hänen seisovan melkein kiinni selässään kauniina ja kookkaana.
— Onko tämä vaimonne? hän kysyi typerästi ja avasi silmänsä
selälleen, kun Ornella alkoi nauraa tuota säädytöntä ja kiehtovaa
nauruaan, jolla hän ennen tavallisesti vastasi miesten mairitteluun ja
tungettelevaisuuteen.
— Hän on minun seuraneitini, opettaja vastasi, niinikään tavattoman
ivallisen hilpeyden valtaamana. Istukaa.
Nuorukainen istuutui ja laski lakin ja repun lattialle tuijottaen
yhä Ornellaan, joka nojasi vuoteen laitaan, ikäänkuin puolustaakseen
isäntäänsä kaikilta mahdollisilta vaaroilta.
Mutta hänen läheisyytensä vaivasi opettajaa.
— Kuumenna kupillinen viiniä, hän virkkoi Ornellalle kääntyen nuoreen
mieheen päin. Vai onko teidän nälkä? Älkää kursailko.
— Kiitos vain, en tarvitse mitään. Tulin ainoastaan katsomaan taloa.
Minun on viimein onnistunut saada passi, ja aion lähteä täältä maailman
tuntemattomimpiin maihin. Sillä tavoin tunnen herääväni kuin uuteen
elämään. Ja onhan mahdollista, että onni potkaisee minua ja että voin
tulla rikkaaksi,
— Se on mahdollista, opettaja myönsi, mutta eikö olisi parempi
veljennekin tähden, että ilmoittautuisitte viranomaisille?
— Minäkö ilmoittautumaan viranomaisille? Mitä se hyödyttäisi? Ettäkö
minut tuomittaisiin kuritushuoneeseen? Ja mitä etua siitä olisi
veljelleni? Voin auttaa häntä paremmin toisella tavoin, kun pysyn
vapaana. Ja hän lisäsi katkerasti: Jos nyt voi sanoa sitä vapaudeksi,
kun elää kaukaisessa maassa tuntemattomien ihmisten parissa, ilman
ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Ruumis tosin on vapaa, mutta sielu
on vankina tässä, samoin kuin toisessa maailmassä.
— Miksi siis matkustaa pois?
— Ja miksi elää? Ihminen harhailee, harhailee yhä kohtalon ajamana
kuin hiekka, jota tuuli lennättää. Asuessani täällä — siitä tuntuu
olevan jo sata vuotta aikaa — oli tapanani puhaltaa okariinalla m.m.
pientä laulua, jonka sanat kuuluivat:
Niin tuuli hietaa lennättää
Kuin kohtalo poloista mua...
Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän alkoi viheltää tuota
sävelmää.
Ornella, joka kuumensi viiniä, kääntyi katselemaan miesta. Hänen teki
mieli jälleen purskahtaa nauruun, mutta uudelleen tuon merkillisen
ihmisen ääni lumosi hänet. Kaikki, mitä tämä sanoi, soi hänestä kuin
laulu. Opettajankin uteliaisuus ja mielenkiinto heräsivät, vaikka
nuoren miehen suuret silmäterät sekä se, että kehäkalvon ympärillä oli
liian paljon valkeata, viittasivat mielenvikaisuuteen. Ja hän muisti
Proton sanat, että mielenvikaisuus oli syynä moneen rikokseen.
— Missä olette ollut koko tämän ajan?
— Tuskin itsekään tiedän, mieleni on niin sekaisin. Ensin olin Isole
Rossen seudulla ja elelin eräänlaisessa meriluolassa, jonka harvat
tuntevat. Kolmeen päivään en saanut ruokaa. Lepakot lentää sujahtelivat
ympärilläni pimeässä kuin kärpäset, ja pelkäsin niitä kauheasti,
kunnes eräänä päivänä sieppasin kiinni yhden, ja se tuntui käteeni
lämpöiseltä ja pehmeältä kuin säikähtynyt pieni hiirenpoika. Silloin
minusta ja lepakoista tuli ystävät. Minusta ne tuntuivat ilmieläviltä
ajatuksiltani, yhtä synkiltä, levottomilta ja unettomilta.
