hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei
enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken
menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati
seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta
on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen.
Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren
pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio
voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti
rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on
huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.
Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten
enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti
noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin
Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana
kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.
* * * * *
Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio
ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon
palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko
matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain
seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi
hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.
— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän
luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä
kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat
kävelylle.
Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja
opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan
ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja
menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin
se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu
tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei
näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän
jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän,
kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy,
mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on
asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu
kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu
juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis
opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan,
mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän
menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka
häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.
Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy
erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän
kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä
jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se
on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä,
vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää
hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa
sydämensä alla.
* * * * *
Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin
uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin
koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli
virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa
tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta.
Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että
ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei
Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä
Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti
silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään
syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle
ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita
altaan pesurahiin.
— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja
ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:
— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?
Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat
tuskasta, mutta myös ivasta.
— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.
Opettaja ei enää pelännyt häntä.
— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä
ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.
Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.
— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka,
tuo roisto...
Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan
veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se
tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.
Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella
oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta
veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä.
Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti
kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi
aikonut koskaan heittää sitä pois.
Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen
saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka
olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta
surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan
kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei
hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat
kyynelistä.
Hän kaatoi kirsikat lautaselle ja meni ikkunan ääreen huuhtelemaan
niitä. Silloin hän huomasi kaksi silmää, jotka omituisesti olivat hänen
omien silmiensä näköiset näyttäen kissan silmiltä, joka odottaa, että
sille heitettäisiin joku pala syötäväksi.
Hetken nuo neljä kissansilmää tuijottivat toisiinsa eläimellisen
uteliaasti, sitten nainen naurahti ja tuntui muuttuvan entiseksi
Ornellaksi.
Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut
nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat
hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen
uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen
kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa
säilyttivät ankaran ilmeensä.
— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut
siihen naisen vuoksi.
— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.
— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi.
Onko se tarkoituksesi?
— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen
viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen
tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun
katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.
Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa.
Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!
Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion
lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut
riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta
valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen
leikkiin.
Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas.
Opettaja sanoi lyhyesti:
— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa,
että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa
sitäpaitsi eilinen keskustelumme.
Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen
keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän
ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi
häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.
* * * * *
Protokin tahtoi tutustua Ornellaan. Gesuinon valtasi melkein kuin
nuorukaisen aistillinen pyyde, joka veti häntä tuon naisen puoleen;
Proto taas oli käytännön mies, joka jo hyvin tuntee naisen, ja hakee
hänestä paitsi aistillisen pyyteen tyydyttäjää myös avustajatarta
työssä, ehkäpä suorastaan orjatarta.
Toistaiseksi epämääräiset tuumat ja laskelmat risteilivät hänen
aivoissaan. Ornellan ruumiillinen tila ei häntä peloittanut, pikemmin
se antoi hänelle hyviä toiveita. Mutta hän pidättäytyi ankarasti
menemästä opettajan asuntoon ja kielsi Gesuinoakin menemästä sinne.
Mutta tultuansa kotiin hän huomasi Gesuinon jo käyneen siellä. Tämä
tosin ei puhunut siitä, vaan oli tavallistaan vaiteliaampi ja raatoi,
punaisia kulmakarvojaan rypistellen niin uutterasti, että hiki tippui
otsalta maahan noiden tiheiden kulmakarvojen lomitse. Mutta hänen hurja
työintonsa hänen nyhtäessään rikkaruohoja ja pehmentäessään multaa
punajuurikkaiden ympäriltä ilmaisi sitä uutta elinvoimaa, joka häntä
elähytti.
Proto ei kuitenkaan puhunut mitään, ja tämä oli pitkistä ajoista
ensimmäinen päivä, jona veljekset eivät riidelleet keskenään. Oli kuin
hiljainen sopimus heidän välillään, etteivät he päästäisi ääntään
kuuluviin, ja kun koira heristi korviaan opettajan asuntoon päin,
he kielsivät sitä haukkumasta. Sen sijaan nuo molemmat kuuntelivat
uteliaasti odottaen, ja tätä uteliaisuutta kiihdytti ympärillä
vallitseva hiljaisuus ja kesäkuun tyyneys, joka sai merenkin
vaikenemaan ja veti viiniköynnösten lehdet lerpalleen, niin että
aurinko helpommin joudutti rypäleterttujen tuleentumista.
