* * * * *

Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa,

hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka

olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi

kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti,

voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti

painavan tätä paikkaa.

— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen

miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin.

Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei

enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme

saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä

menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät

kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja

tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus

näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme

pahanpäiväisiksi.

— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?

— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä

mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä

pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja

muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä,

hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy,

ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että

se johtuu jostakin noituudesta.

— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?

Mies teki käsillään häätävän liikkeen.

— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo

rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin

rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija

kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen

palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme,

mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen

lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää

nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja

minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi

näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on

oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie

paljon aikaa.

— Miksi ette mene uusiin naimisiin?

Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin

piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset,

mutta silti veitikkamaiset.

— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä

täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.

Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja

toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.

— Entä veljenne?

— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja

pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan.

Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja

saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa

vuodessa.

— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.

— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies

äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei

avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette

ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita

— hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä,

sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on

oppinut mies".

— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai

olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa

sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.

— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja

tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa

meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja

hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän

juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina

nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. He

_näkivät_, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka

pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on

vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?

— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on

pelkääminen, ovat eläviä.

— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän

anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos

tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.

— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin.

Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!

Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat

Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän

ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella,

jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan

tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.

Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään

vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja

kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki

oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan

tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja

kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan

luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan.

Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien

haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat

kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen,

päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti

kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä

lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.

Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui

muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä

tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi

vahingoittaa lasta.

Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo

aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet

painajaisen tavoin.

Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle

ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä

huomaavaisuus liikutti häntä.

— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain

nukkumaan.

Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä

oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain

luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti

miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat

suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla

punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi

esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi

lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen

marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon

kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:

— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes

senvertaa, minkä on maahan pannut.

Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen

Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä.

Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota,

mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten

riitelevän.

Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi

naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki

tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos

huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin

hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että

lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat,

mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti,

hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.

Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko,

jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä

seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän

ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi

huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta

kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä

hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa:

olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois!

Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi

työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle

katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja

ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä

menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada

jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi

olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat

neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen,

mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin

kuin jo keitetty.

Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli

tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.

Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi

paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen

matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla

matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi

matkalaukkunsa.

Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli

seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä

kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän

asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen

rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.

Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut

toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti

reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän

ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille

matkalaukusta.

Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa.

Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa,

sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan

siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla

kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne

näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan

ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies,

yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit

jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä

pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli

epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli

kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään

nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka

keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.

Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:

_Pako Egyptiin_.

Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään

vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.

Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja

lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka

oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä

pieluksen alla.

* * * * *

Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten

asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että

he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja

hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat,

ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja

suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta

sulivat suussa.

— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi

veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.

— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette

oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi

voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni

iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä

minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta

teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.

— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli

sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa

kaivamistaan.

— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa

verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei

siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa

minulle pari pulloa viiniä.

— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?

— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen

miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki,

olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?

— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.

— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä

valmistamaan juhla-ateriaa.

Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle

vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta

tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden

vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja

taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli

sensijaan sitä enemmän.

Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka

ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu.

Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan

hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän

huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi

silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan

pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan

ja punaisen lihan.

Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita,

minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat

terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen

iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja

äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat

ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin

kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta

sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.

Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle

tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden

poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin

leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne

hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa

mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai

onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä

kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin

hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat

siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.

Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison

leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun

alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä

tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja

painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta

todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon

kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja

hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen

rakentaakseen sen pystyyn.

Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo

olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja

kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten

villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois

laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.

Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan

rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli

ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen

hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä.

Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa,

rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään

yhdeksi kappaleeksi.

Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui

väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon

käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta

nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.

Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen

tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja

sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin

leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen

eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset

pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin

järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa

padan sisällyksen kiehumista.

* * * * *

Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä

tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi

taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli

katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen

varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.

Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen

kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui

penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta

povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin

norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen

väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka

tarkastaa "asetelmaa".

Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi

kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia,

jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti

pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä

ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin

kulkiessa ohi.

Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava

hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.

Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin

kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti

opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet

tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.

Hiukan kovia ne olivatkin, mutta runsaasti juuston sekainen kastike oli

kuin korea puku, joka somistaa vanhanpuoleistakin naista. Gesuino nieli

niitä hekumallisesti, enemmän kuin toiset, toisen toisensa perästä,

ensin imettyään niitä kuin makeisia. Ja pistettyään haarukkansa

toiseen, hän jo halukkaasti katseli toista, ja näin hän teki, kunnes

vati oli tyhjä. Silloin hän otti palan leipää tehdäkseen puhdasta

jälkeä, mutta opettaja riensi noutamaan uusia varastoja.