— Oletteko harjoittanut opintoja? opettaja keskeytti hämmästyneenä
nuoren miehen kuvakielestä.
— Totta kai! Ja siitä juuri johtui minun ja veljeni onnettomuus.
Olimme jo päässeet lukion viidennelle luokalle. Olimme samalla
luokalla, vaikka veljeni oli minua kahta vuotta vanhempi; sitten meidän
täytyi erota koulusta. Äiti, joka oli kustantanut koulunkäyntimme,
kuoli, ja tämän jälkeen isäni muuttui omituiseksi, saidaksi ja
kärtyiseksi. Hän pakotti meidät raatamaan pellolla. Veljeni karkasi
kotoa, mutta palasi takaisin, ja silloin alkoi isäni torua häntä ja
rääkätä nyrkiniskuilla. Eräänä aamuna hän pieksi veljeäni kepillä,
hänen vielä nukkuessaan vuoteessa, ja herätessään veljeni alkoi
huutaa ja itkeä, ja tuo itku ja nuo huudot kaikuvat vielä päässäni ja
suonissani. Miksi, miksi, Herra, siedät tällaista kauheutta?
Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä, kuin vielä olisi
kuullut veljensä hurjat valitushuudot, sitten hänen kätensä retkahtivat
alas ja pää vajosi rinnalle.
— Monasti, niin han jatkoi kuin puhuen itsekseen, olen puhellut
Jumalan kanssa ja kysynyt häneltä rikoksemme syytä. Olin hyväsydäminen
enkä kyennyt tekemään pahaa madollekaan, annoin kernaammin muurahaisten
tärvellä kylvetyn pellon, kuin olisin hävittänyt ne, koska minulla oli
se varma vakaumus, että eläimilläkin on sieiu ja oikeus elää. Miten
muuten voisi selittää Jumalan ja maailman olemassaolon? Mutta onko tuo
Jumala siis luonut meidät yksinomaan kärsimään? Yhä joutumaan pahan
valtaan?
— Jumala on meissä, ja meistä itsestämme riippuu pahan voittaminen,
opettaja virkkoi.
Nuori mies kohotti katseensa, vaikka hänen päänsä yhä oli kumarassa, ja
silmänvalkuaiset loistivat kuin posliini.
— Pelkkiä sanoja! hän huudahti. On helppoa puhua noin, mutta
vaikeaa muuttaa puhe toiminnaksi. Minäkin ajattelin niin poikana ja
koulua käydessäni ja lukiessani kauniita runokokoelmia. Mutta sitten
päinvastoin...
— Ei koskaan ole myöhäistä voittaa pahaahenkeä. Ja Jumala ehkä suosii
henkilöitä, jotka kerran ovat kokonaan antautuneet pahan valtaan,
sitten antaen heidän kohota muita korkeammalle ja elää yksistään
pyrkiäkseen hyvään. Ettekö tekin tunne sitä sielussanne?
— Se on totta. Ja juuri sentähden en tahdo joutua vankilaan, Tahdon
elää, tehdä työtä ja tehdä hyvää. Mutta liian usein epätoivo nujertaa
minut; olen yksin ja kironalainen. En enää säa rakastaa ketään, en
seurustella kenenkään kanssa. Jos kohtaisin naisenkin, joka pitäisi
minusta, en voisi ottaa häntä omakseni, sillä isäni aave kohoaisi aina
hänen ja minun välilleni, ja lapsi saisi kärsiä minun rikokseni tähden.
