kukunnalta korvessa. Proto ei jatka, eikä opettaja kysy. Molemmat
aavistavat uhkaavan vaaran.
Lopulta Proto, joka tavallisesti katsoo puhetoveriansa suoraan silmiin,
luo katseensa maahan ja sanoo:
— Tyttö on edelleen suhteissa tuohon mieheen — tiedätte ketä tarkoitan
— ja teidän on välttämättä puututtava asiaan ja tehtävä siitä loppu.
Opettaja ei räpäytä silmäänsäkään. Hän tulee ajatelleeksi erästä Olan
leikkiä tytön kavahtaessa isoisänsä kaulaan sanoen: "Saammepa nähdä,
kumpi kauemmin voi pitää silmiään auki, luomia vilkuttamatta" — ja
puhaltaessa henkeä nauravasta suustaan hänen kasvoilleen. Ja tämä
muisto tukee häntä vielä koettelemuksen hetkenä.
— Kuka on sanonut, että Ornellan välit Antonioon vielä jatkuvat?
opettaja kysyi ääni lujana.
Proto katsoi ylös, melkein ällistyneenä, kun opettaja tiesikin, että
"tuo mies", jonka nimeä he eivät koskaan olleet puheissaan maininneet,
oli Antonio.
— Olen nähnyt sen omin silmin. Ensin näin heidän puhelevan keskenään
tiellä, ja sitten seurasin tyttöä matkan päästä ja näin hänen menevän
sisälle tuohon taloon. Gesuino muutoin todistaa sen.
Opettaja pisti silmälasinsa nenälleen koneellisesti kuten hänen oli
tapana tehdä tahtoessaan tarkastaa jotakin läheltä, otti ne taas pois,
ja pidellen niitä sormien välissä hän ojensi toisen kätensä kovin
paheksuen.
— Ja sellaisen naisen kanssa tahdotte mennä naimisiin? Te, Gesuino ja
hän... siitä tulisi kaunis sotku!
Hän hillitsi itsensä. Proto oli loukkautunut. Arvokkaammin kuin
opettaja hän virkkoi:
— Minun taloni on aina ollut puhdas, köyhä, mutta puhdas. Ja vakuutan,
että niin on oleva aina, tulkoon siihen mikä nainen tahansa.
— Mutta tuo nainen voisi pettää itse Herraa Jumalaakin.
— Jumala ja minä, se on eri asia, Proto vakuutti osoittamatta
vähintäkään ivaa. Ja opettaja, jolla joskus oli se suurenmoinen
käsitys, että han oli osa itse Jumalasta, tunsi itsensä suuresti
erilaiseksi kuin tuo kansanmies.
Hän pyysi joka tapauksessa miettimisaikaa.
* * * * *
Syyskuun ensi päivinä Marga palasi kotiin. Hänen terveytensä oli
suuresti parantunut. Aika ajoin kuume oli kokonaan poissa tai vaivasi
se häntä ainoastaan iltapäivisin, taas haihtuen auringon laskiessa ja
käyden joka kerta lievemmäksi ja lyhytaikaisemmaksi. Ja kun opettaja
ei enää näyttäytynyt eikä tullut nostamaan kuukautista raha-avustusta,
jota Antonio sopimuksen mukaan oli suorittanut, Marga ja Ola eräänä
päivänä lähtivät tervehtimään häntä hänen tyyssijaansa. Nyttemmin
kaikki tiesivät, että hän asui siellä yhdessä Ornellan kanssa, jonka
raskaudentilaa katsottiin hänen syykseen. Rahvas juoruili siitä, mutta
osoittamatta hämmästystä tai ylenkatsetta: tapahtuuhan sellaista
maailmassa. Eikä opettajakaan enää ollut siitä pahoillaan. Aikaisempi
suru oli jälleen tullut hänen pettämättömäksi toverikseen, mutta silti
hän salaa toivoi parempia päiviä. Täytyihän tapahtua jotakin, jollei
muuta, niin kuolema tulisi ja lopettaisi hänen kohtalonsa surulliset
vaiheet ja vapauttaisi hänen sielunsa ristiriidoista. Ja hän odotti
kuin lehti puussa, jonka eräänä päivänä pitää saada rauha tuulelta ja
auringolta jä varista maahan.
Hän eli puutarhan puiden ja pensaiden keskellä kuvitellen viljelevänsä
maata; tosiasiassa hän etsi itselleen lohdutusta pyrkimällä yhtymään
luonnon elämään.