Nähdessään veljekset raatamassa opettaja oli varma siitä, että he
pitäisivät toisiaan silmällä ja yhdessä valvoisivat Ornellaa ja taloa,
ja lähti jälleen kotoa tapaamaan Antoniota.
Nyt häntä elähytti melkein ilon tunne: hän aikoi tiedustella Margan ja
Olan vointia ja noutaa Ornellan vaatteet.
Olan puutarhassa tunsi ruusujen tuoksun, joiden terälehdet varisivat,
ja siellä vallitsi sama lumous kuin ennenkin. Puhdistava tuulahdus oli
kulkenut siitäkin. Vai oliko kaikki pelkkää unennäköä, sen sisäisen
valon heijastusta, joka säteili opettajan sydämestä?
* * * * *
Kuullessaan askelia Antonio juoksi ulos keittiöstä ja punastui
kuin nainen, joka yllätetään pahanteosta.
— Vihdoinkin tavoitan sinut, opettaja sanoi, nykäisten lakkiaan
tervehdykseksi. Olen hakenut sinua koko päivän. Kuinka vaimosi ja Ola
voivat?
Opettajan levollisuus sai Antonion tuntemaan itsensä turvalliseksi.
— He voivat hyvin. Ola on tutustunut toisiin lapsiin ja saanut niistä
leikkitovereita. Ajatelkaa, että hän heti alkoi leikkiä koulua heidän
kanssaan!
— Entä Marga!?
— Margakin voi paremmin. Viimeksi toissapäivänä hänellä taas oli
kuumekohtaus, mutta se oli entistään lievempi, niin että hän illalla
saattoi nousta vuoteesta. Mutta hän on hyvin hermostunut; Tulkaa toki
istumaan, hän virkkoi palaten vanhuksen seurassa keittiöön.
Keittiö oli hieman epäjärjestyksessä, siellä näkyi vielä Ornellan
vaatteita, hänen sininen esiliinansa riippumassa pölyriepujen vieressä
ja hänen kenkänsä pöydän alla. Kissa tunsi opettajan ja hankasi
selkäänsä hänen sääriinsä. Koirakin riensi kaukaa saapuville ja asettui
opettajan eteen tuijottaen hänen silmiinsä korvat pystyssä, ja joka
kerta kun Olan nimeä mainittiin, se laski korvansa lerpalleen pehmeinä
kuin taikina sitten taas nostaen ne pystyyn. Molemmat eläimet olivat
laihtuneet, tai ainakin nälissään.
Ainoa, joka keskellä tätä sekavuutta ei näyttänyt muuttuneen, oli
Antonio itse. Hän oli huolellisesti pukeutunut, paita oli puhdas ja
pehmeä silkkinen kaulusnauha hyvin solmittu. Mutta ei siinä kyllin,
hänellä oli lisäksi jalassa kiiltävät uudet kengat, jotka olivat samaa
väriä kuin kaulusnauha, ja hän selitti, että hänen poissaolonsa sinä
aamuna johtui juuri näiden kenkien ostosta, hänen kun oli täytynyt
käydä lähimmässä kaupungissa saadakseen makunsa mukaiset kengät.
Hänen lempeät kirkkaat silmänsä, joita pitkät ripset kainosti
verhosivat, näyttivät perin viattomilta, niin että ne taas liikuttivat
opettajaa, vaikka tämä samalla paheksui omaa heltymystään.
Tästä pahoittelustaan huolimatta hän kysyi viattomasti:
— Oletko täällä yksin?
— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.
— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne
kysymään sinulta syytä.
— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden,
että te läksitte pois talostamme.
— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa
pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?
— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne,
ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.
— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?
— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo
tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee
miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.
— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän
miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan
kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on
samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus
ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se
olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään
sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.
— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut
teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.
Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös
ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia
tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.
— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi
nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja
kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon
toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.
Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.
— Missä tyttö on?
— Mitä se sinuun koskee?
— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.
— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta
surullisella äänellä.
Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on
ivattu ja petkutettu.
— Ja missä asutte?
— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut
asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.
Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän
olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään
syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.
— Olette oikeassa. Olen eläimiä kehnompi, uskon luopio. Olen aina
noudattanut omia oikkujani, aina langennut paholaisen viettelyksiin.
Mutta nyt tahdon turvautua teidän johtoonne, kuten minun olisi pitänyt
tehdä pienestä pitäen. Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?
— Sinun täytyy tehdä se päätös, ettet enää koskaan lähesty tuota
naista. Kun lapsi on syntynyt, huolehdimme siitä.
— _Minä_ huolehdin siitä, Antonio sanoi väkavasti. Panen sen kouluun.
— Heti sen synnyttyä? Ehkä sitä ei oteta kouluun. Laskiko opettaja
leikkiä, vai ilkkuiko hän vuorostaan? Antonio katsoi häneen ensin
suuttuneena, mutta alkoi sitten nauraa. Ja hänen naurunsa oli siinä
määrin Olan naurun kaltaista, että keskustelua verhonnut varjo vaihtui
valoksi.
* * * * *
Sitten sovittiin, millaista menettelytapaa oli noudatettava, jotta
kaikkien edut vaarinotettaisiin. Rengin vaimolle annettiin tehtäväksi
hankkia Antonion taloon ennen Margan paluuta rehellinen ja luotettava
palvelijatar.
Opettaja neuvoi Antoniota varomaan mainitsemasta vaimolleen mitään
ennen ratkaisevaa tapausta ja vaatimaan rengin perhettä pitämään asiaa
salassa.
Opettaja päätti pitää Ornellaa luonaan asumassa. Milloin ja miten tämä
hänen uhrauksensa oli päättyvä, sitä hän ei tietänyt, mutta hän luotti
lujasti Jumalaan. Silti hän epäröimättä vastaanotti sen kuukautisen
rahallisen avustuksen, jonka Antonio tarjosi naisen ylläpidoksi, sillä
olihan hän, opettaja, köyhä mies, ja hänen opettajan eläkkeensä pieni;
myymästään talosta saamansa rahamäärän korot riittivät töintuskin hänen
omaan toimeentuloonsa.
Antonio sitävastoin oli rikas, niin rikas, ettei hän pitänyt lompakkoa
povitaskussa, niinkuin sellaisten henkilöiden on tapana tehdä, joiden
on tarpeellista tietää, paljonko rahaa he omistavat, vaan veti esiin
housujen taskusta kourallisen rypistyneitä isoja ja pieniä seteleitä.
Ja kun hän ei vaivautunut ottamaan niitä ylös, opettaja kumartui
nostamaan ne lattialta. Opettaja tyytyi näihin seteleihin, taittoi
ne kokoon toisen toisensa perästä ja pisti ne vakavana vanhaan ja
kuluneeseen, mutta vielä eheään lompakkoonsa, siihen osastoon,
jossa hän säilytti Antonion lapsuudenaikaista valokuvaa ja punaista
sydämenmuotoista kiveä, jonka Ola oli löytänyt merenrannalta ja
lahjoittanut hänelle.
Hän itse kantoi kotiin Ornellan mytyn, johon kengätkin oli
pistetty. Ja vaikk'ei se ollut raskas, hän silti eräiden mielessään
liikkuvien ajatusten painamana astui vaivalloisemmin kuin lähtiessään
kotoaan.
— Nyt, kun Ornella näkee, että hänet peruuttamattomasti on karkoitettu
paikastaan, Jumala tietää, minkä metelin hän nostaa, vanhus ajatteli.