— Tuo on harhaluuloa, poikaseni, opettaja sanoi, ääni huokuen syvää
myötätuntoa. Niin kauan kuin antaudutte sellaisten ajatusten valtaan,
olette pahan vaikutuksen alaisena, ja tämä pimittää sielunne, eikä
isänne henki anna teille rauhaa. Siellä kaukana, jonne aiotte lähteä
ja jonne toivon teidän pian pääsevän vahingoittumattomana, siellä ei
kukaan tunne menneisyyttänne. Karkoittakaa vain se sydämestänne, ja
kaikki sisällänne on uudesti syntyvä!
— Ei! Ei! Päinvastoin, tahdon ajatella suruani ja ravita itseäni
sillä. Ja jos kohtaisin naisen, joka tahtoisi jakaa kohtaloni,
ilmaisisin hänelle, kuka olen, samoin kuin ottaisin hänet, vaikka hän
olisi minua onnettomampi. Mutta älkäämme enää puhuko tulevaisuudesta.
Minun täytyy nyt tehdä työtä veljenikin puolesta. Jospa hänkin olisi
vapaana! Yhdessä voisimme ehkä vielä tuntea olevamme onnellisia.
Välistä luulen, että kaikki on vain unta, ja koetan herätä, mutta en
voi. Vielä nytkin tuntuu minusta, kuin näkisin unta. Tässä on kotimme
seinä, tuolla sisällä on kaikki vielä entisellään. Äiti tekee vielä
työtä meidän hyväksemme, veljeni suorittaa latinankäännöstään ja minä
soitan okariinaa. Kuuletteko? Kuuletteko?
Kuului ainoastaan tuulen rapinaa katolta, mutta tuntui todella siltä,
kuin perheaaveet olisivat tävanneet toisensa yöllä talon ympärillä,
joka oli ollut heidän rakkautensa esineenä.
Kuppi kuumennettua viiniä kädessään Ornella kuunteli kauhistuneena.
Hänen suunnattoman isö varjonsa täytti koko seinän ja näytti päällään
tahtovan puhkaista katon, nähdäkseen siellä ylhäällä rapisevat aaveet.
Juotuaan viinin nuori mies näytti ensin lysähtävän kokoon
vastustamattomaan horrostilaan vaipuneena. Mutta sitten hänen
kasvoihinsa nousi väriä, ja hänen kätensä, jotka olivat kapeat
kuin naisella, näyttivät puristavan kuppia lämmitäkseen. Ne
kävivät vaaleanpunaisiksi, äänikin muuttui lämpöisemmäksi ja
vivahdusrikkaammaksi.
— Kaikkein enimmin pelkään vilua. Sitä en voi kestää, ja tahtoisin
viettää talveni maan alla kuin myyrä. Lämpö sitävastoin on minun
elementtini, ja sentähden lähden aurinkoisiin maihin, Austraaliaan tai
Etelä-Amerikkaan. Tahdon elää kuin käärme päivänpaisteessa tai metsissä,
joissa lehdet ovat niin isoja, että voi paneutua nukkumaan niihin
kuin kehtoon, ja joissa puiden ontot rungot kelpaavat asunnoiksi.
Elää kalastuksella ja metsästyksellä, se on unelmani, mutta minunhan
täytyy tehdä työtä veljenikin puolesta, ja tämän vuoksi minun ehkä on
pakko lähteä suuriin tehdaskaupunkeihin, painua helvetinkuiluihin,
joissa työn hiestä tehdään kultaa. Yhtä kaikki. Jumala auttaa minua.
Jos sallitte, kirjoitan teille, ja te, joka olette niin hyvä, kaiketi
lähetätte minulle tietoja täältä, hän sitten virkkoi katsellen
ympärilleen. Hänen avoimina tuijottavat silmänsä pysähtyivät jälleen
Ornellaan, ja kun tämäkin lumoutuneena tähysteli häntä, heidän
katseensa tavoittivat toisensa sulautuen intohimoisesti yhteen kuin
kahdella rakastavalla.