Ja hän luuli olevansa onnellinen joutuessaan kosketuksiin tämän luonnon
kanssa, kun persikkapuu pudotteli kypsiä hedelmiään hänen jalkojensa
juureen, kun hyönteiset vapaasti mellastelivat hänere hiuksissaan
ja vaatteissaan, kun vihreä hämähäkki kiiti hänen kätensä poikki ja
leppäterttu, punaisena kuin veripisara, laskeutui hänen multaiselle
sormelleen.
Kaikki vain harhaluuloja; hänen sydämensä oli yksinäinen, hänen lyhyt
ilonsa liiti pois kuin leppäterttu saavuttuaan hänen sormensa päähän.
* * * * *
Ainoastaan sielu, joka vaieten kärsii, saattaa lohduttaa toista
hiljaisuudessa kärsivää sielua. Margan tulo nosti häntä tuosta hänen
haudanomaisesta pyrkimyksestään maan povea kohti paljoa enemmän kuin
Olan. Marga ei ollut tietävinään mitään. Hän tervehti Ornellaa kuin
entistä palvelijatartaan, joka oli siirtynyt palvelukseen toiseen
taloon, ja salli Olan hellästi syleillä häntä.
— Kas vain, kuinka olet vahva! Ja kuinka paljon painat. Ja kuinka olet
kasvanut!
Tyttö olikin kasvanut, ja muutamat tuoreet naarmut sametinpehmeillä
käsivarsilla kertoivat viimeisistä kahakoista vuoristolaislapsien
kanssa.
Isoisän ja tytön kohtaaminen muistutti hiukan kahden rakastavan
pitkän eron jälkeen tapahtuvaa jälleennäkemistä. Jotakin vierasta
oli kuitenkin tullut heidän valilleen, ja varsinkin tyttö oli hieman
unhoittanut hänet ja käynyt uskottomaksi. Hän antoi isoisän suudella ja
hyväillä itseään, mutta liukui hänen käsistään samoin kuin heidän ensi
kerran kohdatessaan toisensa, eikä tyttö enää katsellut häntä niinkuin
ennen. Johan hän tunsi vanhuksen eikä löytänyt hänestä mitään uutta,
varsinkin kun hänellä oli yllään sama puku ja sama kaulanauha kuin
ennen.
Enemmän häntä huvitti itse paikka, tuo salaperäinen talo, johon hän
viimeinkin oli päässyt tunkeutumaan. Ja yhdellä ainoalla katseella hän
havaitsi kaiken, puut, pöydät ja kaivon ja menetteli niin ovelasti,
että viimein sai mennä sisälle rakennukseen. Hän huomasi heti ullakolle
johtavat tikapuut, ja hänen silmänsä loistivat hurjasta ilosta.
Siellä ylhäällä piili salaisuus, sen vanhan muijan ilmakehä, joka
varasti lapsia. Ehkä siellä vielä oli piiloitettuna joku lapsikin...
Ja hänen kiivetessään ylös tikapuita Ornellan valvonnan alaisena,
joka ei näyttänyt välittävän mistään muusta kuin tytöstä, opettaja ja
Marga istuutuivat ulkona marmoripöydän ääreen. Opettajakin oli tyyni,
melkein kylmä, katseli tarkoin Margan kasvoja ja arveli hänen tulleen
nuoremman näköiseksi. Sitten hän tiedusteli Antonion vointia ja miten
talousaskareet sujuivat.
— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen
yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän
mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen
palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi
ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse
palvelijatarta ollenkaan.
Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot,
puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja
ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää
ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan
edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei
Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli
onnistunut salata häneltä totuus?
Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän
vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei
ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.
— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten.
Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen
kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut
paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita
työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,
— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaan _in
contumaciam_, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs
viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä.
Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä
kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja
sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.
Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa
hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:
— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän
palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?
— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi,
vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua Ornella kysyi opettajalta, miksi hän
ei ollut mennyt vastakäynnille Margan luo. Ensin opettaja hämmästyi
tätä kysymystä, sitten hän koetti saada selville, mitä sen alla
piili. Ornella oli tavallisesti ääneti kulkien hiljaa huohottaen
ikäänkuin hänen hengityksensä olisi kaksinkertaistunut hänen kohdussaan
kantamansa lapsen vuoksi. Hän vaikeni, teki työtä ja keksi aina
jotakin tehtävää. Opettaja katseli häntä takaa, kuten kerran ennen, ja
kuvitteli näkevänsä hänen kasvavan, ja tosiasiassa hän olikin paisunut
luonnollisista syistä. Ja vaikka Ornella edelleen herätti hänessä
vastenmielisyyden ja pelon tunteita, hän katseli naista nyt kokien
sielussaan uskonnollista mielenliikutusta, johon usein oli pyrkinyt.