Varovasti hän avasi portin, johon hänellä yksin oli avain, ja lähestyi
taloa melkein pelokkaana, laskien mytyn maahan nurkan taakse. Hän
tahtoi ensin nähdä, millä tuulella Ornella oli. Mutta miten tarkoin
etsikään, hän ei löytänyt tätä talosta eikä sen ympäriltä. Avoimesta
ovesta näkyivät kanat tepastelevan valloillaan huoneessa. Keltainen ja
ruskea kukkopoikanen tappelivat höyhenet pörröllään hurjasti pöydän
alla, ja komea kukko ja kana, valkoinen kuin kyyhky, olivat siellä kuin
kotonaan.
— Aika lurjuksia, soh! opettaja huusi ja löi yhteen kätensä ikäänkuin
paukuttaen niille suosiota.
Ja kun hänen oli onnistunut karkoittaa nämä rauhanhäiritsijät, myöskin
kukkopoikaset, jotka kaksintaistelunsa vimmassa olivat sokeat ja kuurot
kaikelle muulle kuin vihalleen, opettaja meni veljesten asunnolle
katsomaan, olisiko Ornella siellä. Ja siellä hän todella olikin,
kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastuen vihreään ja siniseen taustaan
kookkaana, niin että pään ympäri kierretyt palmikot melkein näyttivät
koskettelevan taivasta. Molemmat miehet tuijottivat naiseen. He olivat
pieniä hanen rinnallaan seisoessaan siinä, puoleksi kumartuneina työnsä
puoleen. Ja kaikki kolme naureskelivat ja käyttivät rivoja sanoja,
ollen samojen eläimellisten pyyteiden vallassa. Opettaja ei uskaltanut
enää toivoa Jumalalta armeliaisuutta.
* * * * *
Tätä tilaa kesti muutaman viikon, ja se paheni kuuman sään
aljettua.
Opettaja tunsi päivä päivältä kärsimyksensä kasvavan. Turhaan hän
ponnisteli vapautuakseen siitä, mutta kuka voi karkoittaa kuumunden
painajaisen? Olisi pitänyt paeta vuorten huipuille tai kaukaisimmalle
mereen pistävälle niemelle, missä ilma on puhdasta, mutta hän ei
päässyt liikkumaan paikaltaan. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan,
tietäen, että vaikka hän pakenisi viileämpään olinpaikkaan, sekään ei
tuottaisi hänelle lievennystä. Hän alistui siis nöyrästi suruunsa,
samoin kuin taipui kärsimään tämän alavan maan ummehtunutta
liikkumatonta kuumuutta, joka kuivetutti kaiken, niinkuin suru poltti
hänen sieluansakin, sillä ei edes meren raikkaan henkäyksen onnistunut
puhaltaa pois riisipeltojen ja soodatehtaiden pahaa löyhkää.
Ornellakin näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kävi ostoksilla ja
työskenteli puutarhassa ja käytti hyväkseen lähellä asuvien veljesten
seuraa naureskellakseen ja kinastellakseen heidän kanssaan. Ja
veljeksetkin olivat jälleen alkaneet riidellä keskenään näennäisesti
toisista syistä, mutta tosiasiassa Ornellan tähden. Gesuino kävi
nyt joka aamu kirkossa saadakseen tavata hänet hänen liikkuessaan
ostoksilla, mutta myös siksi, että tunnontuskat vaivasivat häntä, ja
hän koetti tukahduttaa rajua intohimoaan rukouksilla ja uskonnollisilla
menoilla.
Eräänä iltana ollesssan yksin kotona opettaja kuuli Proton intoilevalla
äänellä kysyvän, saiko tulla sisään.
— Tulkaa vain, opettaja sanoi ja vaistosi heti, että tässä oli kysymys
jostakin erikoisesta. Hän taittoi huolellisesti kokoon sanomalehden,
jota paraikaa luki, otti silmälasit nenältään ja pisti ne mustaan
koteloon.
— Mitä?, Proto kysyi teeskentelevällä äänellä, eikö palvelijattarenne
ole vielä palannut kotiin?
— Ei ole, niinkuin näette. Hän meni ostamaan maitoa.
— Ja te sallitte hanen olla poissa näin myöhään.
— Minkä sille mahdan? Asiat ovat niinkuin ovat.
Proto kävi vakavaksi, melkein synkäksi.