Opettaja, joka pani merkille kaiken tämän, oli siitä pahoillaan.
Sellainen letukka, joka hioi aseitaan miehen vuoksi, joka poikkesi
taloon vain tunniksi, kurjimman rikoksellisen tähden, jonka kohtalon
puuska oli lakaiseva pois ainaiseksi! Mutta opettajastakin tuntui,
että hän uneksi. Hänen valtimonsa tykytti nopeasti, ja hänen
ruumiinsa kuumuus ja korviensa suhina ilmaisivat, että hänessä oli
kuumetta. Nuoren miehen puhe tuntui hänestä yhä sekavammalta ja alkoi
ikävystyttää häntä, hän sulki silmänsä osoittaakseen, että oli väsynyt,
mutta nuori mies kääntyi tuolillaan ja alkoi puhua Ornellalle.
— Luulen tanssineeni kanssasi naamiaisissa pari kolme vuotta sitten.
Muistan sen sentähden, että jo silloin olit noin pitkä, vaikka et noin
paksu, kun minä sitävastoin silloin olin vielä pienempi kuin nyt.
Vanhanko luulet minun olevan? En ole vielä täyttänyt yhdeksäätoista,
mutta tuntuu kuin olisin melkein satavuotias. Ensi vuonna minut
julistetaan karkuriksi, ja kuitenkin mielihaluni poikana oli saada
opiskella antautuakseni juuri sotilasuralle ja kunnialla palvellakseni
maatani. Jumala ei sallinut sitä, mutta se on yhdentekevää. Siellä
kaukana, minne matkustan, ehkä sentään voin astua sotapalvelukseen,
siirtomaanjoukkoihin, ja kun minulta ei puutu rohkeutta, voin kenties
yletä upseeriksi. Oletko koskaan nähnyt siirtomaanjoukkojen upseeria?
Sellaista Ornella ei ollut koskaan nähnyt, mutta äkkiä hän näki
mielikuvituksessäan miehen puettuna valkoisiin ja kultaan, lakissa
vihreät höyhentöyhdöt kuin bersagliereillä ja varustettuna aseillä,
jotka säihkyivät kuuman vyöhykkeen auringonpaahteessa. Ornella ei
kuitenkaan vastannut mitään, kun ei tahtonut opettajan kuulevan,
mutta hiljaa ja vähitellen hän liikehti niin, että tuli nuorukaista
yhä lähemmäksi, aivan kuin tämä olisi vetänyt häntä puoleensa
näkymättömällä langalla. Ja sitä mukaa kuin tyttö tuli nuorukaista
lähemmäksi, tämä näytti paremmin tuntevan hänet.
— Juuri sinun kanssasi tanssin naamiohuveissa pari vuotta sitten.
Sinulla oli vihreä puku, ja olit kahden ystävättären ja yhden
naamioidun miehen seurassa. Eikö ollut niin? Kuka tuo mies oli?
Ornella kohautti olkapäitään. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut
käynyt naamiaisissa kaksi vuotta sitten, ja muisti nimenomaan, että
Antonio oli kieltänyt häntä menemästä niihin. Mutta Ornellasta oli
hauskaa, että nuori mies luuli tanssineensa hänen kanssaan.
— Silloin tanssin viimeisen kerran. Ja mieleeni muistuu tämä yö juuri
senvuoksi, että palatessani kotiin tanssiaisista sain keuhkopussin
tulehduksen, joka sitten meni korviin, ja lopulta sain aivotulehduksen.
