pikku eukkoni.
Hänellä oli aina tapana sanoa "pikku eukkoni", kun Marga ei ollut
läsnä, ja hän lausui nuo sanat lapsellisella äänenpainolla.
— Luulenpa melkein, opettaja huomautti, että riittää, kun toimitat
hänelle ilmanvaihdosta ja annat hänen oleskella jonkin aikaa
vuoristossa kuuman vuodenajan alkaessa.
— Niin, vuoristoonkin matkustamme, Engadiniin, jonka varsin hyvin
tunnen ja jossa eräällä tuttavallani on hotelli. Hänkin on päässyt
hyviin oloihin melkein samalla tavalla kuin minäkin. Molemmat olemme
samanlaisia hulivilejä. Hän palveli tullilaitoksessa samaan aikaan kuin
minä ja rakasteli erään hotellinomistajan tytärtä, salaa vanhemmilta.
Eräänä päivänä hänet potkittiin pois paikastaan muutamien ikävien
kepposten takia. Hyvä; hän katoaa joksikin aikaa ja pukeutuu sitten
talonpoikaistytöksi, menee hotellin isännän luo ja pyytää saada paikan
apulaispiikana, ja siihen toimeen hänet otettiinkin! Ja kolme kuukautta
hän vietti iloista elämää tyttönsä kanssa, kunnes tämän täytyi
tunnustaa isälleen olevansa siunatussa tilassa. Molemmat karkoitettiin
hotellista, mutta lopulta vanhempien sydän heltyi, ja he antoivat
anteeksi. Ja vaimonsa isän kuoltua ystäväni on ollut tuon hotellin
isäntä. Lähetänpä hänelle kirjeen näinä päivinä.
— Niin, näytte olevan yritteliäitä poikia molemmat, opettaja sanoi
kehuen, vaikka tämänluontoiset Olan läsnäollessa kerrotut seikkailut
eivät häntä erityisesti miellyttäneet.
Ornellakin, joka tarjoili pöydässä, näytti tyytymättömältä, mutta
syystä, joka näytti koskevan yksistään häntä. Muutoin ei kukaan
kiinnittänyt huomiota häneen paitsi opettaja, joka aina hänen
tullessaan sisään pälyili häneen uteliaan vaiston pakosta, jota hän ei
itsekään oikein ymmärtänyt.
Aamiaisen lopulla Antonio käski Ornellan noutaa kellaristä pullon
vaahtoavaa viiniä, jotta he voisivat juoda liikeyrityksen onnellisen
päätöksen maljan. Ja pullon ilmestyttyä pöytään isäntä nousi ja alkoi
nauraa, kuin jo olisi ollut juovuksissa, sillä pullon onton pohjan alla
oli valkoinen hämähäkki, joka hohti kuin hopea.
— Se tietää onnea!
Hän antoi hämähäkin juosta esiin piilopaikastaan, ja nähdessään sen
hätääntyneenä häärivän pullon kupeella hän kumartui auttamaan sitä
lattialle.
Ornella katseli tätä, ja hänen kasvoistaan katosi nyreä ilme, jonka
sijalle tuli ovela, ivallinen, melkein julma hymy. Ja Antonion jälleen
istuutuessa Ornella ojensi jalkansa ja tallasi hämähäkin kuoliaaksi.
Ainoastaan opettaja huomasi tuon häijyn teon, mutta ei sanonut mitään.
Antonio täytti jälleen lasin.
— Tämä viedään pikku eukolleni, niin että hänkin voi juoda
liikeyrityksemme onneksi.
Silloin Ornella säpsähti.
— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.
Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.
— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.
Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis
lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.
— Juo sinä se sitten!
Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta
nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti
muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.
Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.
— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään
tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti
nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään,
ennenkuin palasi työhönsä.
— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää
arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että
on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse
hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista,
mihin itse ei ole kyennyt.
Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni.
Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään
vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun
voimakkaana kuin myrsky.
Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja
kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin
mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat
terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli
siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä
olennosta irti temmattuja iholaikkoja.
Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta
huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki
kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten,
pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja
kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii
todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.
— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli
puhaltaa ilmaan.
Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta,
joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.
Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti
lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten
lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän
hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven
olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa
sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen
tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin
levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan.
Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa
oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja
sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he
olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.
— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva
sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!
Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen
noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus
levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän
pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui
hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.
Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja
alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.
Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.
— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo
lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!
— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli
rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä.
Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.
Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana,
käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli
kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.
— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet,
sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse
pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo
tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.
— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä
käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.
Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena
kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella
vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus
tukahdutti heidän kiistansa.
Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut
varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.
Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri,
jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat,
koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä
kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen
uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen
maalitauluna.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille
alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden
ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka
keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen
täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä,
etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan
vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka
ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse
talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa.
Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota
oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?
Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat
sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän
muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka
moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se
hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä
oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla.
Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli
tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui
hänen rukouksensa.
— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei
kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!
Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat
vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin
puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen
puhtaiksi ja terveellisiksi.
— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään
sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen,
jos hän vain pelastuu.
Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän
päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta
samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen
mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat
jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä
paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen
ajankohtaan.
Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden
ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli
koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse
koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja
synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi
pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli
taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään
intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään,
vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä
olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli
uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä
rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä
varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.
Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden
sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta
vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan
ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle
kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet
paremmat.
Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja
hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi.
Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa
äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän
hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.
Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä
muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi
sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta
kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen
kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin
piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä
kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää
kaatuneen kumoon kauhusta.
Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu
rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen
ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hän _ei
näkisi_ unessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen
naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.
— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat
laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.
Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat
vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin
ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi
häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät
rakastaneet.
Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea
pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi
kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen
joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja
vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi
eikä totellut häntä rahtuakaan.
Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan.
Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan
ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin
ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.
Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja
suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan
kasvojen muodossa.
Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan
houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä
kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen
selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.
Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä
voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä
opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika
palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.
Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka
alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta
leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja
kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään
ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen,
ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava
selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin
toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli
kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen
pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.
Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä
rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää
taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja
kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään
niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys
on sen pyhyyden loukkaamista.
Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden
välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan
kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka
taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen
puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät
heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.
Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei
ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui
yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän
kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie
miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän
suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten
rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten
lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton
peittämää käytävää.
Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan
kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja
sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat,
jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku
kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka
innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan,
ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä
tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.
Ja nyt pienet talot loppuvat. Meri, joka välistä on pilkoittanut
esiin hiekkasärkkien lomitse, aukenee nyt valtoimenaan katseille
kuin pellavankukkien peittämä aava tasanko. Tie kohoaa hitaasti, ja
tamariskipensaiden takana olevien leppien yläpuolella liitelevät ohuet
pilvet tuntuvat toistavan aaltojen kohinaa. Mutta puista tuo suhina
lähteekin, ja opettajan mieleen palaavat jälleen synnyinseutunsa
hengelliset laulut, ja hän hyräilee:
Meripoika lainehilla
Avuks' Sua huutaa, Herra...
Äkkiä hän vaikeni kuullessaan oman äänensä, joka tuntui kohoavan
maan povesta ja jonka tuuli lakaisi pois. Mutta tuo kuva: meripoika:
joka meren rajusti liikehtivillä aaloilla huutaa avukseen Herraa, ei
lähtenyt hänen mielestään hänen vaivalloisesti kulkiessa ylämäkeen
ponnistellen tuulta vastaan kuin laiva merihädässä. Mutta lopulta hän
pysähtyi tuntien helpotusta, kuin olisi palannut omaan kotiinsa.
Rautaristikkoportin takana kohosi hänen eteensä talo, harmaana
vanhuuttaan ja huonosta hoidostä.
Se oli Leppä-huvila, tuo kironalainen talo.
Hän ei pysähtynyt sitä katselemaan ensimmäistä kertaa. Ja ajatellessaan
kaikkia niitä huoneita, jotka jo useita vuosia olivat olleet tyhjinä,
samalla aikaa kuin hänen oli pakko asua pienessä huoneessa, joka
oli pimeä ja kostea kuin kellari, hän kääntyi rautaporttiin yhtä
lumoutuneena kuin lapset roikkuessaan kaivonaukolla, josta näkyy
maanalainen taivas, joka on todellista taivasta tuhatta kertaa
kiehtovampi.
Mustiin pukeutunut pieni vanha nainen, joka kumartui eteenpäin
ikäänkuin etsien jotakin maasta, näkyi ruohikon toisella laidalla ja
alkoi lähestyä porttia. Opettaja tunsi hänet tuoksi pikku muijaksi,
joka "varastaa lapsia", ja eukko näytti niinikään nähneen hänet ja
tulevan kysymään häneltä jotakin. Mutta opettaja poistui silti portilta
ja kääntyi astelemaan takaisin.
Tuuli pieksi nyt hänen selkäänsä. Hän tunsi sen pujahtavan sisälle
takin joka aukosta, ja vaikka hän näki vihannuutta uhkuvat puut ja
kuparivihtrillinsinervät viiniköynnökset, hänestä tuntui kolealta kuin
talvella.
Kuinka kauan hän jo oli ollut poissa Olan vanhempien huvilasta!
Väsyneenä hän vaipui jälleen istumaan tienviereen, ja aurinko tuntui
levittävän lämpöisen peitteen hänen polvilleen; olihan sentään
vielä vähän jäljellä hyvän Jumalan lämpöä tuossa kuolettavassa
alakuloisuudessa.
Siinä vanha nainen lähestyi häntä. Hän oli poistunut kirotun talon
pihamaalta ja siirtyi eteenpäin omituisella tavalla. Toisella
jalkapohjalla hän tallasi maata, laahaten perästään toista, ainoastaan
iso varvas kuluneessa tallukassa, joka yhtenään luiskahti pois ja
näytti tahtovan piilottautua nurmeen.
