kasaan kuin vaate-aave ullakon tikapuille.
— Marga ja Ola lähettivät paljon terveisiä, Antonio virkkoi, istuutuen
Gesuinon äskeiselle paikalle ja oikoen jalkojansa, joihin hän oli
vetänyt ahtaat saappaat.
Nämä nimet ja terveiset saivat opettajan sydämen heltymään; hänen
katseensa kohosi ja hän tunsi vielä hallitsevansa tapahtumia.
Opettaja pani merkille, että Antonio oli ruumiillisesti muuttunut kuin
mies, joka on ollut sairaana tai kauan oleskellut vieraassa maassa.
Hänen kasvonsa olivat käyneet ankaroiksi, ja niissä oli toinen ilme,
vaikka ne olivat säilyttäneet puhtaat klassilliset piirteensä kuin
kuvapatsas, jonka alkuperäiseen muotoon taiteilija ei ole tyytynyt, ja
siksi sitä muunnellut. Hiukset, joissa ennen oli ollut keikarimainen
jakaus, olivat nyt tuuheat ja pystyssä ja leikatut lyhyeksi
voimakkaasta niskasta. Eikä silmissäkään, vaikka ne olivat kääntyneinä
tuleen päin, ollut samaa kiiltoa kuin ennen. Ne piilivät jäykkinä
kulmakarvojen alla, jotka milloin vetäytyivät ryppyyn, milloin taas
oikenivat, seuraten liekkejä, jotka vuoroin leimusivat ja vaipuivat.
Veljesten mentyä ja Antonion lausuttua Margan ja Olan terveiset
hänen äänensäkin oli vapautunut tavallisesta teatterimaisesta
korostuksestaan, ja asetuttuaan tulen eteen mukavaan asentoon
käsivarret ristissä hän virkahti karskisti:
— Tulin tänne lopullisesti järjestämään tätä Ornellan asiaa.
Jokainen hänen sanansa tuntui putoilevan kohtisuoraan maahan ja
halkeavan kuin kovat hedelmät, kun niiden kuori on kypsä.
Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi
päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan
kuollut esine hänen käsissään.
Antonio jatkoi:
— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki,
vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan
on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta,
vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille,
he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin
köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta
eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja
vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä
ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa
ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta
häpeästä minä tahdon tehdä lopun.
— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.
— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin
myös aikaisemmin järjestänyt asian.
— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.
— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta
kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.
— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?
— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas
täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.
— Entä sitten?
— Sitten aion huolehtia heidän toimeentulostaan. Joka leikkiin ryhtyy,
se leikin kestäköön!
— Ja sillä tavoin saat kaksi perhettä.
— No niin, olkoon menneeksi, saan kaksi perhettä ja aion tehdä työtä
kummankin puolesta. En suinkaan ole ensimmäinen, enkä viimeinenkään.
— Tietääkö vaimosi tämän päätöksesi?
— Hän ehkä tuntee sen, sillä hän arvaa kirotun hyvin salaisimmatkin
tuumani, mutta hän on vaiti niinkuin tavallisesti ja antaa minun
toimia, hän kun tosiasiassa on varma siitä, etten minä ole niin suuri
lurjus, jollaiseksi minua luullaan. Hän on vain puhunut kanssani teistä
ja on pyytänyt minua tekemään kaiken, mitä ikinä voin, taivuttaakseni
teidät palaamaan meidän perheeseemme, ja sen olen luvannut ja toivon
voivani pitää lupaukseni.
Opettaja ei vastannut heti. Hän tuntui taas punnitsevan asian parasta
ratkaisua, mutta ei nytkään voinut löytää muuta kuin yhden ainoan.
— Minä palaan kotiseudulleni; olen jo ryhtynyt neuvotteluihin taloni
ostamisesta takaisin. Ornella lähtee mukaani, ja jos niin tarvitaan,
annan hänelle ja lapselle nimeni.
Antonio purskahti nauruun, mutta seuraavassa tuokiossa hän hykersi
käsiään ikäänkuin tukahuttaakseen sopimattoman hilpeytensä ja kävi
äkkiä taas vakavaksi.
— Nuo ovat vain kauniita romanttisia haaveita, joihin näillä seuduilla
ei ole totuttu.
— Mutta minun kotiseudullani ne vielä ovat voimassa, opettaja väitti
vastaan, jälleen rohkaistuen.
— Sielläkään ne eivät enää ole paikallaan. Ihmiset ovat tähän maailman
aikaan käytännöllistä väkeä jotka nauravat noille yksinkertaisille
kristityille, jotka hukkaavat aikaansa kaivamalla kuoppia veteen.
— Naurakoot, vain, mutta selitä minulle, mitä tarkoitat noilla veteen
kaivetuilla kuopilla.
— Tarkoitan, ettei kestä kauan, ennenkuin Ornella joko pötkii tiehensä
tai tuottaa teille ikävyyksiä jonkun perheystävänne kanssa.