Kolme kuukautta makasin henkitoreissani, enkä koskaan parantunut
täydelleen. Kaikki koski hermoihini, ja isäni ja veljeni välinen
alituinen kinastelu sai minut hourimaan, että olin kuollut ja tuomittu
helvettiin. Jos voisin panna paperille kaikki ne houreet, jotka minulla
oli siihen aikaan, siitä tulisi kamala kirja, kamalampi kuin Divina
Commedia. Ja vieläkin näen unta, että alinomaa vaellan erämaassa
lentohiekkapilvien keskellä, jotka liikkuvat ja ovat eläviä olentoja,
tuulen kiusaamina, joka lakkaamatta muuttelee niiden muotoa. Nämä ovat
kiihtyneen veren aiheuttamia unia, mutta ne saavat minut hirvittävästi
kärsimään. Enkä kuitenkaan tahdo väistää niitä, päinvastoin rakastan
niitä, silla kärsiminen on sovitusta, ja tahdon sovittaa rikokseni.
Tahdon kärsiä, kunnes suru puhdistaa vereni ja lihani ja muuttaa minut
niin, että tulen viattomaksi kuin pieni poika.
— Sentähden en tahdo joutua vankilaan, hän jatkoi kääntyen opettajaan
päin, välttääkseen naisen viettelyä. Vankilassa tylsistyisin ja
muuttuisin toisten kaltaiseksi, jotka tyyninä kärsivät rangaistuksensa
ja jo ovat kuolleita sieluja. Minä tulen myrskystä ja palaan myrskyyn.
Kun pilvi pudottaa rakeita, tuhoaa viljan ja tappaa linnut, niin onko
se sen syy? Minä tapoin isäni, kun kohtalo pakotti minut siihen. Jos
tahtoisin antaa ilmi itseni, löytäisin kyllä asianajajan, joka voisi
saada julistetuksi minut syyttömäksi todistamalla, että tehdessäni
rikokseni olin mielenhäiriössä. Mutta sitä en tahdo; haluan tyhjentää
kärsimysteni maljan ja täyttää kohtaloni. Jos ottavat minut kiinni,
ottakoot, siinä tapauksessa käy niin, kuin käymän pitää. Mutta he
eivät ota. Kaikki nämä viime kuukaudet olen elänyt kuin metsän peto
maanalaisissa komeroissa, kivikoissa ja pensastoissa ja syönyt
kasveja ja hedelmiä. En enää muista, miltä leipä maistuu, ja viini,
jonka tuo nainen antoi minun juoda, sai pääni kuumaksi, ja tunnen jo
lörpötelleeni tarpeeksi. Vannon, etten enää juo pisaraakaan viiniä.
Sitten hän katsoi herätyskelloa. Tämän vaitiolon aikana opettaja avasi
jälleen silmänsä ja näki, että Ornella taas oli tullut vuoteen ääreen
seisoen siinä alakuloisena ja pää painuksissa.
— Vielä viisi minuuttia, nuori mies virkkoi taas katsoen kelloa. Totta
puhuakseni tulin tänne pahoissa aikeissa. Tiesin, että talon vartia
on vanha, heikko mies, ilman aseita, ja ettei täällä edes ole koiraa.
Tulin tänne aikoen mistä hinnasta tahansa tunkeutua taloon. Mistä
hinnasta tahansa, ymmärrättekö? Tahdoin nähdä jälleen kotimme ja ottaa
sieltä mukaani jotakin, ainakin okariinan ja äitini vihkisormuksen.
Sanotaan, että äidin vihkisormus tuottaa onnea, ja kaikin mokomin
tahdoin saada juuri sen, mutta Jumala varjelkoon minua kajoamasta
mihinkään tuossa talossa; siitähän syntyivät kaikki meidän hirvittävät
riitamme. Saan olla vailla sormusta vastedeskin, ja otan mukaani vain
vähän multaa anturoihini.
Vihdoin hän hymyili, ja tuo hymy kaivoi pienet kuopat hänen poskiinsa,
ja ympäröi hänen silmänsä rypyillä, jotka kuitenkin tekivät hänet
nuoremman näköiseksi ja kaunistivat hänen kasvojaan. Mutta äkkiä hymy
sammui, aivan kuin hän olisi hetkeksi kohottanut kammottavaa naamiota
näyttääkseen todellisia nuorukaisenkasvojaan.