— Niin näyttää todella olevan, hän huokasi. Kaikki naiset ovat
samanlaisia. Gesuino vannoo, ettei ole olemassa ainoatakaan
kunniallista naista. Mutta minun vaimoni oli todella kunniallinen,
sen voin vannoa. Nuorena hänkin hyvin mielellään huvitteli, mutta
minun mielipiteeni on, että hyvä aviomies tekee vaimonsa kunnolliseksi
etupäässä kepin avulla. Kerran eräs tuttavani...
Opettaja ei tuntunut halukkaalta kuuntelemaan niitä valaisevia
tosiseikkoja, joiden muodossa Protolla aina oli tapana havainnollistaa
vakaumuksiaan. Hän katsoi siis miestä tiukasti silmiin ja sanoi: —
Proto, teillä on varmaankin minulle jotakin puhuttavaa.
Proto älyää, etteivät valmistavat puheet tehoa tuohon mieheen,
vaan että täytyy käydä suoraa päätä asiaan.
— Asia on tämä, hän sanoi jäykästi, — ehkä jo olette arvannutkin sen?
Tuo tyttö on mieleeni. Hän on roteva ja terve, ja minun vaimonani ja
Gesuinon valvonnan alaisena hänestä kyllä tulee kunnollinen.
— Entä jos Gesuino on vielä kovemmin pikiintynyt kuin te?
— Se ei merkitse, mitään. Häneltä se kyllä menee ohi, jollei muuten,
niin minä kyllä huolehdin siitä, että se menee ohi. Lähetän veljeni
matkoihinsa. Muuta ei tarvita. Eläköön sitten itsekseen. Mutta se ei
kylläkään tule kysymykseen, sillä pidämme siksi paljon toisistämme.
— Tytöllä on nyt viides kuukautensa kuten tiedätte, näkeehän sen jo
päältäkin.
— Se ei haittaa. Täytyy odottaa, kunnes lapsi syntyy, kunnes äiti on
sitä imettänyt ja kunnes kaikki on selvää. Kakaran minä tietysti otan
ottolapsekseni.
Tämä järkähtämätön varmuus saa opettajan horjumaan. Tämä tuntuu nyt
hänestä luonnolliselta ilmiöltä, ja hän kysyy itseltään, eikö hän
yksin eroa normalisten ihmisten elintavoista. Mutta tosiasiassa hän
tunsi, ettei niin ollut laita, ja sensijaan että hän olisi iloinnut
tästä Jumalan osoittamasta uudesta armosta, joka saa levottomat aallot
hänen ympärillään asettumaan ja ajaa hänen alustaan rantaan, hän käy
surulliseksi sydänjuuriaan myöten.
— Tietääkö tyttö siitä mitään?
— Totta puhuakseni olen tehnyt hänelle muutamia viittauksia. Eikä hän
vastannut mitään, mutta näin hänen tarkasti katselevan tupaa, eläimiä
ja peltoa arvioidakseen kaikkea ja tietääkseen, mitä kannattaa antaa,
ja mitä voi ottaa. Hän on käytännöllinen nainen, ja se on mieleeni. Hän
on ketterä askareissaan; en tunne useita niin ketteriä.
— Se on totta, opettaja virkkaa vahvistaen ja katselee ympärilleen,
ja miehen katse seuraa häntä. Huone näyttää todella muuttuneelta,
vuode puhtaana, seinällä säteilevän kaunis gobeliini "Pako", piironki
lamppuöljyllä puhdistettuna kiiltäväksi ja kaikki sillä olevat pienet
esineet järjestyksessä.
Hellan hormista riippuu vihreitä paperiliuskoja, permanto on lakaistu,
ja takaseinällä riippuvat keittiöastiat somina metallikoristeina.
Piirongille asetettu herätyskello osoittaa jo neljännestä vailla
yhdeksää, eikä Ornellaa vielä näy.
— Asia on nähkääs niin, Proto virkkaa hieman hermostuneesti, että
tuo tyttö kernaasti juoksentelee kylällä ja lörpöttelee miesten kanssa.
Mutta se on kaikille naisille yhteinen tauti ja se menee ohi, kunhan
vain...