Oikeastaan tuossa naisessa kypsyi elämän salaisuus, ja kun puu kukkii,
emme luo katseitamme maahan, vaan taivaaseen, joka kaareutuu sen yllä.
Ornellan kysymyksessä varmaankin piili jokin juoni, mutta opettaja
tunsi itsensä väsyneeksi eikä halunnut syvemmin tutkia mitään.
Margan käynnin jälkeen yksinäisyys alkoi jälleen painaa häntä kuin
kilpikonnaa, joka ryömii maankamaraan painautuneena. Yksinäisyys tosin
puhdisti ja poisti hänen verestään sairaalloiset ainekset, mutta
hän tunsi, että hänen sydämensä lopulta tuon yksinäisyyden painosta
murtuisi. Sillä ei ole totta, että korkealla tasolla oleva ihminen
voi elää yksin luonto seuranaan ja yhdessä olentojen kanssa, jotka
ovat häntä paljoa alempana. Tuollaisen etevän henkilön sydän tarvitsee
vertaisensa sydäntä, samoin kuin toinen pylväs tarvitsee toista
voidakseen kannattaa pyhäkköä.
Eräänä päivänä hän palasi Olan luo. Tyttö istui lehtimajassa paljain
jaloin, yllään pieni lyhyt hame, mikä sai hänet muistuttamaan noita
lintuja, jotka saavat sen troopillisen metsän värin, jossa elävät. Hän
leikki kissan kanssa potkien sitä jalallaan, ja kun eläin oli hyppinyt
hänen ympärillään vuoroin työntäen ulos ja vetäen sisään kyntensä,
hän jätti paljaan pienen jalkansa lepäämään kissan käpälien väliin ja
painoi jalkaansa kissan vatsaan. Ei kumpikaan tehnyt toiselleen pahaa,
molemmat iloitsivat tuosta näennäisesti julmasta leikistä.
Punainen perhonen liiteli heidän ympärillään, väliin se lähestyi
tytön jalkaa ja kissaa ikäänkuin olisi mielellään ottanut osaa heidän
leikkisään taisteluunsa, mutta äkkiä se sai päähänsä muuta ja lensi
kauas pois. Ja lehdet suhisivat keinuen pehmeästi kuin laineissa, mikä
liike näytti syntyvän niiden omasta suhinasta.
Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta
tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti
pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi
sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.
— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi
leikkiä tuollaisia leikkejä.
Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja
näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa
ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi
pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja
koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö
itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi
pyysi pienokaiselta anteeksi.
— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.
— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun
luulin, että kissa todella oli raapinut minua.
* * * * *
Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin
merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut
kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli
pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia
ja täynnä tahraisia papereita.
— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja
pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi
Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana
suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.
Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin
kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren
hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä
kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.
— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä
lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.
— Entä jos saisit läteä ulos?
— Lumi on tervetullutta, se puhdistaa paremmin ja tappaa kirputkin, ja
siitä koira pitää.
Ja taas Ola nauraa, ja korostaakseen isoisän sanoja koira nostaa
käpälänsä ja puree reittään, älähtäen äissään.
— Näetkös, nyt sen täytyy itse purra itseään, ja se söisi kernaasti
kirputkin.
Tyttö nauraa. Kaikki häntä naurattaa, kun sitä vastoin opettaja hakee
jokaisesta lausumasta sanasta kamalaa viittausta omaan elämäänsä.
* * * * *
Kun sitten ruohonkorret jälleen pistävät esiin ja kaisla nostaa
särkistä teränsä, kun hirvittävä luodetuuli pyyhkäistessään lunta
hietikkoon toimeenpannut ensi puhdistuken, silloin toivon kukka versoo
uudelleeen opettajankin povessa.