— Jos tahdotte ottaa täältä jonkun esineen, niin ottakaa vain,
opettaja sanoi.
Nuori mies katsoi ympärilleen kuin todella valitakseen itselleen
muistoesineen. Hänen katseensa pysähtyi uudelleen Ornellaan, ja
uudelleen hymy ilmestyi ja katosi.
— Otan mukaani tuon tytön kimssuineen kamssuineen.
Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena
noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan
toisti:
— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän
leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella...
Tämä ojentautui heti suoraksi ja nuori mieskin nousi tuolilta, avasi
reppunsa, seisoi hetken hiljaa ja sanoi sitten:
— Kiitos, en tarvitse mitään. Mutta jos sallitte, suutelen teitä.
Ja kun opettajä nosti päätään vuoteesta, nuori mies kumartui ja suuteli
hänen hiessä kylpevää otsaansa. Sitten Ornella avasi oven, ja vieras
poistui.
Varhain seuraavana aamuna Ornella meni veljesten luo pyytämään heitä
noutamaan lääkäriä. Yöllä opettajan kuume oli kiihtynyt, ja hänen oli
vaikea hengittää.
— Kuka oli teillä eilen illalla? Koira oli levoton, vaikka ei
haukkunut.
— Ei meillä ollut ketään, Ornella valehteli häikäilemättä.
Lääkäri tuli vasta päivällisaikaan polkupyörällä yllään sadetakki, joka
kiilsi kosteana ja josta valui sadepisaroita.
Lääkärin tummat suippopäähineen kehystämät kasvot tuntuvat sairaasta
pahalta enteeltä, jolle tuollainen kuoleman esimaku ei kuitenkaan
ole vastenmielistä. Hän on väsynyt. Ehkä Jumala tahtoisi ottaa hänet
luokseen ja siten ratkaista hänen köyhän elämänsä ongelmat.
Mutta lääkäri rohkaisi hänen mieltään. Hänkin oli jo ikämies, väsynyt
ja ujo, joka ei uskonut tieteeseensä. Hän kiinnitti aina koko huomionsa
sairaan sydämeen. Kaikkein ensiksi hän aina kuuntelikin sydäntä, ja jos
huomasi sen vahvaksi, hän selitti, että kuolevakin oli vapaa kaikesta
vaarasta.
— Kaikki riippuu kokonaan sydämestä, hän selitti asettaen paikoilleen
peitteen, tarkoin tutkittuaan potilaansa. — Ihminen kärsii enemmän
tai vähemmän ja tuottaa toisille enemmän tai vähemmän kärsimystä
riippuen hänen sydämensä laadusta. On turhaa hakea pahan syyta, olipa se
ruumiillista tai henkistä, muista elimistä. Jos sydän on, niinkuin sen
olla pitää, keskellä ruumista ja antaa verelle selvät määräyksensä,
kaikki käy hyvin, se on kuin sotajoukon päällikkö. Teidän sydämenne on
vahva; älkää siis olko huolissanne, vaikka lievä rintakatarri tuottaa
teille vähän hengenahdistusta. Koettakaa päästä hikoilemaan. Keitetty
maito ja villahuovat — siinä paras lääke.
Iltapäivällä kuume ja hengenahdistus kiihtyivät. Kun Ornella lähestyi
vuodetta, hänestä tuntui melkein kuin hän olisi seisonut lieden edessä
padan kiehuessa. Sairas ei sanonut mitään eikä edes vaikeroinut, kun
yskänkohtaukset ahdistivat häntä pakottaen hänet hiukan kohottautumaan
vuoteessaan. Ja Ornella katseli häntä säikähtyneenä, ollen
kahdenvaiheilla, pitikö lähettää noutamaan hänen sukulaisiaan vai ei.
Sairaus sai molemmat unohtamaan edellisen illan omituisen vieraan.