Gesuino huokaili ylen onnellisena. Hän tarttui jälleen haarukkaan

nöyrän näköisenä ja jatkoi työtään. Mutta nyt hän jo malttoi kiinnittää

huomiota ympäristöönkin, ja kun koira tuijotti häneen heiluttaen

häntäänsä, joka törrötti pystyssä kuin rukoileva sormi, hän heitti

sille kokkareen, mutta kissanpoika oli ketterämpi ja sieppasi sen.

Toinen veli ei syönyt niin himokkaasti, vaan osasi viekkaasti

salata ahneutensa. Ja kun opettaja oli täyttänyt kaksi ensimmäistä

lasia viinillä ja kaatanut omaan lasiinsa vettä, tuli vanhemman veljen

silmiin puoleksi surkua, puoleksi iloa kuvastava kiilto. Surku, kun

näki opettajan lasissa vettä, ilo taas toivosta, että molemmat pullot

olivat varatut yksinomaan vieraille. Mutta viinin oivallisuus sentään

voitti itsekkyyden. — Entä te, ettekö juo viiniä?

— En juo. Lääkäri on kieltänyt.

Nämä sanat tekivät peloittavan vaikutuksen. Tuo hiljainen Gesuinokin

nosti haarukkaansa kuin uhkaavaa kolmihaaraa.

— Hiiteen kaikki lääkärit ja lääkkeet!

Ja nyt alkoi keskustelu.

— Kerran lääkäri kielsi minuakin juomasta viiniä, syömästä lihaa,

makarooneja ja papuja. Vaimoni, jonka vertaista on harvassa, ei

väittänyt lääkäriä vastaan. Mutta tämän mentyä tiehensä hän sanoo

minulle: "Proto, nyt ei sinulla ole muuta neuvoa kun uskoa sielusi

Jumalan haltuun!"

— Minäkin sen muistan, Gesuino huusi. Ja vaimosi ryhtyi heti

keittämään papuja ja meni ostamaan viiniä.

— Ja juokaamme nyt lääkärin terveydeksi.

— Toisella kertaa...

Mutta kävisi liian pitkäksi kertoa kaikki ne hengenvaarat, jotka

varsinkin Proto muisti ja jotka oli välttänyt siten, ettei totellut

lääkäriä. Lopuksi Gesuino kertoi vielä tämän jutun:

— Kerran nyrjäytin toisen jalkani. Proton vaimo vatkasi munan sekaista

öljyä, voiteli sillä nilkkaani ja sitoi sen lujasti. Kolmen päivän

kuluttua olin taas terve kuin 'pukki'. Lyönpä vetoa, että jos olisin

kutsunut lääkärin, hän olisi katsonut välttämättömäksi leikata poikki

koko jalan.

Opettaja hymyili suopeasti, ja sitten puhuttiin hauskemmista asioista.

Keskusteltiin myös eri tavoista, miten päästä rauhaan muurahaisista,

sekä siitä, miten pitää jättää siemenpavut ja -herneet varsiin, kunnes

ne ovat ihan kuivat. Vasta aterian lopulla, kun oivallinen pyöreä

juusto leikattiin viipaleiksi ja se näytti hikoilevan kipuansa, mutta

sitten ilomielin tarjoutui puikahtamaan vierasten suuhun, puheet

kääntyivät vakavammalle tolalle.

Gesuino itse otti puheeksi kysymyksen, miksi kaikkein rauhallisinkin

mies yhä luo itselleen uusia huolia.

Hänen punertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat

oranssinväriset, ja hänen pienet sinertävät silmänsä loistivat

kyynelten kostuttamina. Kun nuo kaksi muuta katselivat häntä hieman

epätietoisina, hän löi kämmenensä pöytään ja nyökäytti päätään huvilaan

päin.

— Hitto vieköön, tarkoitan, että miksi noiden ihmisten, jotka asuivat

tuolla ja joilla oli kaikkea, mitä tarvitsivat, pitikään noin syöksyä

turmioon.

Proto katsoi opettajaan vilkuttaen silmää, pyytäen anteeksi veljensä

yksinkertaisuutta ja selitti viipymättä tuon murhenäytelmän aiheen:

— Sentähden, etta he olivat pähkähullujä.

Ja omasta puolestaan hän kävi käsiksi toiseen viinipulloon.

— No niin, opettaja sanoi, miten se sitten oikein tapahtui?

— Asia oli, nähkääs, sillä tavalla, että heillä oli ihan liian hyvät

olot, isällä ja pojilla. Isä piti rahat takanaan, mutta pojat tahtoivat

huvitella. Siitä syntyi riitaa ja alituista kiistaa, ja viimein pojat

löivät isän kuoliaaksi.