Orssella paisui päivä päivältä käyden vaiteliaaksi. Ja opettaja
pani merkille hänesää aivan jotain uutta, ajatusheijastuksen hänen
silmissään, jotka muuttuneina kirkkaiksi kuin puhdas vesi sallivat
katsoa pohjaan asi; ja tässä pohjassa välkkyi heräävä valo. Ornellaa ei
enää haluttanut poistua kotoa, hän ei edes mennyt miesten luo, eivätkä
nämäkään lähestyneet taloa muuten kuin opettajan kutsusta. Proton
kosinta, joka vielä oli ratkaisemattä, piti kaikkia jännityksessä,
mutta kaikki odottivat, että aika ratkaisisi asian, ikäänkuin Ornellan
synnytys tietäisi uuden elämän alkua. Mutta enimmin toivoa herätti
opettajassa tuo omantunnon herääminen, jota hän luuli havaitsevansä.
Oliko se äitiyden vaikutusta? Mutta eläimilläkin on tämä tunne, eikä
hän rohjennut toivoa liikoja.
Että Ornellassa tapahtui jonkinlainen mielenmuutos, ilmeni
myös hänen päätöksessään ruveta säästäväiseksi. Ennen hän oli
tuhlaillut minkä oli rehellisesti ja epärehellisesti ansainnut;
nyt hän sitävastoin ei tuhlannut ropoakaan, vaan piiloitti rahansa
ullakkohuoneeseen.
Joka kuukauden lopulla Antonio, joka kaihti tapaamasta opettajaa,
lähetti myöntämänsä kuukausiavustuksen vakuutetussa kirjeessä. Sadan
liiran seteli, jossa vielä oli reiät niiden rihmojen jäljeltä, joilla
se oli ollut ommeltuna kuoreen kiinni, jätettiin suoraan Ornellan
käteen, joka pisti sen taskuunsa; sen jälkeen sitä ei enää näkynyt. Hän
vastaanotti sen kuin palkkana palveluksestaan opettajan luona, mutta
tiesi kyllä, mistä se tuli, ja tosiasiassa hän olikin sen oikeutettu
omistaja. Nyt opettaja vuorostaan kävi ostoksilla, ja Ornella napisi,
jollei hän tehnyt sitä hyvin. Kauppatorilla naiset kysyivät häneltä
Ornellan vointia, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vaimonsa, ja
Antonion tuttavat, jotka tapansa mukaan istuivat tähystelemässä
torin kulmassa, nauraa virnistelivät nähdessään hänen kulkevan ohi.
Tämä ei enää harmittanut opettajaa, mutta hän tunsi olevansa kuin
nuorallatanssija, joka voi minä hetkenä tahansa pudota maahan, olipa
hän kuinka taitava tahansa.
Hän oli iloinen, kun talvi raivokkaasti syöksyi maille manterille.
Sillä sumu- ja myrskysäällä, jolla ei ollenkaan tuntunut olevan loppua,
hänen ei niin usein tarvinnut tavata lähimmäisiään ja joutua heidän
maalitaulukseen.
Eräänä päivänä hän tuli kotiin läpimärkänä sateesta. Tuuli oli
temmannut hänen lakkinsa, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän
olisi tullut kaljuksi. Ornella hoiteli häntä tunnollisesti, pakotti
hänet vaihtamaan takkia, veti kengät hänen jalastaan ja juotti hänelle
kupillisen kuumaa maitoa.
Opettaja istuutui tulen ääreen ja kuvitteli tulleensa jälleen
pikkupojaksi ja siirtyneensä niihin aikoihin, jolldin äiti hoivaili
häntä ja huonolla säällä pakotti hänet pysymään kotosalla. Miellyttävä,
kuin humaltumisesta aiheutunut väsymyksen tunne valtasi hänen mielensä,
Loppujen lopuksikin on hyvä, että talossa on naishenkilö, joka
huolehtii elämän aineellisesta puolesta ja antaa toisen elää sisäistä
elämäänsä mielensä mukaan. Ja tuo Ornella...
— Ornella, opettaja sanoi kääntyen katsömaan, mitä tämä teki. Hän
hääri tavallisissa askareissaan, ripusti hänen vaatteensa kuivamaan ja
asettui sitten pöydän ääreen sateen pieksämästä ikkunasta lankeavaan
himmeään valoon kuorimaan perunoita. Ja hän teki sen huolellisesti,
niin että ohut kuori valui alas yhtenä ainoana kappaleena kuin
keltaisenruskea nauha.
— Ornella, näin viime yönä niin omituista unta. Näin unta, että
oikeudenpalvelija tuli ilmoittamaan, että talon vartian toimi
lakkautetaan. Isänmurhaajien kuulustelu oli päättynyt, ja viranomaiset
takavarikoivat heidän omaisuutensa. Mutta merkillisintä on, että
kirje, jossa tuo asia ilmoitettiin, tuli minun kotiseudultani ja siltä
henkilöltä, jolle möin taloni. Ja minut velvoitettiin ostamaan jälleen
tuo talo sen takavarikoimisen uhalla.
