selityksestä. Häijyjä he olivat, ja Jumala on heitä rangaissut.
— Jumala! Mikä Jumala? Jumala ei sekaannu sellaisiin asioihin, silloin
hänkin olisi häijy.
Gesuinon kasvot kävivät mustanpuhuviksi.
— Sinä puhut vain, kun sinulla ei ole uskoa.
— Päinvastoin minulla ehkä on enemmän uskoa kuin sinulla, veikkoseni.
Ja näytti siltä, kuin heidän tavallinen kinastelunsa taas olisi
alkanut, kun opettaja tuli väliin:
— Asianlaita on niin, että ihminen tarvitsee liikuntoa. Tämä tarve
alkaa jo, kun hän tuskin on syntynyt. Elämä on liikuntoa, eivätkä
tähdet ja merikään koskaan ole paikoillaan. Mutta Jumala on antanut
ihmiselle arvostelukyvyn, ja ihmisen velvollisuus on kohdistaa
toimintakykynsä hyvään, tehdä työtä ja elää sovussa itsensä ja muiden
kanssa. Tämän voi jokainen tehdä, jos vain tahtoo.
— Ihminen tahtoo, tahtoo, mutta se ei aina hänelle onnistu, Gesuino
huomautti. — Ja lisäksi on aina toisia, jotka ärsyttävät.
— Kuka? Minäkö muka? Proto virkkaa kiivastuen. Olenhan minä maailman
rauhallisin ihminen.
— Ei nyt ole kysymys teistä kahdesta, opettaja sanoo kaataen viiniä
heidän laseihinsa. Tai miksikä ei teistäkin? Te pidätte toisistanne ja
kuitenkin riitelette lakkaamatta. Miksi, sanokaapa!
— Se on hän, se on hän! Gesuino huudahtaa ja osoittaa sormellaan
veljeään. Hän näkee vikoja kaikessa, mitä minä teen, arvostelee
kaikkea, ja mikä pahinta, pitää pilanaan kaikkea, mitä teen. Sanalla
sanoen, hän kohtelee minua kuin poikanulikkaa tai kuin hölmöä, sillä
hän luulee itseään minua etevämmäksi. Sensijaan...
— Sensijaan te luulette itseänne häntä etevämmäksi. Sellaisia olemme
kaikki. Syy on siinä, että olemme unhottaneet jumalalliset lait.
Nöyrtykää, niin teidät ylennetään! Ja lisäksi olemme unhottaneet
kymmenet käskyt. Lyönpä vetoa, että te, Gesuino, ette muista niitä,
ettekä tekään Proto.
— Enpä minä, totisesti, muistakaan, Proto vastaa lievä ivahymy
huulilla, mutta tämä ei kohdistu häneen itseensä eikä opettajaan, vaan
veljeen. Ja Gesuino älyää sen ja tuntee sappensa kiehahtavan, mutta
koettaa hillitä itseään ja tunnustaa nöyrästi, ettei hänkään oikein
muista Jumalan kymmeniä käskyjä.
Silloin opettaja otti piipun taskustaan, ja kun Proto seurasi hänen
esimerkkiään, hän tarjosi tälle tupakkaa.
Gesuino ei tupakoinut.
— Minulla ei ole paheita, hän sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Silti
hän hiljaa ja muiden huomaamatta veti pullon lähemmäksi ja jatkoi
juomistaan käyttäen hyväkseen toisten innostumista tupakoimiseensa.
Mutta opettaja pani tämän merkille ja muisti Margan vakuutuksen, että
Antoniolla muka ei ollut paheita. Ja sillä aikaa kun Proto jatkoi
filosofoimistaan ahkerasti syljeskellen, opettaja veteli syviä sauhuja
piipustaan ja loi katseensa korkeuteen kohti sinitaivasta, jota hämärän
ensiverho hopeoi, ja vaipui osaksi surumielisenä, osaksi iloiten tähän
havaitsemiseensa.
* * * * *
Tämä toinen yö oli levollisempi. Opettaja tunsi, ettei ollut
yksin tässä kirouksenalaisessa talossa ja ettei hänen päivänsä ollut
kulunut hyödyttömästi. Molemmat veljet olivat, vanhemman avustettua
opettajaa keittiön järjestämisessä, lähteneet hyvällä tuulella ja
hyvinä ystävinä. Koirakin oli tyytyväinen, heilutti häntäänsä katsellen
opettajaan, ja kissa oli poikastensa leikkiessä pöydän alla kaikessa
hiljaisuudessa kulkenut taloa tarkastamassa. Opettajasta tuntui, kuin
hän olisi luonut itselleen uuden perheen, ja hän toivoi ajan tuottamaan
apuun.