Tuossa jalassa kai oli kipua, sillä kärsivä ilme näkyi naisen
kasvoissa. Mutta kun hän oli saapunut opettajan luo, hänen silmänsä
kirkastuivat ja koko hänen vartalonsa ojentautui suoraksi. Näytti
siltä, kuin hän olisi hakenut juuri opettajaa saadakseen häneltä
tarvitsemansa lääkkeen. Vanha nainen katsoi häntä suoraan silmiin,
tervehti ja sanoi:
— Päivää! Missä pikku tyttönne on?
Pelkkä pienokaisen mainitseminen haihdutti pimeän ja vilun opettajan
ympäriltä.
— Hän hukkuu paraikaa, hän vastasi hiljaa, ikäänkuin ei olisi tahtonut
herättää lasta. Tunnetteko hänet?
— Kuka ei häntä tuntisi? Ettekö muista, että tapasin teidät molemmat
torilla? Tunnen hänen isänsäkin, Antonio De Nicolan.
Opettajan teki mieli kysyä, mitä seudulla Antoniosta puhuttiin ja
tunnettiinko hänen hairahduksensa. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt?
Tunsihan hän ne paremmin kuin kukaan muu.
— Tuo tyttö on kaunis ja sirokasvuinen, muori sanoi ikäänkuin
lohduttaakseen isoisää, ja hän on kaiketi hyvin kiltti. Minä pidän
paljon lapsista, ja sen tähden ehkä sanotaan, että minä muka varastan
lapsia. Tahtoisin todella varastaa yhden, jos voisin ja jos minulla
olisi varoja elättää se. Mutta ihmiset puhuvat siitä toisessa, pahassa
merkityksessä.
— Äidit sanovat niin estääkseen pienokaisia menemästä tänne asti,
missä on kovin yksinäistä.
Vanha nainen hymyili ivallisesti toisen hyvälle tahdolle.
— Niinkö luulette? Onpa muutoin totta, että ensi aikoina täällä
ollessamme koetin varastaa lapsen, kun poikani ei tahtonut mennä
naimisiin ja minä niin pitäisin lastenlasten seurasta. Nuo viattomat
olennot, hän jatkoi opettajan osaksi miettiväisenä, osaksi levottomana
tuijottaessa häneen, suojelevat pahasta ja tuottavat siunausta taloon,
jossa asuvat. Ja minua pelottaa asua tässä kirotussa rikosten talossa;
poikanikin on ruvennut ajattelemaan, että tässä piilee jotakin
noituutta. Aina siitä asti kun tulimme tänne, on suru meitä painanut.
Öisin kuulee talossa omituisia ääniä, ja tuntuu siltä kuin pojat vielä
surmaisivat isänsä. Koirakin sai jonkin oudon taudin; yöllä se ulvoi
ja mulkoili silmillään, niinkuin sekin olisi _nähnyt ja kuullut_. Se
tarrasi kiinni poikani housunlahkeesta ja laahasi hänet portille asti.
Epäilemättä se tahtoi karkoittaa meidät tiehemme täältä. Eilen koira
kuoli, ja poikani itki ja hautasi sen nurmikkoon. Tänään hän matkusti
tuttavan luo kysymään, eikö tämä ottaisi hänen sijastaan vartioidakseen
taloa.
Opettaja kohotti äkkiä päätään.
— Miksi ette hae uutta vartiaa tälta seudulta?
— Voisitteko te ehkä hankkia minulle sellaisen? Ei edes koiraa voi saada
entisen tilalle tästä juutalaispesästä.
Opettaja painoi taas päänsä kumaraan. Tosin hän ei lähemin tuntenut
paikkakuntaa, mutta tiesi, että kaikkien täytyi uutterasti tehdä työtä,
merellä ja pelloilla, sekä kalaveneiden että isojen ja pienten tilojen
omistajien. Kaikkien täytyi ansaita leipänsä, mistä syystä he olivat
kenties liian suuresti kiintyneet rahaan, samoin kuin juutalaiset
kauppiaat. Ja köyhinkin seudun asukas olisi hävennyt, jollei hänellä
olisi ollut muuta tointa kuin takavarikoidun talon vartioiminen.
— Eikä tuollakaan ole helppoa asua, vanha nainen jatkoi nyökäyttäen
päätään kaukana olevaan paikkaan päin. Kukapa nyt mielellään vieraalla
seudulla asuu vieraassa talossa!
— Olette oikeassa, opettaja sanoi kohottamatta päätään. Eikä hän enää
näyttänyt kuuntelevan muorin puhetta vaivuttuaan omiin ajatuksiinsa,
jotka olivat yhtä sekavia ja omituisia kuin tuon toisen puheet. Mutta
vähitellen ne saivat kiinteän muodon, yhtyivät ja selkenivät.
— Mitä sitten on tuon talon vartian tehtävänä? hän lopulta kysyi.