Ornella ei ollut tottunut kuulemaan opettajalta tällaista
luottamuksellista puhetta, eikä hän käsittänyt, että monet kertovat
keksimiään unia siten ilmaistakseen omia toivomuksiaan. Silti tuo uni
oli hänestä mielenkiintoinen, ja hän huomautti vakavasti, kuin olisi
ollut kysymys todellisesta asiasta:
— Ja mitäpä se teihin koskisi, vaikka se takavarikoitaisiinkin?
— Eihän sen pitäisi koskea minuun, ja kuitenkin tuo asia tuntui
minusta kovin ahdistavalta. Ja oikeudenpalvelija istui tässä huoneessa
eikä tahtonut lähteä, ennenkuin oli kuullut minun päätökseni.
Hän oli pitkä parrakas mies, ja samalla kuin hän oli olevinaan
oikeudenpalvelija, hän oli, niinkuin unissa usein tapahtuu, toinenkin
henkilö, nimittäin toinen isänmurhaajista, se, joka oli paennut.
Hän istui tuolla ovensuussa eikä hievahtanut paikaltaan, ja minä
tarkastelin asiapaperia tuumien, miten asian ratkaisisin, ja ajattelin:
Marga voi kyllä ratkaista pulman...
Kuullessaan Margan nimeä mainittavan Ornella painoi päänsä kumaraan,
katseli tarkoin kädessään olevaa perunaa ja kysyi hiljaa:
— Mutta mitä olette tehnyt talonne myynnistä saamillannc rahoilla?
Opettaja ei vastannut; eihän tällä asialla ollut mitään tekemistä
unen kanssa. Sitäpaitsi myrskyn ja sateen pauhu oli sinä hetkenä niin
voimakas, että hän mahdollisesti ei ollut kuullut, mitä Ornella sanoi.
— Marga voi kyllä auttaa minua, vanhus jatkoi kääntyen jälleen tuleen,
ja sitten kaikki taas on oikealla tolallaan. Ostan takaisin talon ja
palaan kotiseudulleni, Silloin voin vielä ansaita vähäsen, voin antaa
tunteja ja perustaa yksityiskoulun. Kaikki siellä antavat minulle
arvoa, ja tein ehkä tyhmästi, kun yleensä läksin sieltä pois. Talo
on sama ja päivänpaisteisella paikalla; siinä ei ole vihannestarhaa
eikä puutarhaa, mutta se on hieman syrjässä, ison maantien puolella
vihreällä kukkulalla, jolla kasvaa isoja öljypuita ja jonka rinne
viettää laaksoon. Ja talon ja koko seudun taustalla kohoavat vuoret
tammilehtoineen ja synkkine metsineen, jonne ainoastaan metsästäjät
uskaltavat tunkeutua.
Ornella oli nostanut päätään. Harmaassa huoneessa värähteli kuin
pimeinä talvi-iltoina takkavalkean punertava harso. Ulkona säesti
myrskyn meluava soitto opettajan koti-ikävää uhkuvaa kuvausta, ja
Ornellasta tuntui, kuin hän olisi kuunnellut satua.
Tämä oli opettajan puolelta jonkinlaisen houkuttelun alkua. Kuin
käärmettä pyydystelevän villi-ihmisen huilunäänistä lumoutuneena
Ornella lähestyi opettajaa kuullessaan hänen kertovan tuosta
kaukaisesta seudusta.
Ennen kaikkea huvittivat häntä metsänkävijät, jotka kesin ja talvin
tunkeutuvat korpeen ajamaan sellaisia eläimiä kuin villisikaa ja sutta,
ollen vaarassa itse joutua niiden saaliiksi.
— Siellä varmaankin myös on ihmissusi, joka voi muuttua ihmiseksi, hän
kerran virkkoi, ja opettaja muisti Olankin uskovan, että tuollaisia
salaperäisiä eläimiä on olemassa, jonka perusteella yksinkertaiset
sielut selittävät ihmisten julmuuden.
— Päinvastoin; ihminen muuttuu usein villipedoksi, opettaja sanoi
hieman ivallisesti. Mutta eräitä seikkoja Ornella läheskään voinut
ymmärtää pitäen aina vertauskuvaa todellisuutena.
— Mutta miten ihminen oikein muuttuu noin? Minä en paljoakaan usko
tuollaisia.