Herätessään varhain seuraavana aamuna hän tunsi jonkinlaisen
uudistuksen tapahtuneen sekä ruumiissaan että sielussaan. Hän
keikahti nopsasti vuoteesta täynnä luottamusta. Hän ei enää kaihtanut
kanssaihmistensä kohtaamista. Hän päätti siis itse lähteä ostoksilleen
ja siisti itsensä samoin kuin mennessään kävelylle Olan kanssa. Hän
kulki _heidän_ tietänsä ja kuvitteli kuulevansa tytön kevyet pienet
askelet ruohikossa, jota meren tuulahdus oli virkistänyt.
Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna
hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan
toiselta mieheltä.
Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä,
kyseli, missä tyttö oli.
— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.
— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin
onnenheitto on joutunut?
Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon.
Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisen
Gesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän meni
leipurin myymälään.
Tämä oli Antonion tuttava.
— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi
opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän
lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi
iskien silmää.
Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin
elävä olento.
Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo
kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi
tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta
mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista
elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä
odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui
ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja
myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään
kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka
tuntuivat vapisevan pelosta.
Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi
polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja
aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi
hänet täydelleen.
Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen;
tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan
hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille
ja ikäänkuin imeytyivät niihin.
Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi
kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä,
että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan
silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui.
Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat,
jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.
Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi,
ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.
Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri
saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki
naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin
hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja
seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi
hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin
tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa
häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena
erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensä
_tuon toisen_. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.
— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.
Nainen vastasi tyynesti.
— Avatkaa.
— Mitä tahdot?
Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon
eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui
aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi
kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin
rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: —
Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.
— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen
opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.
— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.
— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen
sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän
karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä.
Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin
voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on
pidettävä huoli minusta. Muuten...
— Muuten?
— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin,
kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi
ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin
häkkiin suljetulla tiikerillä.
Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin
hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi
seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät
hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen
elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.
Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.
Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän
seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies
nosti hänelle.
Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että
Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti
siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella
kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan
iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle
helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:
— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.
Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista
suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot.
Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla
ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä
todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen
täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.
— Älä huuda, Ornella! Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Antonio löi
sinua raivonpuuskassaan, mutta varmasti hän katuu ja pitää sinusta
huolta. Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee järkiinsä.
Tahdotko syödä jotakin? Tahdotko juoda tilkan viiniä? On mieletöntä
noin parkua, Ornella. Saatpa nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyvälle
tolalle. Sanohan minulle, hän virkkoi hiljaisella ja mairittelevalla
äänellä, etkö tunne ketään, jonka luo voisit mennä asumaan?
Olihan Ornellalla muutamia sukulaisia seudulla, mutta hän tahtoi palata
siihen lämpöiseen pesään, josta hänet oli karkoitettu kuin varis
kyyhkyslakasta. Se tietoisuus, että oli mahdotonta palata sinne, teki
hänen epätoivonsa kahta katkerammaksi.
Opettaja tarjosi hänelle vieraanvaraisuutta siksi yöksi sanoen, että
ullakkohuoneessa oli puhdas vuode, mutta tämäkään tarjous ei näyttänyt
häntä rauhoittavan. Hän huokaili kauan ja hieroi päätään käsivarteensa,
ja vasta väsyttyään hän kohotti itkusta punoittavat kasvonsa ja sanoi
käheästi:
— Ettekö voisi heti mennä puhumaan poikanne kanssa?
— Se on liian aikaista. Etkö käsitä, että hänkin vielä on raivoissaan?
Ornella peitti jälleen kasvonsa, kohotti ne taas ja tuijotti uudelleen
opettajaan hurjilla vihaa ja mielettömyyttä uhkuvilla silmillään.
— Ettekö voisi palata asumaan heidän luokseen, se yksistään lepyttäisi
heidät? Se yksistään...
— Senkin teen, jos se on välttämätöntä, opettaja sanoi säikähtyneenä
ja lähti sitten ulos, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Kulkiessaan
ikkunan ohi hän näki Ornellan juovan viinin, jonka hän oli tälle
tarjonnut. Ehkä se rauhoittaisi häntä. Mutta itse hän ei voinut
rauhoittua.
Hän kiersi taas huvilan. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja
tahtoi edelleen pysyä vapaana taikauskosta, mutta silti hän oli kuin
tasapainostaan suistunut siitä turmiollisesta vaikutuksesta, jota henki
tämä talo, kuollut kuin raato.
Vaistomaisesti hän tahtoi paeta kauas, sinne, missä ei toisten pahuus
enää tavoittaisi häntä. Hän kapinoi Jumalaa ja omaatuntoansakin
vastaan. Mitä häneltä siis vaadittiin? Olihan hän jo antanut kaiken.
Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten
kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen
sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen
ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen
ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin
itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman
iaisessa levossa.
— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän
päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi
taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien
kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.
— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä
auttava.
Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua,
mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä
ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.
Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta,
toiset alabasterilta.
Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja
huutaa:
— Hei, Gesui!
Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan
oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian
yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat
olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat
toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan
toistensa kanssa.
He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät
vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.
Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät
kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.
Hänen takanaan on koira, joka luo pitkän varjon, Se on levoton ja puree
älisten reittään kuin vaivaisivat sitä kirput, sitten se nostaa päänsä
kuullessaan isäntänsä puhuvan.
— Onko joku luonanne? Gesuino kysyi. Koira haukkuu asuntoonne
päin.
Seuraa vaitiolo. Ja opettajasta tuntuu kuin hän kuulisi ison siiven
kahinan taivaanlaen yksinäisyydestä ja kuin se elähyttäisi olioita. Se
tiesi kai Jumalalta odotettua apua.
— Luonani on nainen, hän sanoi ääni tyynenä. Onneton olento, joka ei
tiedä, minne mennä, ja joka on paennut tänne kuin haavoitettu lintu.
Mutta vertaus ei tehonnut Gesuinoon.
— Tunnetteko hänet?
— Tunnen kyllä. Hän on palvelijatar, joka oli poikani Antonion talossa.
Gesuino, joka harvoin liikkui kotipihaa ulompana ja joka ei
sekaantunut toisten ihmisten asioihin, ei tuntenut Antoniota eikä
hänen palvelijatartaan. Mutta hänen synnynnäinen oveluutensa sai hänet
aavistamaan sitä murhenäytelmää, joka oli tapahtunut tuossa talossa.
— Onko pojallanne vaimo?
— Vaimo ja tytär.
Opettaja tunsi olevansa kuulustelun alaisena, mutta sehän oli vain,
niinkuin olla pitikin. Ihminen on ihmisen tuomari.
— Totta puhuakseni, poikani on ajanut hänet pois sen tähden, että
vaimo ja tytär ovat matkustaneet pois. Ja hän on karkoittanut tuon
naisen senkintähden, että hän on raskaana.
— Se on kaunista! Ja te sallitte hänen olla talossanne?
— Gesuino! opettaja silloin sanoi, ja tarttui kiinni pensasaitaan,
minä pyydän, ettette ymmärrä minua väärin. Te olette mies, joka uskoo
Jumalaan ja jolla on omatunto, ja teidän pitää sentähden auttaa ja
neuvoa minua. Mitä minun on tehtävä? Tyttö on epätoivoissaan, hän voi
tehdä itselleen ja toisille väkivaltaa. Enpä suinkaan mielelläni pidä
häntä luonani, päinvastoin pelkään viettää yötä yhdessä hänen kanssaan.
Mitä minun on tehtävä?
Gesuinokin koppasi kädellään kiinni pensasaidasta. Hän tunsi mielensä
hämmentyneeksi.
— Kysykäämme Protolta. Hän on maailmanlapsi ja kykenee neuvomaan.
— Ei! Ei! Teidän pitää neuvoa minua omantuntonne mukaisesti.
— Mutta sanokaapa, kuka on saanut tuon tytön siunattuun tilaan?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu asiaan. Pääasia on estää tyttöä
tekemästä tyhmyyksiä ja sitten auttaa häntä ja järjestää lapsen asiat.
— Veljeni Proto sanoisi, että pitää antaa tytön mennä hirteen.
Tuollaiset naiset tyydyttävät ensin himonsa ja tuottavat sitten
toisille ikävyyksiä.
— Se on totta, mutta Jeesuskin ojensi kätensä Maria Magdalenalle.
Antakaamme Proton olla rauhassa, Gesuino, ja neuvokaa te minua!
Gesuino ei ollut varsin halukas neuvomaan, vaan kuulusteli edelleen:
— Ehkä se oli poikanne?
— Sitä en tiedä. Mutta jos niin olisikin, hän on joka tapauksessa
ajanut tytön talostaan, ja olen siis kaksinverroin velvollinen
pelastamaan hänet ja lapsen.
— Sellainen sika!... Gesuino mutisi, eikä opettaja puolustanut
Antoniota, vaan sanoi:
— Ihmiset tekevät pahaa tietämättään ja tahtomattaan. Ihmisten
velvollisuus, jotka kuuntelevat omantuntonsa ääntä, on korjata heidän
aikaansaamansa paha. Kun joki paisuu yli äyräittensä, minkä se sille
voi? Mutta ihmiset rakentavat patoja, ja vaurio on korjattu. Niin
meidänkin pitää tehdä.
Gesuino painoi alas päänsä, ja kuutamo valaisi hänen hiuksiaan
kuin sänkipeltoa. Hän katseli ympärilleen ja näytti kysyvän neuvoa
varjoltaan, joka piili pensasaidassa. Seurasi hetken vaitiolo, kunnes
koira nosti päänsä ja haukahti ilmoittaakseen naapureille ja etäallä
asujille, että rauha oli häiriintymätön, että täällä oltiin varuillaan
ja valmiina torjumaan väijytystä. Silloin Gesuinokin nosti kasvonsa ja
sanoi:
— Te olette kunnon mies. Olen varma, että veljeni Protokin auttaa
teitä. Mitä meidän on tehtävä?