Niinä hetkinä, jolloin opettajalla oli rauhallinen olo eivätkä tuskat
painaneet lamaan hänen ajatuksiaan, hän sekoitti isänmurhaajan kuvan
toisiin, jotka kuumeen painajainen loi hänen mieleensä. Kaikki oli
ollut unta, ja hänen elämänsäkin, joka häipyi kuin tämä kolkko
sadepäivä, oli sekin pelkkää unta.
* * * * *
Veljekset olivat tavallistakin valmiimmat auttamaan ja hoivaamaan
sairasta. He kävivät alinomaa kysymässä, miten sairas voi, ja Gesuino
sytytti pieluksen yläpuolella riippuvan pyhänkuvan edessä olevan pienen
lampun. Proto muisti, että hänen vaimonsa oli parantanut kaikenlaiset
taudit lehmuksen kukista keitetyllä lääkejuomalla. Hänen itsensä oli
tapana käyttää sitä lääkkeenä, ja hän valmisti sitä opettajalle. Hän
vei sitä kiehuvan kuumana kupissa sairaalle, antoi hänen juoda ja
tarjoutui valvomaan yön hänen vuoteensa ääressä.
— Ei millään muotoa, sairas kielteli; huomenna voin jo paremmin.
Mutta seuraavana päivänä hänen tilansa oli vieläkin huonompi.
Näin päivät kuluvat; opettaja tuntee voimiensa heikkenemistään
heikkenevän, ja patjaan muodostuu syvä kuoppa. Ulkonakin on ruma ilma.
Vettä valuu pilvistä alati, ja sateen rapinaa säestää meren ja tuulen
kohina. Ornellakin on käynyt kalpeaksi, ja hänen kosteat hiuksensa
näyttävät tummenneilta. Onneksi veljekset avustavat kaikessa. Proto
lähtee isolla sinisellä perhesateensuojalla varustautuneena tekemään
ostokset, ja kun hän palaa, hänen kenkänsä näyttävät kahdelta veneeltä,
jotka juuri ovat pelastuneet rantaan myrskyävältä mereltä.
Eräänä iltana hän tuli kotiin mukanaan pieni pullo, joka oli
huolellisesti kääritty paperiin ja haisi apteekilta, ja selitti
käyneensä kysymässä neuvoa toiselta seudun lääkäriltä.
— Veljeni Gesuino on saanut keuhkokatarrin. Määrätkää jotakin lääkettä
hänelle! Niin sanoin, ja hän kirjoitti tätä lääkettä. Se on hyvää
yskään; lusikallinen joka tunti. Tässä se on.
Hän laski pullon piirongille ja pyysi Ornellalta lusikkaa.
— Hyvä, opettaja virkkoi. Ja te sanoitte, ettette luota lääkäreihin
ettekä lääkkeisiin!
— Se tohtori, joka tavallisesti käy täällä, antaa ihmisten kuolla,
sillä hän ei anna heille mitään lääkettä, Proto selitti, jottei tulisi
puhuneeksi ristiin.
Ja hän pakotti potilaan ottamaan lusikallisen tuota lääkettä, joka oli
vain viatonta mehua lasten yskään.
Siitä illasta sairas alkoi parantua.
* * * * *
Silloin opettaja antoi luvan ilmoittaa Antonion perheelle, että
hän oli sairaana, jo senkin vuoksi, että ilma oli seljennyt; niin että
Marga kenties voisi tulla tervehtimään häntä.
Gesuino lähti viemään sanaa perille ja palasi hiukan nolona mainiten
vastaukseksi:
— Miniänne tulee heti ja ottaa tytön mukaan. Mutta...
— Mutta?
Gesuino virnisteli huulillaan, nyökäten päätään Ornellaan päin. Niin,
olihan parempi, ettei lapsi saanut nähdä Ornellaa tuossa tilassa.
