etteivät rosvot tai isänmurhaajien sukulaiset voi murtaa sinettejä tai
jollakin tavoin päästä taloon.
— Missa vartian asunto on?
— Se on rakennettu huvilaan kiinni. Tulkaahan katsomaan.
Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:
— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.
— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin
on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei
hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.
— Mutta kuka viljelee maata?
— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin
pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi
liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa,
käsken hanen tulla luoksenne, niin että...
— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin
leikkiä.
* * * * *
Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa
surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi
kävelyään.
Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin
Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen
tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta
sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla
peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja
inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa
kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.
Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona
tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin
edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja
voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin
muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin
ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein
heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen
henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.
— Antonio, missä Ornella on?
Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai
levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin
väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:
— Tarvitsetteko jotakin?
— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.
Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä
hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin
opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän
aikonut tuhlata turhia sanoja.
— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä
helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion
siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika
opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden
näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen
pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta
tehdä kaikille hyvää.
— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä
äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka
tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi
keskustelusi Ornellan kanssa.
Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten
hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että
opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli
huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.
— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän
jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli
raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.
— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi.
Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.
— Luuletteko, Antonio sanoi julkeasti, että tämä oli tytön ensimmäinen
koe? Missä on se mies, joka ei käyttäisi hyväkseen tilaisuutta? Ken on
puhdas synnistä, heittäköön ensimmäisen kiven!
Ja opettajasta tuntui, kuin olisi häneen itseensä osunut sama kivi,
jonka hän aikoi heittää. Mutta hän ei voinut vaieta.
— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa,
ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä
tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä
vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden.
On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä,
mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa
maksaa kalliisti.
Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa
eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:
— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?
— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään
kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.
— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa
ainoastaan miesvainajaansa.
— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi
luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä
puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma
on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla,
ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?
— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?
— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin
kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa
aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet
opettanut minua tekemään pahaa".
Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on
taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.
— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että
olen tällaiseksi syntynyt... Ihminen syntyy... syntyy... Äitini oli
samanlainen kuin Ornella.
Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien
miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun
kuiluun.
Opettaja sanoi kumealla äänellä:
— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?
— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä
kehnompia.
— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava,
Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies,
joka tahtoo voittaa vihollisen.
Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja
piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä
elukka. Lopuksi hän sanoi:
— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.
— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten
huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.
— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.
— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja
sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä
sitten?
Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän
tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti
hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa
ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä
vaistojaan.
* * * * *
Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura
ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen
ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt
Antonion ankarasti sairastuneena.
Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja
vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet
häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä
kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.
Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai
tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä
ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin
vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja
kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen
siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja
uhkaa rangaista häntä.
Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus
ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota
toisistamme.
Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös
häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa
toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan
toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin
tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:
— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?
— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää
muista niitä.
— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?
— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee
urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta,
mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän
pysähtyy kuuntelemaan.
— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?
— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.
Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa
ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän
ympäröiminä.
* * * * *
Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään
vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja
epäoikeutettuja syytöksiä.
Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini
kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja
palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet
huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.
Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli
tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla
poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin,
mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin;
ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja
ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot
pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.
Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa
lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin
yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi
sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.
— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?
— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.
— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?
— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat
opettajan katseita.
Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio
välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla
rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli
välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin
suinkin.
Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä
voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne
lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten
luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.
Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon.
Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein
juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön
pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset
temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen
hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi
mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä,
josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että
salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka
tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan
johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen
voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen,
hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä
sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja
nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.
Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen
tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo
talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin
vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle
salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen
uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä
hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.
Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson.
Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja
pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.
Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen
lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta
huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen
hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.
Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti
näyttämään hänelle vartian asuntoa.
Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota
aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen
puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet
loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä
oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.
— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä
säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.
— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.
Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä
säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan
likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten
ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet
mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika,
epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta
perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina
ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi
mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.
Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan,
jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju —
vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön
miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon
padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut
tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus
ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä
kieltäymyksistä.
* * * * *
Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut
kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan
oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa
iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.
— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.
— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy
saada lepoa ja mielenrauhaa.
Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin
lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät
esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.
Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän
rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:
— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin
neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan
toivonut sitä.
— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä.
Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.
— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana.
Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan
Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa,
kunnes palaamme.
Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen
hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan,
noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin
että kaikki sen kuulisivat:
— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!
— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne.
Muutan pian pois täältä.
— Miksi? Miksi?
Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa
välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä
valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät
mustaan varjoon.
— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.
Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan
edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan
silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen
pahasta, ja se värähteli itkusta.
— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä
teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla
oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja
korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma
syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä,
minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton
ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta,
enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.
— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti
liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että
olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän
kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga,
tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut
kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja
Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle.
Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne
kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon,
ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua
teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä
ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.
Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen
kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien
harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan
huokauksen.
— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos
toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille
joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt
senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen,
miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja
tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni
hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin
ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko
oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja
antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä
itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja
kävele.
Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.
— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta
avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen.
Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä
minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka
tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen
sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.
* * * * *
Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat
Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä
kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän
kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta
mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.
— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää.
Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin
nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.
Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat
yhdessä.
Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut
sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän
vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi
johtua.
Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden
koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä
kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin
kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua
villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja
päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi
hänelle ruoassa myrkkyä.
Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä
ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa
kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän
hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen
ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki
kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen
sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.
Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet
oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä
vastaanottamaan tuon toimen.
Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat
ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin
kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä
ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä
syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.
Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen
taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot,
jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli
rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka
jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä
muurilta.
Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen
yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa
kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata
porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut
pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan
oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä
tuntui turhalta ja paheksuttavalta.
— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa
vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi
pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät
täyttämään velvollisuutensa.
Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan,
johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri,
joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen
huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli
velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän
olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.