Silti hän pelkäsi vainajia ja kuvitteli itsekin kuulevansa omituisia
ääniä kirouksenalaisesta talosta. Eräänä iltana, kun joku naputti
ovelle, Ornella ei tahtonut avata, vaan kuiskasi säikähtyneenä hiipien
opettajan luo, että se varmaankin oli murhatun isän aave.
— Se on kai Proto tai Gesuino, kukapa muu tänne voisi tulla, opettaja
sanoi hermostuneesti.
Hän itse ei voinut mennä avaamaan, kun jo oli mennyt vuoteeseen, jossa
nyt hikoili, sillä sadepäivästä alkaen hänessä oli ollut kuumetta ja
reumaattista särkyä.
Koputettuaan oveen tuo ulkonaolija nyt hiljaa, mutta itsepäisesti
naputti ikkunaruutuun.
Ornella rohkaisi itsensä ja kysyi karkealla äänellä;
— Kuka siellä?
Ja opettajan mielestä hän teki väärin, kun ei avannut ovea
tuntemattoman äänen vastatessa:
— Ystävä.
— Mikä ystävä? opettaja silloin huusi nostaen päänsä peitteiden alta.
Ulkona oleva henkilö epäröi ensin, mutta vastasi sitten niinikään
kovalla äänellä:
— Adelmo Bianchi.
— Avaa! opettaja käski Ornellaa.
Hetken oli kaikki hiljaista, puutkin olivat lakanneet suhisemasta.
Oli tuollainen synkkä hetki, joka muistuttaa näytelmän eri näytöksiä
erottavaa kiinteää kohtaa.
Adelmo Bianchi oli isänmurhaaja.
— Avaa, opettaja sanoi Ornellalle, ja kun tämä kasvot kalpeina ja
kauhistuneina ei näyttänyt voivan hievahtaa paikaltaan, opettaja
hankkiutui nousemaan vuoteesta.
Ääni jatkoi ulkona:
— Jos häiritsen, niin älkää huoliko avata. Tulin vain katsomaan taloa,
ja tunnin kuluttua lähden pois, enka koskaan enää palaa.
Tuo ääni oli intohimoinen ja pehmeä, jommoista kuulee ainoastaan
teatterissa, ja Ornellan kauhistus muuttui voimakkaaksi
mielenliikutuksen väreilyksi, ikäänkuin tuo ääni olisi hyväillen
hivellyt hänen koko ruumistaan.
Opettajakin tunsi, vaikka koetti hillitä itseään, kylmän hien valuvan
otsaltaan, tosin ei isänmurhaajan pelosta, vaan ajatellessaan, mitä
ikävyyksiä tämä käynti voisi tuottaa. Silti hän toisti:
— Avaa ovi!
Ja Ornella avasi piiloittautuen oven taa, kunnes tuo kauhea vieras oli
tullut keskelle huonetta. Silloin hän hiljaa sulki oven ja katseli
tulijaa takaa, pettyneenä ja melkein närkästyen.
Tulija oli hyvin lyhyt, laiha, huonoissa pukimissa oleva nuori mies,
joka näytti kulkurilta. Eikä selästä puuttunut kerjuupussikaan,
joka tosin oli vanha sotilaan selkäreppu. Hänellä oli niinikään
sotilaslakki, jonka hän otti päästään tervehtien opettajaa.
Nyt Ornella meni tulijan taakse. Ollen päätä pitempi tätä hän ajatteli,
etta jos mies nostaisi sormeaankaan tehdäkseen pahaa, hän, Ornella
ruhjoisi hänet käsivarsiensa välissä.
Opettaja luuli ensin, että kyseessä oli jokin salakähmäinen juoni ja
Antonion ystävien ilkeä pila, mutta vaikka olikin kovin huonovointinen,
hän hillitsi levottomuutensa ja vihanpurkauksensa,
Mutta kun nuori mies seisoi hänen edessään kunnioittavana ja nöyränä,
niin että saattoi nähdä hänen kasvonsa, opettajan epäluulo kökonaan
haihtui. Nuo kasvot olivat kuin puuhun veistetyt ja madonsyömät.
Ohuiden haiventen reunustamassa suussa, isojen silmien ympärillä
ja kasvoilla oli syvät tummat rypyt. Ne olivat kasvot, joihin itse
rangaistus oli kirjoitettu.
— Olen jo levolla, kun en voi oikein hyvin, opettaja sanoi
selittäen. Ornella, anna vieraalle tuoli.