Mutta miksi? opettaja ajatteli. Olihan Ola liian viaton ymmärtääkseen,
miten Ornellan laita oli. Aikaihmiset olettavat lapsissa olevan samaa
pahuutta kuin heissä itsessään ja herättävät heissä pahoja ajatuksia.
Mutta Ornella oivalsi itsestään asian eikä tahtonut näyttäytyä
Margalle. Hän tahtoi myös kostaa Gesuinolle.
— Jos sallit, Gesuino, menen sillä aikaa kuin sinä olet täällä,
pesemään vaatteita kaivolle, siellä kun vielä on vähän aurinkoa.
Ja Ornella poistui odottamatta Gesuinon suostumusta, ja tämä loi hänen
jälkeensä kiukkuisen kätseen ajatellen, että hän meni juttelemaan
Proton kanssa,
— Mitä Marga sanoi teille? opettaja kysyi äänellä, joka oli käynyt
heikoksi ja värähteli; mutta ei edes tämän äänen onnistunut hillitä
Gesuinon suuttumusta. Kellervä nahalla päärmätty takki yllään ja päässä
karvalakki painettuna myssyn tavoin pyöreiden, vihasta leimuavien
kasvojen ympärille hän näytti villiltä eskimolaiselta.
Kiihoittuneena hän käveli edestakaisin huoneessa ja asettui sitten
hajasäärin vuoteen eteen.
— Mitäkö miniänne minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Hän oli kuin puusta
pudonnut. Näyttää siltä kuin hän ei tietäisi asiasta hölynpölyä, ei
edes missä tilassa tuo letukka on.
Ja kun opettaja lempeästi ja vaieten katsoi häneen, hän huudahti:
— Onpa se aika hävytön, tuo tyttöletukka! Mitä hänellä nyt oli
tekemistä kaivolla? Eihän enää ole auringonpaistetta. Tuo tyttö tahtoo
vain puhua Proton kanssa.
— Antakaa heidän puhella. Mitä pahaa siinä on?
— No eipä kylläkään mitään. Mutta ihmiset huhuilevat ja juoruilevat.
Ja parasta olisi, että tuo tyttö pysyisi kotoisalla.
— Mutta tehän juuri annoitte hänelle sen neuvon, että hänen pitäisi
lähteä ulos.
— Olisihan hän voinut mennä ullakkohuoneeseensa, Gesuino sanoi katsoen
synkästi sinne ylös. Ja opettaja hymyili, mutta vain hetken, sillä
toinen kysyi teeskentelemättömän raa'asti:
— Missä aiotte antaa hänen synnyttää kakaransa?
— Jeesus syntyi tallissa. Jumala kyllä pitää siitä huolen.
Gesuinon käsvot muuttuivat aivan sinertäviksi kaulaa myöten, ja hän
mutisi:
— Jumala!... Jumala...! Sitten hän näytti tahtovan vaihtaä
puheenaihetta. — Miniänne sanoi minulle, että hänen miehensä on ollut
poissa asioilla viime viikosta alkaen; sentähden hän ei ole käynyt
täällä.
— Se on yhdentekevää. Sanokaa minulle, miniänikö käski pitämään
piilossa Ornellaa?
— Mutta johan sanoin, ettei hän tiedä tai ei ole tietävinään mitään
koko asiasta.
— Ja kuitenkin kaikki sen tietävät, hän lisäsi kärsimättömästi. Ja
vielä peläten, että Proto ja Ornella mahdollisesti keskustelivat
toistensa kanssa, hän meni ovelle ja katsahti ulos.
— Antaa heidän olla rauhassa, opettaja rauhoitteli, Sitäkin
suuremmalla syyllä, kun he kai näinä päivinä menevät naimisiin.
— Jumala tehköön niin kuin tahtoo, mies sanoi, palaten rauhoittuneena
takaisin.
Silloin opettaja lausui sen ajatuksen, jota Gesuino jo oli kosketellut.