— Toistaiseksi emme saa kertoa kenellekään, että tuo nainen on
täällä. Parasta on välttää juoruja. Lisäksi, jos näette hänet, ette
saa olla tietävinänne hanen tilastansa ettekä millään tavoin näyttää
hämmastyneiltä. Saanhan minäkin kai pitää palvelijatarta, niinkuin aina
ennenkin. — Se on totta, hän lisäsi ivallisesti, ettei hän nukkunut
samassa huoneessa, mutta se on yhdentekevää. Ja lopuksi, kun minun
täytyy poistua kotoa, esimerkiksi järjestelemään hänen asioitaän,
teidän pitää valvoa häntä ja pitää silmällä ympäristöä. Pyydänkö teiltä
ehkä liikoja?
— Ettehän toki! toinen huudahti kohauttaen olkapäitään. Sitten hän
jälleen tunsi käyvänsä yhtä äreäksi kuin ennenkin.
* * * * *
Lyhyt, tyyni kesäkuun yökin oli opettajalle apuna. Käytyään
neuvottelemassa Gesuinon veljenkin kanssa, joka heti oivalsi kaiken
eikä ruvennut kyselemään, opettaja palasi kotipihaansa ja teki
uudelleen kierroksen huvilan ympäri. Kaikki oli hiljaista, ja puiden
alla marmoripöydätkin ja viileät penkit näyttivät kuun valaisemina
kehoittavan häntä lepäämään ja jättämään siihen osan surustaan. Mutta
tämän surunsa hän tunsi täydesti, se oli hänen sisällään kuin seiväs,
joka piti häntä suorana kiireestä kantapäähän, eikä hän tahtonutkaan
luovuttaa sitä kenellekään.
Kynttilä paloi vielä huoneessa, mutta Ornella oli mennyt nukkumaan
ullakkohuoneen vuoteeseen ja oli lattialle tikapuiden juurelle jättänyt
pölyiset, punaiset tallukkansa, jotka hänellä oli ollut jalassa
paetessaan Antonion lyöntejä.
Opettaja tuijotti tallukkoihin, ikäänkuin olisi odottanut, että ne
rupeaisivat liikkumaan ja puhumaan. Ja todella ne tulkitsivatkin
hänelle sen kohtauksen raivokkuutta, joka oli riehunut noiden kahden
ihmisen väliliä. Miehen viha oli varmaankin ollut eläimellisen raakaa,
kun Ornella oli paennut noin kevyesti puettuna. Silti nämä merkit eivät
olleet hänestä vastenmielisiä. Ehkä ne tiesivät, että Antonio oli
ruvennut kapinoimaan omia raakoja vaistojansa vastaan, ja lyödessään
naista hän ehkä samalla oli kurittanut omaatuntoaan.
Vai oliko kaikki tämä pelkkää harhaluuloa? Joka tapauksessa hän tunsi
itsensä verraten rauhalliseksi. Hän meni levolle, sammutti tulen ja
sulki silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sinä päivänä tehnyt
pitkän vaelluksen ja nyt vihdoinkin ansaitsi lepoa.
Ja taas kuului kaukaista urkujensoittoa meren kristallitemppelistä ja
laulu, joka kirkasti yön:
Meripoika lainehilla
Avuks' Sua huutaa, Herra...
Ola leikittelee niityllä, kukkana kukkien parissa, rannerenkaana
kaislankorsia, ja kätkee pieneen nyrkkiinsä jotakin, minkä tahtoisi
antaa isoisälleen.
— Ukki, pane silmät kiinni ja avaa käsi. Hän ojensi kätensä ja avasi
sitten silmänsä ikäänkuin nähdäkseen, oliko siinä todella jotakin. Kuun
juova tunki sisälle ikkunasta ja lankesi hänen pivoonsa painaen siihen
hopeaisen merkin. Ehkä sekin oli harhaluuloa. Miten olikaan, hän sulki
äkkiä silmänsä ja puristi kokoon kätensä sulkien siihen tuon jalon
helmen.
* * * * *
Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli
valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä,
ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja
menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki
avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla,
pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen
vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret
pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein
rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä
hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu
karsivan puutarhurin edessä.
Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän
ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja
poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat
olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja
kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja
nöyränä.
— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä
talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän
täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten
asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.
Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni
tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti
naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen
yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä
oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä
pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä
hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan
sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle
onnistui.
Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena,
ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle
tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti
pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja
hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto
taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.
Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja
hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle
kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta
aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat
molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.
* * * * *